Kotokutoista

Pian kuukauden päivät äitini kanssa saman katon alla vietettyäni voisin sanoa, että vaikka moni piirre minussa onkin periytynyt juuri äidiltäni, jäi geenilottopotista uupumaan äitini intohimo neulomiseen ja muihin käsitöihin, tai kuten äitini asian ilmaisee – neuloosi. Niin, onhan se paha neuloa, kun on kaksi vasenta kättä, koordinaatiokyky sitä luokkaa, etten välttämättä löydä pimeässä edes nenääni ja sekoan jo alkeellisimmissakin laskutoimituksissa.

230116_1

Toisaalta puolustuksekseni on sanottava, että edellisestä kutomisyritelmästä on kulunut aikaa jo lähemmäs 25 vuotta. Muistan edelleen kylmän käsityöluokan, loputtomalta tuntuneen kaulaliinaprojektin, kaikki ne parittomat villasukat ja opettajani lohduttoman huokailun. Kotona yritin inspiroitua äitini luomuksista ja kerran innostuin jopa työstämään omatoimisesti villapipoa, mutta kärsivällisyyteni loputtua tuli piposta vain nipin napin riittävän suuri kissalle ja seuraavan pipon teinkin jo suosiolla gerbiilille. Lopulta ilmoitin koulussa siirtyväni puutyötunneille, mutta yleisen painostuksen vuoksi palasin vain muutamaa viikkoa myöhemmin takaisin kutimien ja ompelukoneiden äärelle ja trauma sen kuin syveni.

Mutta palataanpa takaisin äitiini. Hän tuossa pian saapumisemme jälkeen kysäisi, että olisiko minulla tarvetta villapaidalle, hänellä kun olisi juuri sellainen työn alla. Vain muutamaa tuntia myöhemmin, oli päälläni uusi, alpakan villasta kudottu, pehmoinen ja lämmin, maailman ihanin neule. Varmistaakseen, että perheemme varmasti tarkenisi myös paukkupakkasissa, hän sysäsi meille vielä hyvän kasan villasukkia ja lapasia, ”näitä kun syntyy helposti muutamat illassa”.

230116_3

Viime viikot äitini jokailtaista kutomista seuranneena, voisin vihdoin olla valmis kokeilemaan kutomista uudelleen itsekin, sillä kyllähän omien toiveiden ja mittojen mukaan tekaistu neule on melkoinen motivaattori. Ja onhan nykypäivänä internet täynnä kaikenlaisia poropeukaloille suunnattuja ohjeita ja videoita, joten ehkäpä minäkin voisin kerran elämässäni onnistua kutomaan – jos en nyt villapaitaa – niin ainakin parillisen määrän villasukkia.

230116_2

Mitenkäs teiltä muilta sujuu neulomishommat? Ja olenko ainoa koulun käsityötunneista traumatisoitunut?

 

Päiväviinillä

Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen, pääsin vihdoin ja viimein viime perjantaina tapaamaan kahta suosikkibloggaajaani kasvotusten. On sitä odotettukin! Pumpui-blogin Lotan olin tosin jo kerran tavannutkin pikaisesti, mutta Fitness Führer-blogin Sofian kanssa olemme olleet vuosikausia tekemisissä vain Facebookin välityksellä. Nämä kaksi neitoa (sekä Miia) muodostavat liikunta- ja hörhöilyryhmän nimeltään Teräsmeduusat, jota fanitan lähes yhtä paljon kuin Nykäsen Mattia. Taka-ajatukseni porukkaan soluttautumisella onkin tietysti se, että näin Suomen kamaralle palattuani pääsisin vielä jonain päivänä treenitaustani varjolla osalliseksi urheilusekoilujansa.

Tällä kertaa tarkoituksemme oli kuitenkin mennä ihan vaan klassisesti päiväkaljoille, mutta iltapäivän tunnit kääntyivät astetta glamourimmaksi lounaspaikan tarjotessa ruoan kylkiäisinä mieluummin viinilasillista. No, alkoholi kuin alkoholi, juttujen taso laskee samalla tavalla. Kun lounasravintola alkoi käydä jutuillemme jo hitusen ahtaaksi, siirryimme vielä toisaalle terästetylle glögille, kutsuvieraina, tottakai. Tässä vaiheessa ulkosuomalaisen bloggaajan silmät aukenivat kaikelle sille, mitä ulkomaan vuosinani on mennyt ohi suun; trendikkäät lounaat kanssabloggaajien seurassa keskellä arkipäivää, kultturellit päiväviinit(/-kännit) sekä muun ilmaisen alkoholin ja materian perässä juoksentelu.

131215_1

Vakavasti puhuen, kyllähän bloggaamisen suolasta iso ripaus tulee yhteisöllisyydestä muiden bloggaajien kanssa. Olenkin harmitellut viimeisen neljän vuoden aikana useamman kerran sitä, että olen jäänyt paitsi kaikista hauskoista kissanristiäisistä ja yhteistyöjutuista, koska olen aina ollut väärällä pallonpuoliskolla. Jos joku on ollut minulle kateellinen Kalifornian auringosta, niin voin kertoa, että itse olen katsellut kateellisena blogien kuvista, kuinka kanssabloggaajat ovat taas tehneet jotain kivaa keskenään.

Nyt kun olen ainakin hetkellisesti takaisin Suomessa, toivon ottavani edes vähän vahinkoa takaisinpäin. Niin vastentahtoinen kuin paluumuuttoni onkaan ollut, lievittää harmitustani huomattavasti se fakta, että olen vihdoin sillä mantereella, missä kaikki rakkaimpaan harrastukseeni liittyvä, ja sitä kehittävä, oikeasti tapahtuu.

Aika huisia! Tiedä monetko päiväkaljat tässä vielä odottaa.

Kuva: Lotan arkistoista.

Paska kaveri

Olen viime viikkoina, tai oikeastaan kuukausina, kieriskellyt tämän tästä pohjamudissa huonon omatunnon kouristellessa vatsanpohjassa. Meikäläinen on nimittäin ollut kertakaikkisen paska kaveri.

Meillä ihmisillä on tapana reagoida vastoinkäymisiin eri tavoin. Kun toiset ostavat pullon viiniä ja viettävät tuntikausia ystävien kanssa tuntemuksistaan puhuen, sulkevat toiset kaiken sisälleen ja vetäytyvät kuoreensa käsittelemään asioita itsekseen. Minä, joka muutenkin olen erakoitumiseen taipuvainen ja viihdyn erinomaisen hyvin omassa seurassani, kuulun ryhmistä jälkimmäiseen.

021215_1

Siitä lähtien, kun elämä lähti luisumaan alamäkeen ja olen tiennyt, että joudumme vastentahtoisesti muuttamaan maasta, olen kai liiankin usein jättänyt vastaamatta viesteihin, sähköposteihin ja puheluihin, jättänyt menemättä tapahtumiin, kieltäytynyt kutsuista ja ollut sopimatta menoja. Kaikki ne kysymykset, ”Mitä te nyt aiotte tehdä? Mihin te nyt muutatte ja kuinka te nyt selviätte?”, ovat tuntuneet hyvistä tarkoitusperistään huolimatta lähinnä pahalta, sillä hädin tuskin uskallan kysyä niitä edes itseltäni. Todellisuudessa minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, mistään. Juttuni kiertävät kehää toivottoman tilanteen ympärillä ja ovat niin alakuloisia, että ne masentavat itseänikin.

Voisi helposti kuvitella, että haluaisin viettää mahdollisimman monet kissanristiäiset vielä ennen lähtöä, ravata kyläpaikasta toiseen, vaihtaa kuulumisia ja juoda viiniä litroittain hyvässä seurassa. Todellisuudessa olen kuitenkin viettänyt suurimman osan viikonlopuista itsekseni. Ne muutamat aivan-liian-hauskat illanvietot ovat nimittäin päättyneet aina kotiovelle päästessä kyyneliin ja hetken elämä on tuntunut entistä epäreilummalta. Mitä kivempaa minulla täällä on, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä.

021215_2

 

Ensinnäkin, anteeksi ystävät Suomessa, etten vielä osaa olla kovin innoissani paluumuutosta. Olen ikävöinyt teitä kuusi vuotta, katsellut kateellisena kuvia tyttöjenilloista ja nyt kun olen tulossa takaisin, en kykene edes iloitsemaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Ja te kamut täällä Kaliforniassa, anteeksi kun olen vetäytynyt omiin oloihini lähes tyystin viime kuukausien aikana. Totuus on se, että minulla tulee teitä kaikkia aivan järjettömän kova ikävä (tai oikeastaan on jo!). Te teitte tästä meille kodin.

Seitsemän päivää muuttoon ja sydämeni on ihan murskana jo nyt.

 

ps. Anteeksi lukijatkin, sillä myös blogi on ollut hitusen hiljainen viime kuukausina näiden kaikkien sattumusten johdosta. Mutta kunhan tämä tästä, niin kyllä tämä tästä.

 

Ai siis meidän läksiäiset?

Vietettyäni aamun tiiviisti monitoimikoneen ja hellan välissä, komeilee pöydällä nyt aimo vadillinen karjalanpiirakoita. Kyllä kelpaa viettää epävirallisia läksiäisiä meidän iki-ihanan suomiporukan kesken, vaikkei lopullista lähtöpäivää – tai edes päämäärää – ole vielä selvillä. Kolmen viikon päästä pitäisi kuitenkin olla jo perillä. Jossain.

201115_1

Tilanteemme on siis edelleen melkoisen kuumottava. Niin lohduttomalta tilanne ei kuitenkaan enää näytä kuin kuukausi sitten ja tunnelin päässä pilkottaa jo vähän valoakin. Mutta siihenpä se tietämys sitten tällä erää loppuukin. Tunnelista on tie ulos, mutta nähtäväksi jää minkälaisiin maisemiin sieltä oikein kömmitään.

201115_2

Vaikka tässä samaisessa umpitunnelissa on nyt sekoiltu ja pyöritty jo kuukausitolkulla, en siltikään tunnu oikein sisäistävän ajatusta siitä, että olisimme todella lähdössä ja että edessä ovat meidän läksiäiset. Että tässä pitäisi nyt muka jättää hyvästejä ystäville. Että en ihan oikeasti enää vaihtaisi kuulumisia lähikaupan myyjän kanssa, en ärsyyntyisi naapurin räksyttävästä koirasta, en väistäisi lenkkipolulla kalkkarokäärmettä, en enää tapaisi tuttuja naamoja salilla enkä kävisi syömässä sushia lempipaikassani järven rannalla.

201115_3

Mutta niin, ne huomiset läksiäiset saattavat kyllä horjuttaa tunteentorjuntamekanismiani. On nimittäin vähän sellainen fiilis, että se sisäänrakennettu itsesuojeluohjelma, joka on tähän saakka suojellut ajatuksiani ikäviltä tosiseikoilta, saattaa vielä tämän viikonlopun aikana menettää ainakin hetkellisesti tehonsa.

Paljonkohan nessuja on tarpeeksi?

ps. karjalanpiirakoihin löytyy ohje täältä.

 

Ulkosuomalaisen bileistä ja ystävyyssuhteista

Blogi on ollut viime päivät hiljainen bloggaajan kerätessä itseään ja ajatuksiaan kasaan lauantaisten, varsin vauhdikkaiden vuosipäiväbileiden jälkeen. Päivän kuvasaldoa läpi käydessäni, tajusin bileiden muistuttavan kovasti kihlajaisbileitämme espoolaisen rivitalon takapihalla tasan yhdeksän vuotta aikaisemmin. Niin, mitä nyt puitteet ja ihmiset vain olivat tyystin erit. Tuli aika haikea olo.

Minun on toisinaan vaikea hyväksyä sitä, että ajat ja asiat muuttuvat, ihmisiä tulee ja menee, tiemme kohtaavat hetkeksi ja sitten taas erkanevat omia polkujaan. Ja tämä efekti sen kuin korostuu, kun muuttaa paikasta ja maasta toiseen. Enää ei vain kulu aika, vaan myös välimatkat kasvavat.

Vaikka ihmissuhteet eivät välimatkaan katkeakaan eikä ystävyys lopu, ei suhde eikä yhteydenpidon määrä ole sama sen jälkeen, kun välissä on ollut melkein kuusi vuotta valtameri. Juttu saattaa kyllä jatkua siitä mihin se vuosia sitten jäi, mutta todellisuudessa et tiedä paljoakaan siitä, mitä toiselle on sinä aikana tapahtunut. Eikä se ole ulkopuolelle sulkemista tai hylkäämistä, että kuulumisia kerrotaan ensisijaisesti niille ihmisille, jotka elävät kanssasi nykyhetkessä ja vähemmän niille, joita tapaat ehkä kerran vuodessa tai kahdessa. Se on ihan luonnollista. Yksi ihminen tekee lähtiessään tilaa toiselle.

Välimatkasta huolimatta koen, että minulla on edelleen kaksi kaveripiiriä, toinen täällä Kaliforniassa ja toinen, se tällä hetkellä vähän paitsiossa oleva Suomessa. Vaikka ystävät ympäri maailman ovat suunnaton rikkaus, jokin kaihertaa vähän mieltäni. Ehkä se on se, ettei näissä bileissä, jotka olivat selkeä jatkumo niille yhdeksän vuotta sitten vietetyille, ollut itsemme lisäksi yhtäkään osallistujaa niistä alkuperäisistä kekkereistä. Tai ehkäpä se, että meillä oli siitäkin huolimatta ihan hillittömän hauskaa.

Tämä on taas yksi niistä päivistä, kun tuntuu, että sielu repeytyy kahtia.

Kuvituksena viikonlopun tarjontaa, joka olisi varmaan maistunut myös niille Suomessa oleville kavereille. Ja joo, oikeasti tein joulutort…. eikä kun luumutorttuja toukokuussa.