Mies istuu olohuoneen lattialla valmiina kääntämään äänentoistolaitteistosta nupit kaakkoon.

– Hei tää on klassikko! Muistatsä tän?

Istun vaiti ja kuuntelen. Vaikka musiikki tulvii korvistani sisään sellaisella voimalla, ettei yksikään kuulohermo jää varmasti kylmäksi, en tunnista kappaletta. Pyöräytän avuttomana silmiäni ja kohautan hartioitani:

– En mä kyllä muista…

Kaiken metelin keskeltä kantautuu ehkä hieman turhautunut kommentti:

– No siis tätä kuunteltiin sillon pikkupoi…ai niin, mut ethän sä ollut silloin vielä edes syntynyt…mut hei, kai sä muistat tän, vuodelta -85?

– Kulta hei, mä olin silloin kolme.

Tämä on ehkä se klassisin esimerkki siitä kuilusta, joka 70-luvulla ja 80-luvulla syntyneiden välille silloin tällöin repeää. Vaikkei ikäeromme yhtätoista vuotta suurempi olekkaan, on tosiasia kuitenkin se, että silloin kun minä synnyin, pokkasi toinen meistä jo palkintolusikoita hiihtokilpailuista ja kun minä opettelin kertolaskuja, meni mies armeijaan. Iän ja vuosien myötä on ikäero kuitenkin tasoittunut.

Alle kaksikymppisenä olisi yli kymmenen vuotta vanhempi mies ollut hyvinkin kyseenalainen valinta. Jopa vielä 23-vuotiaana, kun mieheni tapasin, ihmettelivät muutamat tahot valintaani, kun eivät ikäiseni kelvanneet. Mies sen sijaan sai nuorikostaan lähinnä olantaputuksia ja hurraa-huutoja. Nyt kolmekymppisenä ei nelikymppinen mies enää herätäkkään ihmetystä. Kolmekymppinen, nelikymppinen, kuka sitä enää laskee. Henkinen ikäerokin on vähitellen kuroutunut umpeen, kun olen saanut lisää ikää ja järkeä.

Hyvä on, ei 23-vuotias enää mikään teini ole, mutta tuossa iässä henkisen kehityksen tahti on vielä huimaa. Mieheni taas oli noihin aikoihin jo hieman kulmistaan hioutunut ja asioista jotain tietävä 34-vuotias, vaikkakin ikuinen pikkupoika. Kun katson häntä nyt, ei hän lopulta ole noista ajoista muuttunut paljoakaan. Kun katson itseäni, huomaan muuttuneeni melko paljonkin. Voi kuinka vähän ymmärsin silloin, itsestäni tai maailmasta, ja kuinka vähän ymmärrän vieläkin, mutta kuinka se ei enää häiritse minua juurikaan.

Ihailen mieheni sinnikkyyttä, kun hän jaksoi seurata kasvukipujani, vaikka eivät ne suuren suuria olleetkaan. Olin kuitenkin 23-vuotiaana melko epävarma, vaikka työ ja puitteet olivatkin kunnossa. Haaveet tulevaisuudesta muuttuivat tiuhaan ja heikkoina hetkinä epävarmuus nosti päätään. Mitä jos mies aikansa leikittyään vaihtaakin ikäiseensä? Jospa olenkin liian lapsellinen. Myös toisen kokemusrikkaampi ja pidempään eletty elämä nakersi toisinaan mieltä. Tuntui, että mies oli ehtinyt tehdä kaiken jonkun muun kanssa ennen minua.

Aika nopeasti iän myötä epävarmuus katosi ja tilalle astui varmuus siitä, että olen oikean, vaikkakin vähän vanhemman ihmisen rinnalla. Ikäeron pohdiskelu loppui alun jälkeen nopeasti eikä sitä nykyisin huomaa juuri muusta kuin 70-luvun musiikkitietämykseni vajavaisuudesta. En enää ajattele miehen elettyä elämääkään pahalla vaan pelkästään positiivisena elämän karttumisena. Tietääpähän ainakin mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, mitä elämältään haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Mies onkin joskus vitsaillut, että on elämänkokemuksellaan kasvattanut itselleen ihan kelpo puolison. Niin, olen itsekin onnellinen siitä polusta, jota hänen käsipuolessaan kuljen. Hän pitää askeleen vakaana ja minä vauhtia yllä.

Tätä kirjoittaessani muuten tajusin, että on ainakin yksi asia, jota mies ei ole tehnyt kenenkään muun kuin minun kanssani. Mennyt naimisiin.

Noin. Minä kerroin millaista on, kun puoliso on huomattavasti vanhempi. Olisiko täällä joku, joka osaisi kertoa millaista on, kun puoliso onkin huomattavasti nuorempi?