Kuntoilevat pikkulasten vanhemmat, olette yli-ihmisiä

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Juuri, kun tunsin itseni väsyneeksi kävellessäni aamulla salille, kuulin, kuinka kaksi äitiä vaihtoi iloisesti kuulumisia tien toisella puolella samalla, kun juoksuaskel kantoi heitä rivakasti eteenpäin. Tie kääntyi mutkan takaa jyrkkään nousuun, mutta askel ei hidastunut. Ei, vaikka toisella oli vaunuissaan taapero-ikäinen tytär ja toisella korkeintaan puolivuotiaat kaksoset. Jos minulla olisi ollut hattu tai edes lippalakki, olisi tämä ollut täydellinen hetki nostaa sitä.

Jos on mäkisten maastojen juokseminen itsessäänkin raskasta, en voi edes kuvitella millaista se on vankkureiden kanssa, etenkin jos kyydissä tapittaa muksuja kaksin kappalein. Itse nimittäin kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät voi juostessaan kantaa kädessä edes vesipulloa.

Pienten lasten urheiluun tuoma vaikeuskerroin ei kuitenkaan rajoitu vain vaunujen ja pikkuihmisten tuomaan lisäpainoon. Vaikka lajina olisi jokin sellainen, jossa juniorin voi jättää lapsiparkkiin tai toisen vanhemman hoiviin, on pienten lasten vanhemmilla silti usein takanaan kuukausitolkulla huonosti nukuttuja öitä, vaipparallia ja varmasti se imetyskin imee mehut, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Jos minua väsyttää, en pysty. Jos minulla on paha energiavaje, en pysty. Ja sitä paitsi ovathan vauvat melko suloisia, joten miten niitä edes pystyy jättämään liikuntatuokion ajaksi? Näin lapsettomana ihmisenä on todettava, että tekosyyt liikkumattomuudelle ovat aika vähissä.

Miten te aktiiviset vanhemmat sen oikein teette? Saako sieltä synnytyslaitokselta mukaan supervoimia vauvan lisäksi? Ja te lapsettomat siellä, jotka olette aikeissa jättää treenit välistä, koska ei tänään oikein jaksa, hopi hopi!

 

Loppuun vielä kuntoiluvideo, jossa vastuksena toimii vauva.

&feature=share&list=PL10264DE591C208E4

 

(kuva täältä)

Yhdysvallat on vaarallinen maa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Täällä Yhdysvalloissa on kaikki kauhean vaarallista. Autolla peruuttamista tulisi välttää kaikin keinoin, sillä se on aina vaarallista. Hotellien uima-altaissakaan ei saisi sukeltaa, sillä se on vaarallista. Hiustenkuivaajan, kihartimen ja kaikkien muidenkin sähkövempaimien käyttö on hyvin vaarallista ja niiden läheisyydessä tulisi aina olla varuillaan. Juoksumatolla juokseminen on hengenvaarallista ja sen käytöstä tulisi aina keskustella lääkärin kanssa. Ja koska ulkona liikkuminenkin on vaarallista, killuu lähes jokaisen naisen avainnipussa tai ainakin käsilaukun uumenissa pippurisumute.

Pippurisumutteella silmään sitä joka liian lähelle tunkee.

 

Onhan se totta, että täällä tapahtuu kaikenlaista ja välillä uutisissa pyörivät tapaukset ovat kuin suoraan poliisisarjoista. Ei ole montaa viikkoa aikaa, kun naapurikaupungissa autokaappari ampui pari ihmistä hengiltä ja vain muutamaa viikkoa aiemmin riehui lähikaupungissa kostoretkelle lähtenyt ex-poliisi, josta tuli nopeasti yksi maan jahdatuimmista rikollisista.

Ystäväni painostuksesta olen minäkin hankkinut itselleni pippurisumutteen, mutta lähinnä villipedoilta suojautuakseni maastojuoksulenkeilläni. Minä kun kuvittelen olevani liikkeissäni salamannopea ja ehtiväni sumuttaa hyökkäävää kissapetoa silmään ennen lounaaksi joutumistani. Maastolenkkien ollessa tauolla, on sumute kuitenkin jäänyt avaamattomana pakettiinsa, sillä näin suomalaisena pippurisumutteen mukana kantaminen ihan muuten vaan tuntuu melkein yhtä liioitellulta kuin lääkärikäynti ennen juoksumatolle kiipeämistä. Harvoinhan minä edes liikun ulkona muutoin kuin keskellä päivää.

Jostain kummasta syystä minä kuitenkin eilen muistin tuon lipaston laatikossa lojuvan pippurisumutteen. KutenFacebookin puolella jo manailinkin, toteutti tuo innokas ihailijani uhkauksensa ja osui kuin sattumalta kulkureitilleni, kun olin palaamassa salilta kotiin. Vaikka tyyppi vaikuttaakin melko harmittomalta, joskin rasittavalta, tuntuu aavistuksen epämiellyttävältä, että joku pyörii tässä kulmilla omien sanojensa mukaan ihan vain siksi, että tapaisi minut uudelleen ja uudelleen.

Entä jos kohdalle joskus osuu se tyyppi, joka ei olekaan harmiton? Kolmisen vuotta sitten, pohjoisessa asuessa, katosi paikallinen nainen ruokakauppareissulla. Puoli vuotta myöhemmin naisen jäännökset löytyivät vuorilta piilotettuina. Joku oli alkuillasta, vilkkaalla parkkipaikalla, tunkeutunut naisen autoon ja ajattanut tämän vuorille raiskattavaksi ja sen jälkeen tapettavaksi, tai toisin päin. Tapauksen jälkeen minua ohjeistettiin, että jos ikinä kukaan yrittää kaapata minua mukaansa, vaikka sitten aseella uhaten, tulee aina pistää hanttiin kaikin voimin. Mukaan et lähde. Sitä kun mieluummin kuolee ammuttuna siihen paikkaan, kuin myöhemmin vuorille, missä kukaan ei kuule eikä kukaan löydä.

Ehkä sen pippurisumutteen voisi sitten kuitenkin pistää roikkumaan siihen avainnippuun, vaikkei sille koskaan käyttöä olisikaan. Onhan se toisaalta aika halpa henkivakuutus.

Kun vartalon muutoksille sokeutuu (+ rasvatilanne)

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Eilen se taas oli. Päivä, jolloin yksi pieni lukema mittarissa kertoi sen, onko viikkojen säntillinen ruokailu ja treenaaminen onnistunut vai ollut silkkaa ajanhukkaa. Olin jo monta päivää katsellut peiliin vielä tavallistakin tarkemmin, tutkinut painon kehityskäyriä ja heilunut mittanauhan kanssa. Paino oli nytkähtänyt kuukaudessa alaspäin vaivaiset 1,5 kiloa, peilikuva ei tuntunut muuttuneen yhtään ja mittanauhan osoittamat sentin tai puolen muutokset voisi helposti mennä mittausvirheen piikkiin.

Lopulta pyysin miestäkin katsomaan, että onko se reisi vähän siloittunut, onko tuo olkalihas erottuvampi ja voitko vielä kokeilla, että onko peräsin yhtä pehmoinen kuin ennen? Ja ei, ei tullut apuja sieltäkään. Hitto vieköön, tähänkö se kehitys nyt tyssäsi?

Ja ei, kuvassa ei näy mainittavaa edistystä suuntaan tai toiseen.

Ja minäpä taidan tietää miksi.

Ja niin kumartui pelottava mittarimies viereeni ja aloitti nipistelyn. Ensin alli, sitten kylkimakkara ja lopuksi reisiläski. Vedin henkeä ja valmistauduin pahimpaan. No, suotta panikoin. Mittari kertoi rasvaprosentin pudonneen 1,5 prosenttiyksikköä alaspäin neljässä viikossa, aina 16,7 prosenttiin saakka. Sen sijaan, että rasvan palaminen olisi hidastunut näin dieetin loppupuolella, se olikin nopeutunut ja lihashävikki ollut minimaalista. Niin se vain silmä sokeutuu omalle itselle.

Miksi siellä peilissä ei sitten muutoksia näkynyt? Hävettää myöntää, että tajuan tämän vasta nyt, mutta olen koko ajan katsellut väärää kohtaa itsessäni. Olen kirjaimellisesti tuijotellut omaa napaani monta viikkoa, etsinyt epätoivoisesti vatsalihaksien ääriviivoja ja kironnut, kun ei muutosta tapahdu. Samaan aikaan, kun olen tuskaillut vatsalihaksieni kanssa, on rasva tirissyt pikkuhiljaa toisaalla – reisissä ja takapuolessa. No nyt kun puheeksi tuli, niin totta tosiaan, voin tunnustella etureiden verisuonia ihon läpi. Ja ehkä ne treenihousut olivat ihan oikeasti jääneet hieman löysäksi eivätkä vain venyneet pesussa.

Sen lisäksi, ettei pikkuhiljaa vartalossa tapahtuvia muutoksia välttämättä huomaa muuten kuin mittarilla, vaikuttaa muutoksille sokeutumiseen myös omat odotukset. Useilla meistä on varmasti jonkinlainen mielikuva siitä, miltä 15 % rasvoilla oleva nainen näyttää? No, tämän havainnoillistamiseen on netti kuvia pullollaan:

Entä jos sitten ei näytäkään siinä tavoitellussa rasvaprosentissa siltä, kuin oli alunperin haaveillut ja kuvien perusteella odottanut? Myönnetään, että olen itsekin surffaillut pitkin internettiä katselemassa kuvia ja miettinyt, että miksen minä näytä tuolta ja tältä, vaikka rasvaprosentti olisikin sama kuin kuvien naisilla. Totuus on, että jokaisen vartalo on erilainen. Riippuu vartalomallista, lihaksen määrästä, pituudesta, kuun asennosta maahan nähden ja Saturnuksen tähtipölystä, että miltä mikäkin rasvaprosentti kantajansa päällä näyttää. Otetaanpa esimerkkikuva netin syövereistä:

Niin, kauhean suurta lihaserottuvuutta ei välttämättä dieetin myötä kannata odottaa, jos ei rasvakerroksen alta löydy lihasmassaa nimeksikään. Tämä kuva on melko kärjistetty, mutta antaa hyvin osviittaa siitä, kuinka erilaiselta kaksi eri ihmistä samalla rasvaprosentilla voikaan näyttää. Ja toisekseen, rasva ei välttämättä sijoitu kroppassa tasaisesti. Toisilla saattaa olla hyvinkin tiukat vatsalihakset, mutta alakerrassa vielä reilusti pehmeyttä nostamassa rasvaprosenttia. Otetaanpa lisää esimerkkejä:

Vetämättä esiin Photoshop-korttia, voin sanoa, että en todellakaan näyttänyt 24 % rasvoilla samalta kuin J. Biel. Rehellisesti sanottuna näytin hirveältä pullerolta. Olen kovasti miettinyt, että miksi näin? Miksi ihmeessä näytin todella lihavalta, vaikka esimerkiksi kolme kuvaa ylempänä 25 % rasvoilla oleva nainen näyttää todella viehättävältä? Syytän lihasmassaa ja leveää vartalomallia, jotka jo itsessään tekevät ruhostani vähän vantteramman. Kun päälle lisätään huomattava määrä rasvaa, on lopputulos vielä suurempi ja leveämpi. Mitä tästä opin? Älä liho, tai jos lihot, hankkiudu ensin eroon lihaksista.

***

Tämä kuukausia kestänyt (ja vielä kolmisen viikkoa kestävä) dieetti on ollut hyvin opettavainen matka. Sen lisäksi, että olen oppinut paljon vartalostani, on ollut mielenkiintoista seurata mitä pään sisällä tapahtuu ja pysyykö minäkuva mukana muutoksessa. Minäkuva laahaa nyt selvästi hieman perässä, mutta kiitos kiistattomien mittaustulosten, ei todellisuudentaju ole lähtenyt hortoilemaan kovin pitkälle. Niin, ja onhan minulla tuossa sohvan toisessa päässä 115 kiloinen järjen ääni, joka pitää kyllä jalat maanpinnalla.

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas uudelleen, ottakaa dieettiläiset niitä kuvia itsestänne matkan varrelta, käyttäkää mittanauhaa ja käykää rasvaprosentin mittauksessa säännöllisesti.Pieniä juttuja, jotka kannattaa tehdä oman mielenrauhan takia. Ei sitten tarvitse arpoa, että onko jotain tapahtunut vai ei. Niin ja se vaakalukema… antaa se toki osviittaa, mutta mitä se lopulta kertoo? Ei mitään muuta, kuin painon.

Normipäivä Kaliforniassa

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Aina toisinaan minulta kysytään, että minkälaista elämä täällä Kaliforniassa oikein on. Että onko se oikeasti sellaista, kuin televisiossa annetaan ymmärtää? No, ennen pitkää arki tulee vastaan elipä sitä missä päin maailmaa tahansa, mutta onhan tämä elo täällä kuitenkin hieman erilaista kuin Suomessa.

Otin siis kameran mukaani perjantain ajaksi ja dokumentoin sekä päivän kulkua että pieniä ajatuksia Kalifornian arjesta suomalaisen silmin.

Aamu nousi aurinkoisena, mutta vielä melko viileänä. Tähän aikaan vuodesta päivät lämpenevät kuitenkin nopeasti ja tänäänkin elohopea kohosi aina kolmeenkymmeneen saakka. Sääolot kuitenkin vaihtelevat rajusti näin talviaikaan ja viimeisen viikon sisään olemme kokeneet niin +11 asteen kuin +32 asteenkin päivälämpötiloja, vesisadetta, raekuuroja ja polttavaa aurinkoa.

Tuo kuvassa oleva vuori on tähän aikaan vuodesta vihreä, mutta vesisateiden loputtua (toukokuun jälkeen ei oikeastaan enää sada) muuttuu vuori ruskeaksi. Meidän takapihan pensaat kukkivat keltaisina laskujeni mukaan kahdesti vuodessa – syksyllä ja keväällä. Oikeastaan täällä kukkii jokin kasvi koko ajan, eli Kalifornia on siitepölyallergisen maanpäällinen helvetti.

Kuten joka arkiaamu, niin tänäkin aamuna kävin aamujumppailemassa. Perjantai on siitä poikkeuksellinen päivä, että kaksien treenien sijasta on vain yhdet pitkät ja tuskalliset treenit ja se mahdollistaa sen, että on kerrankin aikaa puuhailla illalla jotain ylimääräistä.

Tuo outo valoilmiö taivaalla nimeltä aurinko, on se suurin ero Kalifornian ja Suomen välillä, monessakin mielessä. Olen huomannut muuttuneeni selvästi aktiivisemmaksi ja virkeämmäksi muutettuani rapakon tälle puolen ja vireystaso sen kuin kohosi muutettuani Pohjois-Kaliforniasta Etelä-Kaliforniaan. Tuntuu suorastaan syntiseltä olla sisätiloissa, kun ulkona on niin kaunis ilma – reilut kolmesataa päivää vuodesta. Ei siis ihme, että ihmiset täällä ovat iloisia ja aktiivisia. Luin muuten jostain, että meillä Orange Countyssa on koko maasta vähiten masennusta sairastavia naisia.

Ja sitten yläkerran kotitoimistoon! Aika usein teen perjantain työt vasta illalla tai pitkin viikonloppua. Onni on liukuva työaika, kotitoimisto ja aikaero Suomeen (eli Suomessa ollaan jo viikonlopun vietossa, kun minä vasta käynnistelen sorviani).

Yleisesti ottaen elämänmenossa työn varjossa on paikallisesti melkoisia eroja. Pohjoisessa, San Josessa asuessani, oli kaikilla kamala kiire koko ajan. Ihmiset tekivät itsestään työpaikalla korvaamattomia ja ajastaan kallista. Täällä etelässä sen sijaan tuntuu vahvasti rantakaupunkien rento elämänmeno. Töitä tehdään, mutta siitä ei tehdä niin valtavan suurta numeroa.

Söin tänään lounasta ulkona, vaikkakin oman keittiön tuotoksia, omalla takapihalla. Käymme aika harvoin syömässä nykyään ulkona, vaikkei se täällä kamalan kallista olekaan. Paikalliset sen sijaan syövät ulkona paljon, varsinkin lounasta. Ei siis ihme, että täällä on jokaisella pienelläkin ostarilla vähintään kolme ravintolaa. Kahvilakulttuuriinkaan en oikein ole päässyt mukaan. Haluan kahvia ensimmäisenä aamulla eikä tulisi mieleenkään lähteä erikseen sitä hakemaan Starbucksista. Minä haluan kahvini heti, aamutakki päällä ja tukka sekaisin.

Sitten rasvat pintaan ja altaalle lueskelemaan lehtiä (joita olen muuten tilannut enemmän kuin ehdin lukea, koska ne ovat naurettavan halpoja). Täällä kannattaa pitää aurinkorasvat pinnassa näin maaliskuussakin, sillä suomalainen nahka palaa muuten takuuvarmasti.

Meillä kävi hirveä tuuri aikoinaan vuokrataloa etsiessä, kun saatiin talo, jonka takapihalla on uima-allas. Nämä allastalot eivät tietenkään ole mitenkään harvinaisia täällä, mutta se yleensä näkyy vuokrassa. Mutta meidän talo on sen verran vanha, rupsahtanut ja kuppanen, ettei edes uima-allas nostanut vuokraa. Täällä on muuten suurin osa vuokra-asunnoista taloja (ja kaikissa taloissa on yleensä kahden auton autotalli, joka Suomessa on jo ihan luksusta). Sellaisia suomalaistyyppisiä isoja kerrostaloja ei ole lainkaan tässä lähimaastossa. Sen sijaan pienkerrostaloja ja rivitalon tyyppisiä asuntoloita kyllä löytyy, joskin niissä on suomalaisiin huoneistoihin verrattuna reilusti enemmän neliöitä (ja myös se autotalli).

Niin, mitä minä sanoinkaan siitä vanhasta talosta. Shit happens, ihan kirjaimellisesti. Yläkerran vessan viemäriputki nimittäin halkesi ja vuoti hyvän tovin alakerrassa seinän sisään. Olemme nyt asuneet putkiremontin jaloissa pari viikkoa ja odottelemme kauhunsekaisin tuntein homemittaustuloksia. Eli, samat maalliset murheet ne ovat missä päin maailmaa tahansa. Ainoana erona on vain se, että täällä kukaan muu ei tunnu ottavan homeen terveysvaikutuksia vakavasti, kuin me. Olemmekin tässä silmäilleet uusia kotivaihtoehtoja varmuuden vuoksi.

Tämä tässä on meidän kotikatu, tavallisten ihmisten lähiössä, yhdessä maan turvallisimmista kaupungeista, Mission Viejossa. Meidän lähiössä kaikki talot ovat vanhempia, 70-luvulla rakennettuja ja asukkaat ovat pääosin amerikkalaisia. Ero siihen lähiöön, jossa asuimme pohjoisessa, on huima. Kun pohjoisessa talot olivat 90-luvulla rakennettuja, muka-hienoja ja täynnä tärkeitä ihmisiä (joista iso osa kiinalaisia), ovat nämä talot kodikkaita ja täynnä oikeaa elämää.

Kävin tutkimassa viime keväänä tekemäni kivipuutarhan kuntoa talven jäljiltä. Hengissä on! Koska amerikkalaisista on meksikolaisen työvoiman myötä tullut kovin uusavuttomia, käy täällä melkein kaikilla puutarhuri kerran viikossa hoitamassa pihan. Niin meilläkin, mutta vain koska se kuuluu vuokraan. Siitä huolimatta puuhailen vähän väliä istutusten parissa parsimassa puutarhureiden kädenjälkiä. Samalla tavalla aika monessa kodissa käy siivoojat, mutta tuntien paikallisen siivoojan työnjäljen ja siisteysstandardit, siivoan mieluummin ihan itse. Tässä kohtaa kaikki tuttavani hymähtävät siellä ruudun takana – olen nimittäin tunnettu siivousneuroosistani, mutta siitä lisää joskus omassa jutussaan.

Päivälliseksi tein tänään hampurilaisia. En ole mikään luomutuote-intoilija, mutta jauheliha on yksi niistä asioista, jotka haluan ehdottomasti luomuna. Se makuero tavalliseen, tehotuotettuun halpislihaan on nimittäin valtaisa. Mutta kuten aina, luomutuotteet ovat täälläkin tavallista hintavampaa.

Yleisesti ottaen ruoan hinta on täällä Suomea alhaisempi. Joskaan kaikissa tuotteissa ero ei ole järin suuri, kuten vaikkapa kalassa. Vihannekset, hedelmät ja muu kaninruoka on täällä huomattavasti edullisempaa, aina tuoretta ja valikoimat ovat paremmat. Hintaeroa on myös Pohjois- ja Etelä-Kalifornian välillä. Meillä täällä etelässä on ruoka edullisempaa, kuten oikeastaan kaikki muukin eläminen aina polttoaineesta jätepalveluun.

Perjantaista on tullut yltiörääkätyn kroppani virallinen huoltopäivä. Silloin suuntaan ostarin thaihierontapaikkaan nauttimaan tunnin jalka- ja kokovartalohieronnasta. Hintaa tunnin mittaiselle, kivuliaalle hemmotteluhetkelle tulee tippeineen 30 taalaa. Aasialaisten tarjoamat palvelut, kuten thaihieronnat, pedikyyrit, manikyyrit ja pikahiustenleikkuut, ovat halpoja. Mutta esimerkiksi urheiluhieronta, kasvohoidot, vartalohoidot ja paremmat kampaamopalvelut maksavat täällä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Siksi tyydyn mieluusti thaihierontaan. Vaikka se kuulostaakin suomalaisen korvaan arveluttavalta, voin vannoa, että ne temput, jotka takahuoneen hämärässä tapahtuvat, saavat tämänkin rautakangen tuntemaan itsensä uudestisyntyneeksi.

 

***

Niin se on taas yksi perjantai pulkassa. Toivottavasti tämä superpitkä postaus nyt hieman avarsi teille lukijoille maailmanmenoa pallon tällä puolella! Julkaisu-nappia painettuani suuntaan sohvalle tuijottamaan telkkaria ja surffaamaan tuhatta kanavaa ja sen jälkeen untenmaille odottelemaan, että aurinko herättää lauantai-aamuun.

Hyvää lauantai-aamua teille, hyvää yötä minulle!

Surkein iskuyritys. Ikinä.

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Niin se vain on, että ne pahimmat ja parhaimmat iskuyritykset osuvat kohdalle yleensä silloin, kuin sitä vähiten osaa odottaa. Tämänkertainen, kaikkine kömpelyksineen ehkä surkein yritys ikinä, osui kohdalle viime perjantaina kävellessäni salilta kotiin. Mikä siinä sitten meni niin pahasti pieleen?

Toivotin hyvät huomenet vastaantulevalle nuorellemiehelle. Kului minuutti, ehkä kaksi, kun kuulin takaani juoksuaskeleita. Samainen nuorimies ilmestyi eteeni ja pyysi pysähtymään hetkeksi.

– Sori, mutta mun oli ihan pakko juosta kertomaan, että olet tosi nätti, puuskutti nuorimies. Olin postitiivisesti yllättynyt, olinhan juuri kaksi tuntia treenannut, hikinen, meikitön ja kaikin puolin ryvettyneen näköinen.

– Ai, ei ehkä juuri nyt tunnu siltä, kun olen ihan hikinen ja ällö, mutta kiitos kovasti, sanoin.

Plussaa: Nämä paikalliset ovat siitä mukavia, että tulevat rohkeasti sanomaan jos joku ulkonäössä miellyttää(tästä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä). Samalla tavalla teen minäkin nykyään. Jos jollain on kiva tukka tai hienot kengät, käyn rohkeasti sanomassa ja kaikilla on hyvä mieli.

Sitten alettiinkin luisua sivuraiteille.

– Niin, mun oli vaan pakko tulla sanomaan, vaikka se varmasti on sun mielestä tosi outoa. Niin, että anteeksi vain kovasti, kun häiritsen, hän jatkoi.

– Ei mitään hätää, tätä tapahtuu aina välillä. Saahan sitä tulla juttelemaan, koitin vakuutella, että anteeksipyytely vähitellen lakkaisi.

– Ai tapahtuu vai?, vastasi hän selvästi hämmästyneenä.

– Ai että nuoremmat kundit yrittää iskeä sua?, hän kysyi.

– No joo, usko tai älä, vastasin kuivasti.

Miinusta: Tuo ”nuoremmat kundit” särähti korvaan aika pahasti yhdistettynä siihen epäuskoiseen katseeseen. Hyvä on, ikäero oli välillämme ilmeinen; hän oli ehkä 25-vuotias ja minä kolmekymmentä, mutta ikäerosta ei silti kannattaisi tehdä numeroa. Ei ainakaan siihen suuntaan, että saa osapuolista vanhemman tuntemaan itsensä vielä vanhemmaksi. Ja minä en edes ole herkkä ikäni suhteen. Erittäin, erittäin huono aloitus.

Ja niin jatkui sananvaihto.

– Oletsä muuten naimisissa tai onko sulla poikaystävää?, kysyi tässä vaiheessa silmissäni räkänokaksi muuttunut nuorimies.

– Joo, on aviomies, olen naimisissa, vastasin ajatellen, että pääsisin jo vähitellen kotiin palkkarille.

– Aijaa. No mutta hei lähetkö kahville? Siis ihan kaverina, hän heitti.

– Kiitos, mutta ei kiitos, naurahdin ja kirosin mielessäni tyypin sitkeyttä. Nälkä.

Miinusta: Että minä vihaan tuota ”lähdetkö kahville/lasilliselle/leffaan/mihin vaan ihan vain kaverina” -mantraa. Tyhmäkin tajuaa, miksi sinne kahville lähdetään. On vähän pirun vaikeaa lähteä ihan vain kaverina kahville, jos ei olla kavereita. Enkä edes halua ystävystyä tyypin kanssa, joka on kiinnostunut minusta vain ulkonäköni takia. Treffeille sen sijaan tuosta syystä voisinkin lähteä, siis ellen olisi naimisissa. Mutta ei, kaveri-kortti ei toimi. Se ärsyttää.

Mutta tyyppi ei antanut periksi.

– No hei, kävele mun kanssa tuon järven ympäri vaikka. Ei siihen mene kuin tunti, hän ehdotti.

– Hei, mä olen just tullut salilta. Ihan oikeasti, en mä lähde. Mihinkään, vastustelin yrittäen kuulostaa edelleen ystävälliseltä, mutta hermo selvästi kiristyen.

– Hei pliis, tee nyt nuori kundi iloiseksi ja lähden mun mieliksi, hän jatkoi kerjäämistään.

Miinusta: Ei tarkoittaa ei. Inttäminen ja koiranpentukatse ei auta asiaa yhtään. Ja taas se ”nuorempi kundi” tuli sieltä. Muutamien vuosien ikäeromme ratkesi juuri valovuoden levyiseksi kuiluksi väliimme. Ihan kuin olisi vängännyt kaupan karkkihyllyllä 4-vuotiaan kanssa.

Seuraavaksi tein vähän epäreilun liikkeen, mutta kun ärsytti tuo ikäeron jatkuva korostaminen. Kysyin häneltä minkä ikäisenä hän minua oikein pitää.

– No kyllä sä varmaan olet lähellä neljääkymmentä, ehkä 38, hän arvasi.

Kolmekymmentäperkeleenkahdeksan? Se siitä, että näytän nätiltä vielä salitreenin jälkeenkin. Näytän lähes kymmenen vuotta vanhemmalta, kuin olen. Siinä se taas nähtiin, että lapsen suusta totuus tulee.

– No ei nyt osunut ihan nappiin. Olen kolmekymmentä, vastasin. Ja niin kutistui se sulka, jonka nuorimies yritti hattuunsa saada koittaessaan pokata vanhempaa kotirouvaa.

Miinusta: Huono arvaus, tai ainakin väärään suuntaan. Ja jos haluaa tarjota päiväkahviseuraa keski-ikäiselle, avioelämäänsä kyllästyneelle kotirouvalle, kannattaa ensin olla 100 % varma, että kohde on a) keski-ikäinen b) avioelämäänsä kyllästynyt ja c) tykkää räkänokkaisesta seurasta.

– Missä salilla sä käyt? Voisin tulla sinne katselemaan sua, oot niin hyvässä kunnossa, hän vaan jatkoi.

– …ikäisekseni, ajattelin ääneti.

– Tuossa ihan lähisalilla. Käyn siellä mun miehen kanssa, että voit sitten katsella sitäkin, vastasin jo lähtöä tehden.

– Ai sen sun miehen kanssa… mutta eihän se ole sun mukana nytkään, hän sanoi epäluuloisesti.

Miinusta: Minua ärsyttää suunnattomasti, että aviomiehen olemassaolo kyseenalaistetaan. Ei, hän ei aina liiku kanssani ja kyllä, käyn salilla ilman sormusta, mutta se ei tarkoita sitä, että aviomieheni olisi mielikuvituksen tuotetta.

– No, ehkä mä vaan sitten pyörin täällä kulmilla katselemassa sua, hän tyytyi sanomaan.

– Aha, totesin.

Miinusta: Stalkkeri-tutka värähti, pahasti. Kun pääsin kotiin, lukitsin perässäni kaikki ovet ja ikkunat ja nyt joka kerta, kun kävelen salille tai salilta kotiin yksin, olen varma, että tuo tyyppi tulee jonkun kulman takaa vastaan.

Viimein pääsin sitkeästi yrittäjästä eroon ja lähdin kohti kotia. Ehdin kävellä ehkä kymmenisen sekuntia, kun takaani kuului:

– Hei ja sulla on tosi hyvä perse!”

Viimeinen oljenkorsi. Ei auttanut. Yleisfiilis jäi silti negatiivisen puolelle.

Plussaa: Takaliston kehuminen on aina hyvä asia.

***

No, ehkä tuo taktiikka ei olisi ollut niin huono jos olisi osunut oikeanlaiseen kohteeseen. Ehkä olen jo niin vanha, etten enää ymmärrä. Tai liian nuori, etten ymmärrä. Kysyntä ja tarjonta ei nyt joka tapauksessa kohdannut.

Mikä on surkein iskuyritys, johon itse olette törmänneet?