Kotimatkalla

Meri kimmeltää auringossa, taivas on sininen ja aallokko laivan alla lempeä. Mistään ei arvaisi, että mantereella vallitsee poikkeustila, paitsi ehkä siitä, että laivalla on vain kourallinen ihmisiä.

Minunkaan ei pitäisi nyt olla laivalla, vaan vierailulla perheeni luona pohjoisessa. Lensin mantereelle keskiviikon ja torstain välisenä yönä; siitäkin huolimatta, että korona oli jo Suomessakin todellisuutta ja tiedossa oli, ettei matkustaminen nyt olisi välttämättä järkevää. Halusin kuitenkin osallistua mummoni hautajaisiin sekä viettää viikon perheeni kanssa.

Jo menomatkalla stressasi hemmetisti. Maarianhaminasta lähteneessä koneessa ei ollut kuin kourallinen matkustajia, lentokentällä ei maskinaamaisten kiinalaisten lisäksi näkynyt montaakaan ihmistä ja jatkolennolla takanani istui ihan varmasti keski-Euroopasta palaava laskettelija. Yhtäkkiä viikon päähän varattu paluulento alkoi tuntua kaukaiselta. Liian kaukaiselta.

Kun torstain uutiset antoivat viitteitä siitä, että korona oli muodostumassa epidemiaksi mahdollisesti lähipäivinä, lentoja alkoi peruuntua ja puheissa vilahdella valmiuslaki ja matkustusrajoitukset, ryhdyin suunnittelemaan nopeutettua kotiinpaluuta. En jäisi odottamaan paluulentoni peruuntumista ja laivojen seisahtumista joko matkustajakadon tai matkustusrajoitusten vuoksi. Tai mitä jos ehdin saada tartunnan jo tulomatkalla? Tästä syystä päätin jättää vierailematta riskiryhmään kuuluvan isäni luona, vaikka edellisestä tapaamisestamme on jo kuukausia aikaa.

Kun mummo oli saateltu viimeiselle matkalle, varasin vielä samalle iltaa nukkumishytin tyhjyyttään huutavaan yöjunaan ja lipun aamulla lähtevään laivaan. Ja tässä sitä nyt ollaan, seilaamassa kohti kotisaarta, josta ei varmasti ihan lähiaikoina tarvitse poistua.

Aika suuri sisäinen taistelu piti kuitenkin käydä ennen kun sain paluumatkan varattua. Pelkäsin, että ylireagoin ja kieltämättä tuntui muutenkin hivenen vainoharhaiselta. Ja tietysti harmitti sekin, että olin jo ostanut valmiiksi juna- ja lentoliput myöhemmälle paluupäivälle eikä niitä voisi perua muutoin kuin liikennöijän toimesta. Mutta toisaalta halusin kotiin nyt kun sinne vielä pääsee enkä matkustaa silloin kun on täysi härdelli päällä.

Tuleva viikko näyttää oliko nopeutettu exit tarpeellinen vai ei. Siitä olen kuitenkin varma, että ratkaisuni oli paras tämän hetkisen tiedon valossa. Kukaan ei tiedä kuinka tilanne kehittyy ja se mitä on ennustettu, ei vaikuta kovin hyvältä. Yksilötasolla on siis varmasti parasta yli- kuin alireagoida.

Ps. tässä kahvion pöydässä istuessani näin juuri kuinka joku yski kouraansa ja tarttui tämän jälkeen pullaottimiin. Koskaan ennen ei ole pullanhimo hävinnyt yhtä nopeasti.

Masa

Mies käväisi kuluneella viikolla noutamassa meille mantereelta uuden koiranpennun ja sitä ollaan nyt tässä ihmetelty, ihasteltu ja vähän yritetty opettaa talon tavoillekin. Sen verran pentu jo tietää, että terassi on jäisenä liukas, puput ovat vähän pelottavia pimeässä tömistellessään, Voltin makuupaikalle ei kannata mennä muuten kuin salaa ja silloin ei ulvota, kun isäntä on yövuoron jälkeisillä kauneusunilla.

Pentukoira on nimeltään Masa ja hän on 8 kuukauden ikäinen saksanpaimenkoira. Ensimmäiset kuukautensa Masa on viettänyt ihan tavallista kotikoiran elämää ja nyt edessä ovat poliisikoiran opinnot, kunhan ensin kuukauden koeajasta selvitään. Masasta kaavaillaan siis miehelle uutta virkakoiraa vanhemman virkakoiran siirtyessä lähivuosina ansaitulle eläkkeelle.

Tehtävää pennun kanssa on paljon, ja vieläkin enemmän, mutta onneksi pennulla on myös innokkuutta ja halua olla kaikessa mukana. Takana ovat jo ensimmäiset tottistreenit, kuten myös ensimmäiset työvuorot. Hetki taitaa vaan vielä kulua, että meidän pienestä karvaturrista tulee katu-uskottava partiokoira.

Kahdella vanhemmalla koiralla, Voltilla ja Kostolla, on vielä hieman sulateltavaa pennun kanssa. Vaikka Voltti itsekin on melkoinen sähköjänis, tahtoo pennun energisyys silti ottaa toisinaan nartun hermon päälle. Kosto taasen tykkää vanhemman virkakoiran oikeudella osallistua Masan koulutukseen tehostamalla ihmisväen komennuksia omilla ärräpäillään. Suuremmilta koirien välisiltä koulutushetkiltä on silti toistaiseksi vältytty, vaikka pieni levottomuus ilmassa vielä leijaileekin.

Näin se lauma taas vaivihkaa laajeni neljällä ennen aikojaan kasvaneella tassulla, kahdella vielä hieman lerpattavalla hörökorvalla ja alati heiluvalla hännällä. Tervetuloa porukkaan, Masa!

Musta hetki

Olen nyt muutamaan otteeseen sivunnut jutuissani blogitaukoni aikana jyllännyttä masennusta. Sairautenahan masennus on sellainen, että se aiheuttaa ihmetystä. Että miten nyt sellainen on tullut. Ja että onhan niitä vastoinkäymisiä, mutta ei niistä nyt niin kannata masentua. Ja että miten nyt sinä, tuollainen tolkun ihminen, voit ylipäätään masentua. Jännä, ettei kukaan ole samalla tavalla ihmetellyt astmaani, jota olen kuitenkin sairastanut lähes koko elämäni.

Mutta en minä mieltäni ole ihmettelystä pahoittanut. Kyse kun on kuitenkin pitkälti ihmisten tietämättömyydestä. Jotenkin masennus sotketaankin usein alakuloisuuteen, suruun ja vitutukseen. Masennus on kuitenkin muuta. Se on näitä kaikkia ja toisaalta ei näistä mitään. Se on musta möykky, johon kaikki tunteet sekoittuvat ja vaikka hetkellisesti jonkin tunteen sieltä tunnistaisikin, on siitä vaikeaa saada otetta. Eikä auta, vaikka ympärillä kuinka olisi värejä, hyvyyttä ja järkipuhetta, se perhanan möykky vie aina valtaosan näkökentästä.

Masennukseni diagnosoitiin keskivaikeaksi enkä tarkalleen edes tiedä milloin se alkoi, oireet kun hiipivät esiin salakavalasti. Oli ikäkriisi, yleistä tyytymättömyyttä elämään ja sitten lopulta aviokriisi eroineen ja sen päälle parit epäonniset suhdekokeilut ja -sekoilut. Pitkään siinä matkan varrella ajattelin, että on vain paha mieli. Ihan perkeleen paha mieli. Silti suoritin. Tein töitä, kävin salilla, kävin lenkillä, maksoin laskut, hoidin asiat, kampasin tukan ja söinkin hyvin. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikuttaa kovinkin normaalilta.

Vähitellen nukkuminen häiriintyi ja unet vaihtuivat ahdistaviin ajatuksiin aina aamuyön tunteina. Seuraavaksi lakkasin soittamasta vanhemmilleni ja pitämästä ystäviin yhteyttä. Ajatukseni alkoivat karkailla työaikana, en pystynyt enää keskittymään kunnolla ja pelkäsin jatkuvasti, että tekisin virheitä. Kun kävin ruokaostoksilla, en enää tiennyt mitä ostaisin tai jos tiesin, en enää ymmärtänyt mistä hyllyvälistä etsimäni löytäisin. Kun pääsin kotiin, tein ruokaa; sitä samaa, jota olin tehnyt jo ties montako viikkoa, sillä en enää jaksanut keksiä muutakaan. Sitten alkoi unohtelu. Unohdin asioita, tapahtumia ja kai kokonaisia päiviä. Toisinaan tuntui, että olin taantunu asteelle, jossa en enää oikein ymmärtänyt ihmisten puhetta.

Vaikeinta oli, kun en tiennyt enää miltä tuntuu. Hetkittäin pidin kyllä hauskaakin, mutta kaikkea hauskaa seurasi aina kahta kauheampi olo. Etsin ulospääsyä, pakkasin tämän tästä kassini ja lähdin taas johonkin ymmärtämättä, että itseäni en pääse pakoon reissuun lähtemällä.

En enää tarkalleen muista miksi päädyin keskelle Helsingin Narinkkatoria, mutta siellä seistessäni saavutin henkilökohtaisen aallonpohjani. Ihmisiä käveli ohitseni ja he kaikki vaikuttivat olevan matkalla johonkin. Minä en saanut otettua enää askeltakaan, sillä en ollut menossa yhtään mihinkään. Tuntui täysin tyhjältä. Se hetki oli käsittämättömän musta. Liioittelematta voin sanoa, että energiani riitti tasan yhteen puheluun. Siinä keskellä toria soitin työterveyden päivystykseen ja sain soperrettua, että tarvitsen apua. Nyt. Sen jälkeen taisin vain itkeä.

Jäin sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten kuukaudeksi. Siirryin työterveyshoitajalta psykiatrille, jolta sain lähetteen psykoterapiaan. Siellä olisi määrä käydä pari kertaa viikossa muutaman vuoden ajan. Minusta määrä kuulosti niin hurjalta, että tuli oikeastikin hullu olo. Samaan syssyyn aloitin masennuslääkityksen, vaikka alunperin ajatusta vastustinkin. Tuo melko uusi lääke paransi kuitenkin huomattavasti keskittymiskykyäni ja leikkasi tunneskaalan pahimmat kulmat pois turruttamatta tunnepuolta totaalisesti. Reilun kuukauden sairasloman jälkeen olin taas jokseenkin työkykyinen kansalainen.

Terapiasta, lääkityksestä ja työhön palaamisesta huolimatta aallonpohja jatkui vielä pitkän tovin. Latasin terapialle paljon odotuksia, mutta en tuntunut pääsevän puusta pitkään enkä ymmärtänyt miksi. Elämä jatkui samaa sekalaista rataa, ainoa ero oli, että olin lääkkeiden ansiosta jokseenkin toimintakykyinen. Toimissani vaan ei ollut päätä eikä häntää.

Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen jätin turhautuneena terapian kesken, sillä en pystynyt kertomaan enää edes terapeutilleni totuutta asioiden laidasta. Tämän myötä oivalsin itse mistä kenkä todellisuudessa puristi. Olin totaalisen loppu sekaviin suhdekuvioihin, salailuun, vaihtoehtoisiin totuuksiin ja vaikeuksien pakoiluun. Halusin vain takaisin sen elämän, jossa puhutaan jostain muusta kuin avioerosta tai masennuksesta ja jossa voin kysyttäessä kertoa rehellisesti mitä minulle kuuluu.

Tuli muutoksen ja toipumisen aika ihan helvetin pitkän rämpimisen jälkeen. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli päätös olla rehellinen itselle ja muille. Päätökseni lopettaa salailu ja kaunistelu oli ratkaiseva, sillä juuri ne kertomatta jääneet asiat olivat kuormittaneet minua eniten. Päätin, etten enää ikinä tekisi asioita joiden vuoksi joutuisin valehtelemaan. Voin kertoa, että elämä on ollut todella paljon helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Sitten seurasi vaikein osuus, eli anteeksianto. Olin pyydellyt tekemisiäni anteeksi suuntaan jos toiseenkin ja surrut, kun anteeksiantoa ei herunutkaan sormia napsauttamalla. Samaan aikaan en kuitenkaan edes itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Ja lopulta juuri itselleen anteeksi antaminen on kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen elämä oikeasti jatkuu. Muiden anteeksianto on vain plussaa, ei välttämättömyys. Niinpä olen keskittynyt antamaan itselleni anteeksi sen sijaan, että pyytelisin loputtomasti anteeksi muilta.

Tänä päivänä minulta voi jo kysyä mitä kuuluu ja vastaan, että eipä tunnu lainkaan hullummalta. Uusi parisuhde on ollut suurena apuna toipumisessa ja lääkkeistäkin luovuin heti suhteen alkumetreillä. Mutta on edelleen päiviä, jolloin tiedän etten ole vielä täysin kunnossa. Kaikkina muina päivinä voin kuitenkin paremmin kuin vuosikausiin.

Olen saanut takaisin huomisen, ensi viikon ja ensi vuoden. Tulevaisuudessa on jotain ja minä olen sinne matkalla.

#vainpupujutut

Lemmikin hankita pitäisi olla pitkällisen ja vakaan harkinnan tulos ja sitä se onneksi usein onkin, etenkin jos asialla ovat kypsät aikuiset ihmiset. Sitten on meitä ei-niin-kypsiä aikuisia ihmisiä, jotka eräänä aamuna herätessään tajuavat ostaneensa edellisyönä kanin.

Kävipä nimittäin niin, että viime kesänä erään työputken päätteeksi nautiskelimme sitä kuuluisaa seurusteluviiniä ja selasimme tahoillamme paikallista Facebook-kirppistä, josta oudolla tavalla oli muotoutunut meille yhteinen ajanviete. Olin kaatamassa itselleni kai kolmatta viinilasillista, kun mies näytti minulle myytävänä olevaa kaninpoikasta ja kysyi, että ostetaanko belgianjättikani. Totesin, että olen superallerginen kaneille ja takuulla vielä allergisempi jättikanille, mutta näytä nyt vielä vähän sitä pupun kuvaa, ja mies näytti. Ja kyllähän te tiedätte kuinka siellä kolmannen viinilasillisen tietämillä kaikki ideat tuntuvat erinomaisilta, etenkin jos niihin liittyy eläimiä tai vauvoja.

Belgianjättikanit Jenna ja Jallu, jotka jo luovutusiässä olivat normikania suurempia.

Niin vietin aamuyön ensimmäisen tunnin lukien internetistä sekalaista tietoa kaneista; niiden ruokavaliosta, hoidosta, ominaisista tavoista ja sen sellaisesta, sillä en tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Olin edellisen kerran ollut kaniin kosketuksissa 30 vuotta sitten ja tuolloin tallikanin poikaset laukaisivat minulla allergisen astman, ihoni oli kauttaaltaan punainen, silmäni turposivat ja hengitykseni salpautui niin pahoin, että päädyin päivystykseen. Tuosta seurasi pieni kupru minun ja kanimaailman välille.

Jenna nauttimassa joulukuusesta.

Kun lukemani perusteella oli varmaa, että belgianjättikani pärjäisi ulkotarhassa ympäri vuoden ja siitä olisi niin seurakaniksi kuin ruoaksikin zombie-invaasion iskiessä, teimme ostopäätöksen paria tuntia ja neuvoa antavaa myöhemmin. Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut, että seuraavaan aamuun mennessä olisin ostanut kanin.

Renessanssi-tyylisuuntaa edustava belgianjätti-suurihopea-rex-mix Harmi.

Rakennustyöt alkoivat heti seuraavana päivänä, sillä pupu oli määrä hakea jo muutaman päivän päästä ja sitä ennen oli saatava sekä tarha pystyyn että vanha paskahuussi muunnettua kanikopiksi. Vielä samana iltana heräsi kuitenkin huoli, että josko kani tunteekin olonsa yksinäiseksi uudessa kodissaan. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää myöhemmin kaniostoksilta kotiin ajellessamme, meillä oli kyydissä yhden kanin sijaan kaksi kania, Jenna ja Jallu.

Harmi ja Jenna ystävystyivät heti. Korvat ja tassut putsataan yhdessä ja kaveria autetaan selänrapsutuksessa.

Eikä tässä vielä kaikki! Alkuvuodesta kanimäärä kasvoi vielä kahdella, kun adoptoin (selvinpäin) paikalliselta tuotantokanitilalta suurihopeakani Harald Aikamiehen sekä jättimix-naaras Harmin. Nyt poikakanit elelevät omissa tarhoissaan seinänaapureina, tytöt elävät sopuisasti yhdessä tarhassa ja minusta tuli yllättäen kanifarmari.

Suurihopeakani Harald Aikamies omaa komean talviturkin.

Siitäkin huolimatta, että kaikki kontaktini kaneihin tapahtuu ulkoilmassa, oli alkutaipaleemme melkoista aivastelua ja astmalääkkeiden henkimistä. Mutta niin vaan olen pikkuhiljaa siedättynyt kaneihin kuten kävi koirienkin kanssa. Ja jos nyt puput välillä pistävät vähän aivastuttamaan, kompensoi tätä niiden terapeuttinen ja mieltä parantava vaikutus.

Ei ole sellaista kiukkua tai murhetta, joka ei unohtuisi – tai ainakin vähän helpottaisi – pupujen touhuja katsellessa.

Salamarakkauden kantokyky

Julkisuudessa on ollut viime aikoina useita esimerkkejä salamarakastumisesta; yhteenmuuttamisesta, lapsen saamisesta ja naimisiinmenosta nopealla aikataululla. Näihin juttuihin on ollut helppoa samaistua, sillä nopeasti se meidänkin suhde eteni.

Vajaa vuosi sitten, siinä kevään kynnyksellä, kävimme ensikertaa treffeillä. Vain pari viikkoa myöhemmin, kolmansien treffien ollessa lopuillaan, mies polvistui rantakalliolla auringon laskiessa ja pyysi minua vaimokseen. Tämän jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti; muuttokuormani saapui saarelle, muutimme yhteiseen taloon ja vietimme häitä vain kolmisen kuukautta ensitapaamisemme jälkeen.

Varsinaista syytä nopealle tahdille ei ollut, toisaalta ei myöskään hidastelulle. Emme ole enää aivan nuoria, minä lähestyn neljääkymmentä ja mies viittäkymmentä, joten luulisi ihmisen tähän ikään mennessä jo osaavan tehdä edes oikeansuuntaisia päätöksiä.

Ulkoa päin tilanne nähtiin kuitenkin kiirehtimisenä ja tämä kirvoitti hieman negatiivissävyistäkin keskustelua, lähinnä selän takana. Olisi pitänyt odottaa, elää yksin, pitää onni salassa ja edetä ihan hissunkissun, sillä tällä tavalla syntynyt suhde on alkanut väärin ja tulisi epäonnistumaan. Se tuntui tietysti itsestä epäreilulta ja kun kuulin avioliittomme kestosta lyödyn vetoa kaljan verran, niin kirpaisihan se. Ja sitten kuitenkin yritin ymmärtää. Avioerostani oli kulunut vasta vähän aikaa, taustallani oli kaikenlaista sekoilua masennuksineen ja yleensä ihmiset nyt vaan etenevät hitaammin.

Silti ihmisten negatiivisuus ärsytti ihan helvetisti.

Tässä eräänä päivänä päätin lueskella mitä terapeuteilla ja tutkijoilla on sanottavaa salamarakastumisesta. Tiedänkin nyt kertoa teille, että salamarakastumiseen johtaa usein kumppaneiden samankaltainen elämäntilanne. Hetki on otollinen parisuhteelle ja molempien intressit ovat suhteen aloittamisessa, rakentamisessa ja siinä onnistumisessa. En tiedä teistä muista, mutta ei tämä minusta kuulosta kovin huonolta alulta suhteelle.

Salamarakastumisesta on myös tehty jonkin verran tutkimusta. Vaikka suhde saattaakin edetessään kohdata arkeen liittyvät haasteet hitaasti edennyttä suhdetta rajummin, ei ole mitään näyttöä siitä, että salamana syntynyt suhde kariutuisi rauhallisesti edennyttä suhdetta todennäköisemmin. Ja toisaalta voidaan myös ajatella, että salamarakkauden suurella liekillä palava tunne ja intohimo kantavat paremmin tulevien haasteiden ylitse.

Kaikki varmasti – tai ainakin toivottavasti – etenevät itselleen luontevimmalta tuntuvalla tahdilla ja sitä tulisi kunnioittaa. Meille nopea tahti oli oikea, vaikka tottakai olemme puhuneet siitä, ettemme naimisiin mennessä, tai vielä tänä päivänäkään, tunne täysin toistemme toimintatapoja. Mutta kun arvot, ajatukset hyvästä elämästä ja parisuhteesta kohtaavat, selvitään kyllä pienistä eroavaisuuksista tiskikoneen käytön tai sukkalaatikon järjestyksen suhteen.

Meille nyt vaan sattui jo ihan sieltä ensimetreiltä saakka olevan selvää se, että kaikki mitä on etsitty, on nyt tässä. Ei tarvitse enää vilkuilla sivuilleen, ei katsoa taakseen eikä tähyillä eteenpäin.

Avioliiton kylkiäiset

Näin aikuisiällä kun pariutuu, tulee puolison mukana usein kaikenlaisia kaupanpäällisiä. Siinä kun edellisen suhteen mukana tuli lapsia, tuli tämänkertainen kylkiäinen koirien muodossa. Ruokatalouteemme kuuluu siis tällä hetkellä kaksi belgianpaimenkoira malinoisia, joista toinen on mieheni virkakoira Kosto ja toinen meidän kotikoira Voltti. Lähitulevaisuudessa joukkoon liittyy vielä yksi koiranpentu, joka aloittaa opintiensä kohti poliisikoiran tehtäviä.

Kosto partioi.

Koiratalouteen hyppääminen ei ollut kohdallani mikään läpihuutojuttu, vaan prosessi on vaatinut tukkupakkauksittain nenäliinoja ja astmalääkkeitä varmasti saman verran kuin keskiverto norjalaishiihtäjä käyttää kisakauden aikana. Minä olen nimittäin vähän rodusta riippuen joko allerginen tai helvetin allerginen koirille. Ja tietysti malinoisit osoittautuivat kuuluvan siihen jälkimmäiseen ryhmään. Nuhasta, vuotavista silmistä ja kutisevasta ihosta huolimatta olen touhunnut koirien kanssa niin paljon, että allergiani on vajaan vuoden aikana siedättynyt liki oireettomaksi ja pystyn operoimaan koirien kanssa melko huoletta.

Voltti mukana häämatkalla.

Toisin kuin mieheni, joka kouluttaa ja ohjaa koiria työkseen, en edes väitä ymmärtäväni sellaisesta paljoakaan. Koirien kanssa suurin saavutukseni onkin lienee se, kun lapsena opetin koirani sekoamaan kuullessaan sanan pannukakku. Siitä huolimatta lähden koiratreeneihin mukaan aina kun mahdollista, sillä on äärimmäisen kiehtovaa seurata koiran ja isännän saumatonta yhteistyötä. Siinä koiran loistosuorituksia seuratessa unohtuu tyystin se, että tuo sama hörökorva söi aamulla kaninpaskaa, kauriinpaskaa ja jotain muuta paskaa, sukelsi vahingossa metsälampeen palloa jahdatessaan, törmäsi seinään ja haukkui naapurin papparaisen pystyyn kolmesti kahden minuutin sisään.

Kosto vapaalla.

Molemmista koirista on tullut minulle hyvin rakkaita ja etenkin Voltin kanssa vietän kaksin paljon aikaa kotona ja lenkkipolulla. Ja kun puuhaan pihalla, on mukana touhuamassa aina vähintään yksi koira. Myönnän kuitenkin käyttäväni toisinaan koirien kanssa samaa korttia kuin lapsipuoltenkin kanssa, eli ne ovat tilanteesta riippuen joko minun, miehen tai meidän. Esimerkiksi silloin, kun joku koirista on syönyt pihalta sen väärän paskan ja huuto-oksennusripuloinut ympäriinsä, ovat koirat ehdottomasti miehen. Kun taas joku koirista syö murtomieheltä käden, ovat koirat meidän. Naapurin papparaisen kädestä vastuu siirtyy jälleen miehelle.

Voltti sylikoirana.

Näihin koiriin liittyy vielä yksi rakastettava asia, nimittäin mies. Rakkaus ja kunnioitus eläimiä ja luontoa kohtaan on aivan älyttömän hieno, ja ehkä hieman aliarvostettukin piirre ihmisessä. Mutta se on takuuvarma reitti minun sydämeeni, joka on tätänykyä täynnä tassunjälkiä ja pupunpapanoita.

Ps. Kiinnostuneille tiedoksi, että Kostolta löytyy oma Instagram- ja Facebook-sivu nimimerkillä @k9kosto ja lisäksi nimimerkillä @racielsk9 löytyy meidän yleinen koirahommiin liittyvä Instagram- ja Facebook-sivu.

Kauas on tultu

Facebookilla on tapana muistuttaa päivittäin tapahtumista vuosien takaa. Pari päivää sitten Facebook kertoi minun olleen kymmenen vuotta sitten lomalla Las Vegasissa, yhdeksän vuotta sitten lätkämatsissa San Josessa ja samaisen viikon lopussa aikeissa lennähtää vielä lomamatkalle Miamiin. Kuusi vuotta sitten söin lounasta vähän paremmassa ravintolassa Malibussa ja viisi vuotta sitten olin katsomassa koalakarhuja Sydneyssä. Sanonpahan vaan, että kyllä siinä kaninpaskaa kottikärryyn lapioidessa kävi mielen vieressä, että aika kauas on tultu siitä, kun asuin vielä Kaliforniassa.

Äkkiseltään tie Kaliforniasta Ahvenanmaan piskuiselle saarelle kuulostaa ihan helvetin jyrkältä alamäeltä. Ja kyllähän vuodet Kaliforniassa hyviä oli, sitä en voi kiistää. Oli reissuja, oli ihmisiä, oli palmupuita, ostareita, ravintoloita ja kaikki mahdollinen käsien ulottuvilla ja kotiin toimitettuna. Mutta kun jokunen vuosi sitten haavekuvissa siintänyt 90210 Beverly Hills vaihtui yllättäen 90900 Kiimingiksi, en ollut edes kovin pettynyt. Minä kun olen sillä tavalla perverssi, että tykkään asua paikoissa, joille jumalakin on kääntänyt selkänsä. Sellaiseksi kai tulee, kun sattuu syntymään Nivalassa.

Mutta myönnettävä on, että muutto Ahvenanmaalle tuli silti täysin puskista jopa itselleni. Kokemukseni saaresta kun rajoittui tasan yhteen humalaiseen kurkistukseen laivan kannelta matkalla Tukholmaan. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että täällä ei kyllä ole paljon mitään. Ja samaa mieltä olen vieläkin. Mutta minulle se ”ei paljon mitään” on juuri sopivasti.

Sillä hommahan on niin, että vaikka olen asunut ja matkustellut muina metropoliitteina pitkin ja poikin, niin lopulta siitä faktasta ei pääse mihinkään, että olen umpimaalainen, suonissani virtaa esi-isien junttiveri ja saapastelen mieluusti omilla mailla kiviä potkien. Siihen tämä meidän asuttama pienehkö saari Ahvenanmaan eteläosassa tarjoaa täydelliset puitteet.

Täällä on hiljaisuutta, on tilaa hengittää, naapureita näkee vain harvakseltaan ja niin luonto kuin ruokakin tulee pihaan asti kauriiden, metsäjänisten, sienien ja marjojen muodossa. Senkun ottaa aseet ja ämpärit esille.

Täällä on rauha, jukoliste. Tai ainakin oli, ennen kuin minä muutin tänne.