Kuka muka ihan oikeasti haluaisi asua Kiimingissä?

Tässä jo muutama tovi takaperin sain blogiini kommentin, jossa ihmeteltiin, että kuinka kukaan haluaa elää täällä jossain ei missään, viitaten ymmärrykseni mukaan nykyiseen asuinpaikkaani Kiiminkiin (joka muuten nykyisin on osa Oulua). Koska olisi täyttä typeryyttä lähteä väittelemään siitä, mikä kenenkin mielestä on tai ei ole ”jossain”, kerrottakoon sen sijaan siitä, kuinka minä täällä pohjoisen tähden alla jaksan asua.

200916_1

Minua on viime aikoina lohduteltu useammankin kerran toteamalla, että ”eihän sitä tiedä vaikka nopeastikin pääsisitte muuttamaan työn perässä taas johonkin muualle, etelään tai ulkomaille”, saaden Kiimingissä asumisen kuulostamaan lähinnä vankilatuomiolta, joka ei auta kuin kärsiä ennen elämässä eteenpäin pääsemistä.

Itsehän en lähtökohtaisesti tykkää ajatella lähtemistä ennen kuin olen kunnolla edes saapunut. On toki luonnollistakin ajatella, että ihminen, jolla 90210 Beverly Hills on juuri muuttunut 90900 Kiimingiksi, saattaisi hyvinkin olla asian vuoksi hajalla. Ja ehkä olisinkin, ellei tässä välissä olisi ollut reilun puolen vuoden ajanjaksoa, jolloin en oikeasti asunut missään, ainakaan tositarkoituksella. Uskokaa kun kerron, että kun ei ole kotia, työtä tai muutakaan tarttumapintaa mihinkään paikkaan muutamaan hetkeen, sitä oppii kummasti arvostamaan asioita kuten koti, olipa se missä tahansa, vaikka sitten Kiimingissä.

Vaikka todellisuudessa asuinpaikan vaihtuminen lähivuosina onkin ihan mahdollista, haluan ajatella, että juuri nyt olen siinä paikassa missä minun kuuluukin olla ja on parempi nauttia elämästä nyt eikä sitten joskus tulevaisuudessa. Tämä elämän mittainen seikkailu tapahtuu nimittäin juuri tällä hetkellä ja aion ottaa siitä kaiken irti; nauttia maaseudusta, puhtaasta ilmasta, oikeasta talvesta, kauniista luonnosta, ison talon kotitöistä ja omasta rauhasta. Sillä kaikkien eri asuinpaikkojen ja niiden tuomien kokemusten arvo on rahassa, väkiluvussa, baarien ja ruokakauppojen määrässä mittaamatonta.

200916_2

Mitä minä sitten teen täällä, ei missään? Kaupungin kerrostaloasuntoon verrattuna omakotitalo teettää enemmän töitä, etenkin kun käytössä ei ole meksikolaista puutarhuria ja lämmityskin hoidetaan pääosin itse takkaa ja leivinuunia lämmittämällä. Sekä minulla että miehellä on myös tämä vapaa-aikaa rajoittava tekijä ja elintason varmistava asia nimeltään työ, joka vaatii oman aikansa ja panoksensa. Ja kun on palkkatuloa, niin rahansa voi tuhlata jossain kylän kolmesta ruokakaupasta, joiden valikoima kattaa kyllä omaa kokkaustaitoani vastaavat tarpeet. Tässä kylällä on myös erinomaisen hyvin varusteltu kuntosali, josta on hyvää vauhtia tulossa toinen kotini ja polkupyörällä ja juostenhan pääsee polkuja ja teitä pitkin niin pitkälle kuin kunto kestää. Ja jos elämältäni haluan jotain Kiimingin tarjontaa eksoottisempaa, on Ouluun vain parinkymmenen minuutin ajomatka ja sieltähän lennän vaikka Timbuktuun jos sille päälle satun.

Vaikka maisemat ovat erit ja aurinko paistaa harvemmin kuin Kaliforniassa, en voi sanoa, että elämäni olisi sisällöltään merkittävästi muuttunut Kiiminkiin muuttamisen jälkeen. Treenaan, syön, työskentelen, teen kotitöitä ja nautiskelen kotielämästä siinä missä ennenkin. Ainoa asia missä näin ensialkuun on vajausta, on sosiaalinen elämä, mutta onneksi tulen loistavasti toimeen itseni ja mieheni kanssa.

200916_3

Yhteenvetona sanoisin, että siinä asuuko jossain vai ei, on kyse enemmänkin asenteesta kuin maantieteellisestä sijainnista. Jos suhtautuu elämään seikkailuna, haluaa nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ja oppia jotain itsestään ja maailmasta matkan varrella, sitä osaa suhtautua paikkaan kuin paikkaan avoimin mielin ja ottaa sen tarjoaman kokemuksen vastaan rikkautena. En sano, etteikö tulevaisuudesta pitäisi haaveilla, mutta sitä odotellessa kannattaisi kuitenkin nauttia nykyhetkestä.

Missä sinä asut, et missään vai juuri oikeassa paikassa?

 

 

Restart

Takana on lienee blogihistorian pisin päivityskatko. Mutta niin on kuulkaa ollut täällä taustajoukoissakin meneillään takuulla suurin blogin olemassaolon aikana läpikäyty myllerrys. Olemme nimittäin saaneet lähes vuoden kestäneen tuuliajon jälkeen elämälle vihdoinkin hivenen varmemman kurssin.

Olen suoranaisesti palanut halusta kertoa teille kaikista niistä kuvioista, joita kulisseissa on ollut vireillä viimekesäisen katastrofin jälkeen, mutta olen sitten kuitenkin malttanut mieleni 100 % varmuuden uupuessa. Ja hyvä niin. Yllättäviä käänteitä on nimittäin mahtunut vuoteen niin paljon, että niistä kaikista kirjoittamalla blogi olisi muistuttanut enemmän laskuhumalassa kirjoitettua sekoilueepposta kuin olemassa olevan naisihmisen kirjoitelmia todellisesta elämästä.

Tiivistettynä kerrottakoon kuitenkin sen verran, että vuoden aikana ehdimme mm. kuvitella jäävämme vanhoille kotikonnuille Orange Countyyn, muuttavamme talven aikana Tukholmaan ja vain muutama viikko sitten pakkasimme vielä tavaroita lähteäksemme Los Angelesiin kolme kuukautta kestäneen viisumiodotuksen jälkeen. Mutta kuten sanottua, nämä aatokset jäivät lopulta vain kuvitteluasteelle.

Se, mihin tässä nyt lopulta ihan oikeasti päädyttiin, olikin sitten jotain aivan muuta ja löi ällikällä niin itsemme kuin kaikki muutkin. Vuoden kestänyt kodittomuutemme nimittäin päättyy heinä-elokuun vaihteessa Ouluun. Kyllä. Suomen Ouluun, Pohjois-Pohjanmaalle. Eipä paljon kauemmaksi voisi Kaliforniasta päätyä, monessakin mielessä.

230616_1Tulevilla kotikonnuilla näytti viikonloppuna tältä.

Käsillä on siis todellinen restart elämälle, sillä kyllähän kuviot Oulussa ovat hivenen erilaiset kuin Kaliforniassa. Vaikka Oulu saakin ihmisiltä usein niskavillat nousemaan pystyyn pohjoisen sijaintinsa ja ainaisen tuulen vuoksi, olen itse uusista kotikonnuistani jopa varovaisen innostunut. On nimittäin ensimmäinen kerta sitten teinivuosien, kun palaan asumaan synnyinseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle ja muutenkin ajatus Suomeen jäämisestä tuntuu heittopussina olon jälkeen enimmäkseen helpottavalta. Ja mistä sitä tietää, vaikka tämä olisi parasta mitä meille voi tapahtua, ennen kuin sitä on kokeillut.

Ihan vielä ei kuitenkaan parane huokaista helpotuksesta, sillä pakan oltua näinkin pitkään levällään kahden mantereen välillä, on oma hommansa hoitaa kaikki käytännön asiat kuntoon. Mutta kunhan saamme katon päämme päälle ja loppukesästä vielä muuttokontinkin Suomeen, pääsemme vihdoin nauttimaan ihan tavallisesta arjesta, Suomessa.

Ihan törkeän siistiä!