Olen viettänyt nyt reilun viikon toisessa tukikohdassani Nivalassa. Vaikkei Äänekoskikaan mikään metropoli ole, olen täällä synnyinseuduillani vieläkin syvemmällä maaseudulla ja lähempänä luontoa. Heti tontin rajojen ulkopuolelta alkaa kuin toinen maailma, metsä, johon astuessaan unohtaa kaiken mitä on ollut tai on tuleva.

Olen viime aikoina ollut hivenen kireä ja stressaantunut. Mielen päällä on paljon, on epävarmuutta, jännitystä ja väsymystäkin. Ja vaikka kuinka yritän nauttia hetkestä, siitä mitä on tässä ja nyt, karkaavat ajatukseni helposti kiertämään takaisin kehää vaikeiden asioiden ympärille.

Siksi kiskoin tänään saappaat jalkaani ja suuntasin koiran kanssa metsään hermolevolle.

Varjoissa lunta on vielä polviin saakka, mutta siellä täällä lumen alta on jo paljastunut pehmeä sammalpeitto. Päivä päivältä linnut tuntuvat laulavan kirkkaammin, äänet lisääntyvät ja viimeisetkin lumipeitteet hupenevat. Koira hyppii mättäältä toiselle, on etsivinään kesän ensimerkkejä.

Aikani vaelleltuani istun hetkeksi kivelle, suljen silmäni ja kuuntelen. Ensin hiljaisuutta, kunnes korvani tottuvat ja äänet ympärilläni alkavat lisääntyä. Tuolla melko lähellä huhuilee kyyhkynen, kauempana teeret valmistautuvat kukerrellen soitimelle. Tuuli humisee, sulamisvesi virtaa jossain hiljaa. Takanani rasahtaa, vanha puu narisee tuulelle antautuessaan. Kuin trumpetti kajahtaisi halki taivaan, kun joutsenpari kaartaa ylitseni.

En ole enää aikoihin ajatellut, en ainakaan mitään sellaista, jota en kuule tai tunne kasvoillani. En oikeastaan edes muista olevani olemassa.