Tätä voisi nyt varmaan kutsua sellaiseksi toivepostaukseksi, sillä minua on aina toisinaan pyydetty kertomaan vähän tarkemmin näistä meidän kotikulmista. Korjataan siis aivan ensimmäiseksi yksi yleinen väärinkäsitys, joka on kerran eräältä toimittajalta lipsahtanut ihan lehtijuttuun asti. Me emme asu Los Angelesissa tai ”Losissa” vaan Orange Countyssa, Mission Viejon kaupungissa eikä sillä ole paljoakaan tekemistä Los Angelesin kaupungin tai countyn kanssa.

Mission Viejo on rauhallinen, koko maan kolmanneksi turvallisin, vajaan 100 000 asukkaan hiljainen kaupunki. Ilman kylttejä olisi vaikea sanoa mistä kaupunki alkaa ja mihin se päättyy, niin varkain vaihtuvat pikkukaupungit toiseen raitilla ajellessa. Mission Viejolla ei ole varsinaista keskustaa, kuten ei pikkukaupungeilla yleensäkään vaan koko kaupunki näyttäisi olevan yhtä suurta asuinlähiötä. Pieniä ja vähän suurempiakin ostareita on siellä täällä, mutta korkeita toimistorakennuksia ei taida sairaalaa lukuunottamatta olla kylässä laisinkaan.

Maasto on kumpuilevaa, horisonttia hallitsevat vuoret, meri on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä ja yleisilme on yllättävänkin vehreä Kalifornian kuivuuden huomioon ottaen. Muutaman kadun päässä kotoamme on tekojärvi, jonka ympärillä sijaitsevat kylän kalleimmat ja hulppeimmat talot. Omalta kotikukkulaltamme voi samalla silmäyksellä nähdä sekä Tyynenmeren että ruuhkasta riippuen joko 50 minuutin tai kolmen tunnin ajomatkan päässä olevan Los Angelesin keskustan ja kun kääntää päätä, näkyy horisontissa Mt. Baldyn lumihuippu.

Mutta mennäänpä sitten meidän ikiomaan lähiöön. Koti- ja lähikatujemme talot ovat 70-luvulla rakennettuja, eli jo tovin elämää nähneitä, mutta sympaattisia. Kuvailen aina kotikukkulaamme tavallisten ihmisten lähiöksi, sillä juuri tavallisuus on se sana, joka ensimmäisenä ympärille katsellessa tulee mieleen. Talot ovat tavallisia, autot ovat tavallisia, perheet, aikuiset, lapset ja koirat, kaikki ovat kovin tavallista. Alueen asukkaat ovat mukavasti toimeentulevia, mutta eivät upporikkaita. Vaikka taloista suurin osa on omistusasuntoja, joiden hinnat tänä päivänä alkavat n. 450 000 dollarista, mahtuu joukkoon myös muutama vuokratalo, jollaisessa mekin asumme.

Yli kolme vuotta samassa paikassa asuttuamme tunnen jo osan naapureista. Vuokraisäntämme mukaan viereinen naapuri tietää kaikista kaiken ja olen tuskallisen tietoinen siitä, että ainoa näköyhteys uima-altaallemme on juuri heidän kylpyhuoneensa ikkunasta. Seuraavassa talossa asuu feministi-yksinhuoltajaäiti, muusikko ja satunnainen pilvenpolttaja, jonka luona olen muutaman kerran käynyt aamukahvilla. Hän ulkoiluttaa maltankoiriaan muhkeaan kylpytakkiin kääriytyneenä aamutohvelit jalassa ja nauraa käsittämättömän kovaan ääneen. Tien toisella puolella on kommuuni, jossa asuu ainakin neljä eri taloutta ja jonka autotallin ovi koitui feministi-yksinhuoltajaäidin kissan kohtaloksi viime vuonna. Pari taloa eteenpäin asuu pariskunta, joiden bullmastiffin pentua käymme silloin tällöin paijaamassa ja tätä vastapäätä mukava naapurin pappa, joka kasvattaa vietnamilaisen vaimonsa kanssa kannabista autotallissa ja jonka tupruttelu tunkee toisinaan olohuoneen ikkunasta sisään niin, että olen itsekin pilvessä. Naapurimme ovat varsin tavallisia porukkaa siis.

Ainoa häiriötekijä uinuvassa naapurustossamme on yksi suomalaispariskunta, Sinivaarat, jotka rikkovat rauhaa kuuntelemalla viikonloppuisin raskasta musiikkia liian kovaa, huudattamalla pihamaalla moottoripyöriä ja aiheuttamalla kummastusta pesemällä pihamaalla autonsa ihan itse. Mutta suomalaiseksi nekin ovat kai aika tavallisia.

Sellaisilla huudeilla täällä elellään. Ei niin glamouria, mutta ei ghettoakaan, vaan aika tavallista.

ps. Kylän juoruämmän titteli taisi juuri langeta minulle, haha!