Kun puolitoista kuukautta sitten paluumuutimme Suomeen, pelkäsin jo etukäteen kysymystä, jonka tulisin kuulemaan vielä monta kertaa:
Miltäs se nyt tuntuu, palata Suomeen?
Vaikka kysyjät eivät tietenkään voineet ymmärtää osuvansa suoraan kipeään kohtaan, saati että he olisivat tietoisesti halunneet olla ilkeitä, tuntui kysymys äärimmäisen hankalalta ja epämiellyttävältä vastata. Kuinka sanoa, että tuntuu ihan paskalta ilman, ettei loukkaisi kysyjää tai kuulostaisi synnyinmaansa vihaajalta? Vaikkei kysyjä sitä todennäköisesti edes tajuaisi, tarkoittaa tuo kysymys avattuna samaa kuin tiedustelisi miltä tuntuu, kun on joutunut jättämään kotinsa, kotimaansa, ystävänsä ja koko entisen elämänsä pakon edessä, puhumattakaan työttömyydestä tai mittavan summan maksavasta muutosta? Kuinka siihen voi muotoilla sellaisen kauniin vastauksen, kuin kysyjä odottaa kuulevansa?
Vältelläkseni hankalia kysymyksiä, niistä poikivia lisäkysymyksiä ja mahdollista mielensä pahoittamista, vetäydyin viikoiksi omiin oloihini enkä tavannut lähisukulaisia lukuunottamatta montaakaan ihmistä. Ensimmäiset viikot olivat kai jonkinlaista suruaikaa, jolloin päästin pikkuhiljaa irti unelmistani, kohotin hitaasti katseen maanraosta kohti horisonttia ja raotin varovasti silmiäni ympärillä oleville positiivisille asioille. Olo alkoi helpottua.
Vaikkei aikaa paluusta ole vielä niin paljon kulunutkaan, tuntuu että ensimmäisten viikkojen tunnelmista on tultu jo melko pitkälle. Pakkomuuton repimä haava on alkanut pikkuhiljaa arpeutua ja Kalifornia painua muistoissa syvemmälle, yhdeksi elämän upeimmista kokemuksista. Kun on lakannut taistelemasta aktiivisesti takaisin vanhaan pääsemisen puolesta, on jäänyt enemmän tilaa haaveilla tulevaisuudesta. Ja vaikka sen entisen kotikadun muistelu vielä vähän kirpaiseekin, ei luminen maisema ikkunan takana tunnukaan enää niin pahalta.
Itse asiassa, se maisema tuntuu aika hyvältä. Ihan tosi, tosi hyvältä.
Meillä ei vieläkään ole omaa kotia, ei edes näköpiirissä, mutta majailemme vuorotellen isäni ja äitini luona, Nivalassa ja Äänekoskella, ja otamme takaisin kuuden Kalifornia-vuoden aikana menetettyä yhteistä aikaa. Olen pakkasten myötä rakastunut myös talveen, vaikken ennen Kaliforniaa ole talvi-ihminen ollutkaan ja olen pikkuhiljaa saanut yliotteen jopa pimeydestä ja päässyt yli paluun jälkeen vaivanneesta ylenpalttisesta väsymyksestä. Olen kotiutunut uusien kotikaupunkien kuntosaleille, syönyt suomalaista suklaata rasiatolkulla, hämmästellyt laajentuneita elintarvikevalikoimia, palannut lomalta töihin samalle aikavyöhykkeelle muun toimiston kanssa, kuvannut pakkasen jäädyttämiä maisemia ja alkanut miehen kiusaksi puhua kuin itsestään alkuperäismurteellani. Vaa eläpä hättäile, kyllä nää asiat tästä viellä järijestyy.
Eihän tämä olekaan loppu. Tämä on uusi alku.
Onnenpäivä 
Hyvä kirjoitus! Täällä toinen pakkomuuton (ainakin väliaikaisen) Kaliforniasta Suomeen tehnyt. Itselläni eteen tulivat viisumiasiat. Ja juurikin tuo, että kuinka vastata ”kauniisti” kysymykseen: No miltä se nyt tuntui palata? Pinnan alla kytee niin monia asioita, ettei niitä voi yhteen lauseeseen tai lyhyeen vastaukseen mitenkään kiteyttää.
Tsemppiä kovasti kaikelle uudelle!
TykkääTykkää
Sama, viisumihommathan ne meilläkin tuli eteen. Tosin oltiin jo puolivälissä GC-prosessia, että tuli sillä tavallakin puun takaa koko juttu. Se pettymys koko tilanteeseen ja tietty hätä tulevaisuudesta ja asioiden järjestymisestä, sumensi mielen pitkäksi aikaa. Ei sitä osannut ajatella, että jes, nyt voi syödä Fazeria niin paljon kun haluaa! Jes, kaupasta saa maksalaatikkoa! Ja jes, osaan kuvailla asioita lääkärille ilman, että sekoilen sanastossa! Jes, katsastuskonttorilla ei kulu enää kokonaista päivää!
Mutta nyt noita juttuja alkaa jo onneksi nähdä 🙂
TykkääTykkää
Kiva, että olet alkanut kotiutua. Kauniita kuvia, hienoa, että osaat nähdä positiivisen puolen myös pakkasessa 🙂
TykkääTykkää
Joo en tajua, jostain syystä olen nyt tosi viehättynyt tähän pakkaseen. Ehkä siksi, kun kaikki on niin valtavan kaunista silloin ulkona ja sitä kokee olevansa elossa, kun vähän (paljon) nipistelee kasvoista ulos mennessä 🙂
TykkääTykkää
Meidän perheeltä kyseltiin tätä ensimmäiset 8 vuotta, että ”millonka te nyt oikein tulette takaisin”, ja joka vuosi sama vastaus ”Ei me tiedetä tullaanko koskaan”, nyt kysymykset on loppunut. Mä olen itse siis kasvanut ulkomailla, olin 9 kun muutettiin ja nyt 22, ja suoraansanottuna kammoan ajatusta muutosta Suomeen. Suomi on mielestäni maailman paras maa, en voi elää ilman karjalanpiirakoita tai ruisleipää, luen hesaria joka päivä, katson hiihtoa ja jääkiekkoa. Mutta kun sanon, että ajatus Suomeen muuttamisesta saa minut paniikkiin kaikki loukkaantuvat, tietenkin, ja luulevat että jotenkin vihaan Suomea. Olen kasvanut puhuen päivittäin 3-4 kieltä, olen ensin ollut international schoolissa, jossa oli noin kolmeatoista eri kansallisuutta, nyt erittäin kansainvälisessä yliopistossa. Ajatus siitä, että en voisikaan puhua englantia päivittäin kauhistuttaa, tai että en voisi lainailla eri kielistä sanoja pelkäämättä että muut eivät ymmärrä, on ihan kamala. Brittiläiset tv-ohjelmat ovat enemmän minua kuin suomalaiset, ja kammoksun ajatusta että olisin ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä eri brittimurteiden eroja, tai joille ulkomaat tarkoittaa Viro, Turkki, Thaimaa yms. (HIEMAN kärjistystä tässä 😉 )Enkä tietenkään syytä tästä koko elämänsä Suomessa viettäneitä, mutta välillä toivoisivat että he ymmärtäisivät olla loukkaantumatta, ja että se että ei välttämättä halua asua Suomessa ei tarkoita, että ei silti pitäisi Suomea maailman parhaana maana.
TykkääTykkää
Se, mitä mä olen huomannut ja mikä tuntuu vähän hassulta on, että en tunne olevani enää se sama ihminen, joka aikoinaan maailmalle lähti. En oikein osaa edes kuvailla sitä mitä ajan takaa… mutta joku on muuttunut radikaalisti. Vähän kuin tietäisi ”jotain” mitä ikänsä Suomessa asuneet eivät tiedä, vaikkei se sitten mitään kovin tärkeää olisikaan. Ikään kuin olisi ihan oma mitta-asteikko asioille ja erilaiset vertailukohdat.
TykkääTykkää
Hienoa, onnea teille!
TykkääTykkää
🙂 Kiitti!
TykkääTykkää
En ole asunut yhtä pitkää aikaa ulkomailla, mutta ymmärrän jotenkin tunteesi, vaikka oma kokemukseni täysin verrallolline olekaan. Törmään tähän nimittäin ihan täällä kotosuomessa. Ystävät ja tuttavat eivät nimittäin ymmärrä miksi en halua muuttaa takaisin pikkuisella paikkakunnalle, mistä olen kotoisin. Ei näille ihmisille osaa kauniisti sanoa, ettei harva joka sieltä on pois muuttanut, haluaa palata siihen pieneen yhteisöön, jossa kaikki tietää kaikkien asiat. Olen tästä nimittäin puhunut heidän kanssa, jotka ovat pois muuttaneet. Nyt kun en ole asunut siellä enää kymmeneen vuoteen, he ovat melkein lakanneet kyselemästä paluumuuttoa. Niin ja nämä samat ihmiset eivät todellakaan ymmärrä sitä, että voisin hyvin asua muuallakin kuin Suomessa!
TykkääTykkää
Vaikka pitkään blogiasi olenkin lukenut, oli nämä ihan uusimmat käänteet ja yhteys Äänekoskeen jäänyt vielä vähän pimentoon ja siitä johtuen täytyy pahoitella pitkähköä tuijotusta salilla tänään 😀 Kesti vaan hetken tajuta mistä olet niin tutunnäköinen! 🙂 On tämä maailma pieni, alunperin eksyin blogiisi nimenomaan salitreenivinkkien perässä. Perisuomalaiseen tapaan en tietenkään voinut tulla toisen treeniä häiritsemään mutta siis anteeksi tuijotus ja kiitos hyvästä blogista 🙂
TykkääTykkää
Aaaaa, sinäkö se olit! No ei vaan, en kyllä yhtään edes huomannut epänormaalia tuijotusta, johtuen ehkä siitä, että tuntuu kuin kaikki tuijottaisi uutta ihmistä salilla 😀 Tule ihmeessä ensi kerralla jututtamaan. On tympeää, kun ei tunne eikä tiedä ketään 😛
Ja kröhöm, eipä ole hetkeen ollut treenivinkkejä täällä blogissa. Ei ehkä ole ollut kamalasti annettavaa sillä saralla viime aikoina 😛
TykkääTykkää