Ensin tähän alkuun pieni tuuletus. Tai mitä sitä suotta kursailemaan, tuuletetaan nyt oikein kunnolla! Minä nimittäin pystyn taas ajamaan maantiepyörällä! Jee jee!

Instagramia seurailevat ovat ehkä laittaneet jo aikaisemminkin merkille, että maastopyörällä olen vammaispolveni kanssa ollut kykenevä ajamaan jo jonkin aikaa. Kuitenkin vasta viime viikonloppuna rohkaistuin kokeilemaan joko polvi kestäisi myös maantiepyörän ajoasentoa, ja kestihän se! Tämä tarkoittaa jatkossa entistä pidempiä pyörälenkkejä sekä toivottavasti – ja etenkin – tehokasta rasvanpolttoa. Painon putoaminen on nimittäin ollut hiukan tahmeaa ja nyt kun kesäkin tekee tuloaan, en päälle mahtuvien vaatevalikoimien supistuessa ole kovinkaan kykeneväinen käsittelemään painonpudotuksellisia vastoinkäymisiä.

Maltti ei todellakaan ole minulle valttia painonpudotushommissa. Ei, ennen kuin mahdun taas shortseihini.

Vaan onpa tässä muutakin työstettävää kuin pelkkä ulkomuoto. On nimittäin päässyt hieman pakollisen tauon aikana pyöräilykunto hiipumaan. Toki nämä lähikukkulat vielä nousevat ylös suht helposti, mutta tahti on kyllä hidastunut eikä takapuolen turnauskestävyyskään ole aivan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Mutta ehkä se meno tästä vielä kevenee samaa tahtia naisen kanssa. Parempi olisi. Voimien nyt ainakin luulisi kasvavan tätä raatoa ylös alas mäenrinteitä raahatessa.

Miehen kanssa pyörälenkillä muuten huomasi hyvin eron kilpaurheilijan ja itseni kaltaisen hupilenkkeilijän välillä. Kun itselläni kunto on pohjamudissa ja kanssapyöräilijät vetävät ylämäessä, alamäessä ja tasaisella ohi vasemmalta ja oikealta, kohautan vain olkiani enkä anna asian masentaa. Minulle riittää, että teen parhaani ja voitan korkeintaan itseni. Mies sen sijaan entisenä kilpaurheilijana ei voi sietää ohi ajavia pyöräilijöitä. Vaikka kilpavuosista on aikaa ja mies on nykyisin samassa veneessä kanssani painonpudotuksineen ja rapakuntoineen, ei kilpailuvietti ole kadonnut mihinkään. Ei riitä, että tekee parhaansa, pitäisi olla paras. Ei riitä, että voittaa itsensä, pitäisi voittaa kaikki muutkin. Niin sujuvat yhteiset pyörälenkkimme suloisesti sopusoinnussa, minä hyräilen ja mies kiroilee hyräilyni tahdissa. Se hyvä puoli asetelmassa toki on, että meikäläisen paikka on yleensä peesissä.

Kerrotaan vielä pikaisesti tämän hetkisistä pyöräilykeleistä. Lämpötilat vaihtelevat tähän aikaan vuodesta kovasti ja pyöräreitin varrelle osuvat kukkulat luovat paljon myös paikallisia lämpötilaeroja. Siinä kun edellisellä viikolla päivälämpötilat nousivat enimmillään 17 asteeseen, on tälle viikolle luvattu melkeinpä päivittäin 30 asteen helteitä. Aamut ovat kuitenkin vielä viileitä ja pitkille pyöräilyhousuille ja -takille on käyttöä jos mielii lenkille heti auringon noustessa. Mutta niin se vain on, että pienistä vilunväristyksistä huolimatta suoritan aamuaerobiseni mielummin ulkosalla kuin sisätiloissa.

Kuulin, että siellä Suomessakin alkaa pyöräilykelit olla vähitellen käsillä. Joko fillarit on huollettu ja kaivettu naftaliinista?