Iloinen uutinen

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Eräänä sateisena aamuna reilu kuukausi sitten, olin unenpöpperössä jakamassa puputarhalla aamuheiniä. Laittaessani tyttötarhassa heiniä telineeseen, vilahti silmäkulmassani jotain paljon jättikania pienempää. Ensimmäinen spontaani ajatukseni oli, että aitauksessa vilisti rotta, sillä ne olivat inhottavasti lisääntyneet pupujen saavuttua taloon. Onnekseni ulottuvillani ei sattunut olemaan mitään kättä pidempää, sillä tarkempi katsekontakti paljasti, että talossa oli rottien lisäksi lisääntynyt myös joku muu.

Siinä se istui ja tuijotti minua. Otti ja mutusti rehvakkaasti heinänkortta sisään toisesta suupielestään. Täydellinen kopio Jenna-pupusta, mutta vain pään kokoinen. Nauroin ääneen, kun helvetilliseen säikähdykseen sekoittui hämmästys, tilanteen koomisuus ja riemu. Istuin sitten minäkin alas ja vaan tuijotin.

Ei kulunut kuin hetki, kun näin tarhan vieressä olevan ulkorakennuksen alla vilahduksen ja sitten toisen. Tajusin heti, että vaikka aitaukseni oli jättikanin pitävä, se ei pidätellyt pikkupupuja. Itse asiassa nopea tarkastelu paljasti, että tarha vuoti kuin seula, kiitos rottien, jotka olivat kaivaneet verkon välistä rotan ja pikkupupun mentäviä tunneleita. Jos ei jo aikaisemmin, niin viimeistään tässä vaiheessa oli loputkin unihiekat karisseet silmistä.

Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin, etten voisi kuin istua ja odottaa. Jossain vaiheessa pikkupupuille tulisi nälkä ja ne palaisivat tarhaan. Asettelin lähelle tunnelin aukkoa heinää ja toivoin parasta. Vierähti tunti, vierähti kaksi. Pikkupuput vaikuttivat olevan nokosilla aivan verkon takana. Vihdoin lähes kolmen tunnin odottelun jälkeen pupuista ensimmäinen palasi tarhan puolelle. Nappasin sen salamana kiinni ja telkesin mökkiin odottelemaan. Pian kiinni jäi myös toinen karkulainen.

Kun pupujahti oli ohi, pääsin vihdoin tarkastamaan tilanteen pesämökissä, jota en selvästikään ollut käynyt kaivelemassa useampaan viikkoon. Ja miksi olisin, sillä olipa sää mikä tahansa, tyttöpuput eivät siellä viihtyneet oikeastaan ollenkaan ja mökki oli näyttänyt aina likimain koskemattomalta. Tällä kertaa mökistä löytyi kuitenkin huolellisesti rakennettu pesä ja pesästä yhteensä kuusi täydellistä poikasta. Pienen googlettelun jälkeen päättelin, että poikasilla oli ikää kolmisen viikkoa ja ottaen huomioon kanin kantoajan, olivat poikaset saaneet alkunsa aivan viimeisinä päivinä, jotka Jenna oli viettänyt uroskanin kanssa samassa aitauksessa.

Täydellisenä shokkiyllätyksenä poikaset eivät siis tulleet ja tiesin kyllä tiineyden olevan teoriassa mahdollista, mutta olin ollut luottavainen sen suhteen, ettei nuori uros olisi sukukypsä ihan vielä ja että huomaisin kyllä naaraan tiineyden. Mutta niin vaan pääsi Jallu yllättämään miehisillä kyvyillään, kuten sai Jennakin kätkettyä hienosti tiineyden ja synnytyksen. Koska naaraskani käy imettämässä poikasiaan vain kahdesti päivässä viitisen minuuttia kerrallaan, on imetysvaihetta hankalaa havaita muusta kuin turvonneista nisistä ja lisääntyneestä ruokahalusta ja vedenkulutuksesta.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yllätyspoikueessa on aina riskinsä; mahdolliset emon komplikaatiot synnytyksessä, hylätyt poikaset, erinäisistä muista syistä kuolleet poikaset sekä tietysti se, että aitauksessa asuu myös toinen naaras, Harmi. Ei ole lainkaan tavatonta, että vieras, reviiritietoinen naaras tappaisi koko poikueen. Harmi on kuitenkin ollut mitä huolehtivin varaemo Jennan poikasille tarjoten auliisti sekä lämmitys- että korvanpesupalveluita.

Poikue täyttää oletetusti tänään 2 kk. Poikasista kolme on tyttöjä ja kolme poikia. Väreiltään poikue kattaa luonnonsinisiä, sinisiä ja yhden luonnonharmaan pikkupupun, jotka kaikki osuvat belgianjättikanin viralliselle värikartalle. Poikasista kahdelle on jo tiedossa uusi koti mantereelta, yksi tai kaksi naaraspupua jää todennäköisesti itselleni kotipupuksi, mutta ainakin kaksi uroskania on vielä kotia vailla. Kiire ei kuitenkaan ole, sillä luovutan poikaset mieluummin hivenen vanhempana kuin kovin nuorena.

ps. Kuten moni on ehkä huomannut, julkaisen Instagramim stooreissa pupuvideoita, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen suosion. Kannattaa siis vilkaista sinne jos kaipaat jotain piristystä korona-arjen keskelle!

Kuvat: Viimeisen 5 viikon ajalta. Puput ovat tänä aikana vähintäänkin kaksinkertaistaneet kokonsa, korvat ehkä enemmänkin.

Lamaannus

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Olen viettänyt viime viikot hiljaiseloa täällä blogissa. Edellistä juttua kirjoittaessani olin nopeutetulla aikataululla palaamassa takaisin kotiin mantereelta, koska pelkäsin koronan sotkevan paluumatkani jos jättäisin sen myöhemmäksi. Ja kuten kaikki nyt tiedämme, juuri näin olisi tapahtunut.

Tilannehan eskaloitui hyvin nopeasti. Rajat menivät kiinni, liikkumista rajoitettiin, lentoja peruttiin, kaupassa käymisestä tuli lähes rikollista, koulut menivät kiinni, pörssikurssit syöksyivät, eikä ikäihmisiä – tai oikeastaan ketään muitakaan – saanut tavata enää ollenkaan.

Omaan elämääni eivät rajoitukset ja suositukset ole juurikaan vaikuttaneet. Olen ollut etätöissä kai jo kymmenen vuotta, asun jo valmiiksi melko eristyksissä pienehköllä saarella eikä minulla liiemmin ole vielä Ahvenanmaalla ystäviä ketä tapaisin. Edes lomautuksen uhka työpaikallani ei kosketa minua, sillä minut irtisanottiin YT-neuvottelujen tuloksena jo alkuvuodesta ja irtisanomisaikani jatkuu vielä pitkälle kesään. Saipahan siitäkin vastoinkäymisestä jonkin hopeareunuksen.

Mutta tämä huoli. Huoli perheestä, vanhemmista ja sukulaisista. Huoli itsestä ja astmaatikon keuhkoistani. Huoli rahastosijoitetuista säästöistä. Huoli taloudesta. Huoli ihan meistä kaikista. Huolen, stressin ja ahdistuksen määrä on viimeisen kuukauden aikana ollut aivan infernaalinen. Tuntui kuin kaikki suunnitelmat olisi pyyhkäisty pöydältä. Elämä sellaisena jollaista se oli ollut ja millaisena olin siitä pitänyt, oli poissa. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui täysin tuntemattomalta ja hallitsemattomalta. Pelotti.

Vaikka uutiset ja sosiaalinen media ovat päivästä toiseen täynnä koronaa, niin harvoin olen nähnyt kenenkään sanovan ääneen, että pelottaa. Että ahdistaa ihan helvetisti. Että on musertavaa tajuta, että tämä koskettaakin itseni sijaan ihan kaikkia eikä kukaan tiedä milloin tämä paska loppuu. Tuntuu, että ihmisten henkinen hyvinvointi kriisin keskellä on jäänyt kokonaan fyysisen sairastamisen jalkoihin. Vaikkei tämä olekaan minussa laukaissut masennusta uudelleen, niin masennuksesta tutut unettomuus, saamattomuus ja yleinen lamaannus ovat olleet kyllä vahvasti läsnä ensimmäisinä koronaviikkoina. Ja tuskin olen ajatuksieni kanssa yksin.

Mutta onneksi ihmisluonto on sopeutuvainen. Alun lamaannuksen jälkeen elämä on alkanut saada taas tuulta alleen. Vaikka suunnitelmien tekeminen on vieläkin vaikeaa, alkaa vihdoin tuntua siltä, että jotain suunniteltavaa voisi kuitenkin olla. Että elämä jatkuu vielä koronan jälkeen, vaikka rattaat nykien pyörivätkin. Pelataan nyt sitten niillä merkeillä mitä on vielä jäljellä. Olen alkanut taas lenkkeillä, puuhata kasvihuoneessa, tehdä pihatöitä ja suunnitella tulevia remontteja. Pelon rinnalle on astumassa toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Itse asiassa tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että auringonvalo läpäisi ikkunan lisäksi myös sieluni.

Kyllä tämä tästä.

ps. Jos ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, niin ainakin Punaiselta Ristiltä löytyy kriisipuhelin, josta saa keskusteluapua. Jos henkistä apua on tarjolla myös muualla, niin vinkkaathan kommentteihin!

Kotimatkalla

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Meri kimmeltää auringossa, taivas on sininen ja aallokko laivan alla lempeä. Mistään ei arvaisi, että mantereella vallitsee poikkeustila, paitsi ehkä siitä, että laivalla on vain kourallinen ihmisiä.

Minunkaan ei pitäisi nyt olla laivalla, vaan vierailulla perheeni luona pohjoisessa. Lensin mantereelle keskiviikon ja torstain välisenä yönä; siitäkin huolimatta, että korona oli jo Suomessakin todellisuutta ja tiedossa oli, ettei matkustaminen nyt olisi välttämättä järkevää. Halusin kuitenkin osallistua mummoni hautajaisiin sekä viettää viikon perheeni kanssa.

Jo menomatkalla stressasi hemmetisti. Maarianhaminasta lähteneessä koneessa ei ollut kuin kourallinen matkustajia, lentokentällä ei maskinaamaisten kiinalaisten lisäksi näkynyt montaakaan ihmistä ja jatkolennolla takanani istui ihan varmasti keski-Euroopasta palaava laskettelija. Yhtäkkiä viikon päähän varattu paluulento alkoi tuntua kaukaiselta. Liian kaukaiselta.

Kun torstain uutiset antoivat viitteitä siitä, että korona oli muodostumassa epidemiaksi mahdollisesti lähipäivinä, lentoja alkoi peruuntua ja puheissa vilahdella valmiuslaki ja matkustusrajoitukset, ryhdyin suunnittelemaan nopeutettua kotiinpaluuta. En jäisi odottamaan paluulentoni peruuntumista ja laivojen seisahtumista joko matkustajakadon tai matkustusrajoitusten vuoksi. Tai mitä jos ehdin saada tartunnan jo tulomatkalla? Tästä syystä päätin jättää vierailematta riskiryhmään kuuluvan isäni luona, vaikka edellisestä tapaamisestamme on jo kuukausia aikaa.

Kun mummo oli saateltu viimeiselle matkalle, varasin vielä samalle iltaa nukkumishytin tyhjyyttään huutavaan yöjunaan ja lipun aamulla lähtevään laivaan. Ja tässä sitä nyt ollaan, seilaamassa kohti kotisaarta, josta ei varmasti ihan lähiaikoina tarvitse poistua.

Aika suuri sisäinen taistelu piti kuitenkin käydä ennen kun sain paluumatkan varattua. Pelkäsin, että ylireagoin ja kieltämättä tuntui muutenkin hivenen vainoharhaiselta. Ja tietysti harmitti sekin, että olin jo ostanut valmiiksi juna- ja lentoliput myöhemmälle paluupäivälle eikä niitä voisi perua muutoin kuin liikennöijän toimesta. Mutta toisaalta halusin kotiin nyt kun sinne vielä pääsee enkä matkustaa silloin kun on täysi härdelli päällä.

Tuleva viikko näyttää oliko nopeutettu exit tarpeellinen vai ei. Siitä olen kuitenkin varma, että ratkaisuni oli paras tämän hetkisen tiedon valossa. Kukaan ei tiedä kuinka tilanne kehittyy ja se mitä on ennustettu, ei vaikuta kovin hyvältä. Yksilötasolla on siis varmasti parasta yli- kuin alireagoida.

Ps. tässä kahvion pöydässä istuessani näin juuri kuinka joku yski kouraansa ja tarttui tämän jälkeen pullaottimiin. Koskaan ennen ei ole pullanhimo hävinnyt yhtä nopeasti.

Masa

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Mies käväisi kuluneella viikolla noutamassa meille mantereelta uuden koiranpennun ja sitä ollaan nyt tässä ihmetelty, ihasteltu ja vähän yritetty opettaa talon tavoillekin. Sen verran pentu jo tietää, että terassi on jäisenä liukas, puput ovat vähän pelottavia pimeässä tömistellessään, Voltin makuupaikalle ei kannata mennä muuten kuin salaa ja silloin ei ulvota, kun isäntä on yövuoron jälkeisillä kauneusunilla.

Pentukoira on nimeltään Masa ja hän on 8 kuukauden ikäinen saksanpaimenkoira. Ensimmäiset kuukautensa Masa on viettänyt ihan tavallista kotikoiran elämää ja nyt edessä ovat poliisikoiran opinnot, kunhan ensin kuukauden koeajasta selvitään. Masasta kaavaillaan siis miehelle uutta virkakoiraa vanhemman virkakoiran siirtyessä lähivuosina ansaitulle eläkkeelle.

Tehtävää pennun kanssa on paljon, ja vieläkin enemmän, mutta onneksi pennulla on myös innokkuutta ja halua olla kaikessa mukana. Takana ovat jo ensimmäiset tottistreenit, kuten myös ensimmäiset työvuorot. Hetki taitaa vaan vielä kulua, että meidän pienestä karvaturrista tulee katu-uskottava partiokoira.

Kahdella vanhemmalla koiralla, Voltilla ja Kostolla, on vielä hieman sulateltavaa pennun kanssa. Vaikka Voltti itsekin on melkoinen sähköjänis, tahtoo pennun energisyys silti ottaa toisinaan nartun hermon päälle. Kosto taasen tykkää vanhemman virkakoiran oikeudella osallistua Masan koulutukseen tehostamalla ihmisväen komennuksia omilla ärräpäillään. Suuremmilta koirien välisiltä koulutushetkiltä on silti toistaiseksi vältytty, vaikka pieni levottomuus ilmassa vielä leijaileekin.

Näin se lauma taas vaivihkaa laajeni neljällä ennen aikojaan kasvaneella tassulla, kahdella vielä hieman lerpattavalla hörökorvalla ja alati heiluvalla hännällä. Tervetuloa porukkaan, Masa!

Musta hetki

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Olen nyt muutamaan otteeseen sivunnut jutuissani blogitaukoni aikana jyllännyttä masennusta. Sairautenahan masennus on sellainen, että se aiheuttaa ihmetystä. Että miten nyt sellainen on tullut. Ja että onhan niitä vastoinkäymisiä, mutta ei niistä nyt niin kannata masentua. Ja että miten nyt sinä, tuollainen tolkun ihminen, voit ylipäätään masentua. Jännä, ettei kukaan ole samalla tavalla ihmetellyt astmaani, jota olen kuitenkin sairastanut lähes koko elämäni.

Mutta en minä mieltäni ole ihmettelystä pahoittanut. Kyse kun on kuitenkin pitkälti ihmisten tietämättömyydestä. Jotenkin masennus sotketaankin usein alakuloisuuteen, suruun ja vitutukseen. Masennus on kuitenkin muuta. Se on näitä kaikkia ja toisaalta ei näistä mitään. Se on musta möykky, johon kaikki tunteet sekoittuvat ja vaikka hetkellisesti jonkin tunteen sieltä tunnistaisikin, on siitä vaikeaa saada otetta. Eikä auta, vaikka ympärillä kuinka olisi värejä, hyvyyttä ja järkipuhetta, se perhanan möykky vie aina valtaosan näkökentästä.

Masennukseni diagnosoitiin keskivaikeaksi enkä tarkalleen edes tiedä milloin se alkoi, oireet kun hiipivät esiin salakavalasti. Oli ikäkriisi, yleistä tyytymättömyyttä elämään ja sitten lopulta aviokriisi eroineen ja sen päälle parit epäonniset suhdekokeilut ja -sekoilut. Pitkään siinä matkan varrella ajattelin, että on vain paha mieli. Ihan perkeleen paha mieli. Silti suoritin. Tein töitä, kävin salilla, kävin lenkillä, maksoin laskut, hoidin asiat, kampasin tukan ja söinkin hyvin. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikuttaa kovinkin normaalilta.

Vähitellen nukkuminen häiriintyi ja unet vaihtuivat ahdistaviin ajatuksiin aina aamuyön tunteina. Seuraavaksi lakkasin soittamasta vanhemmilleni ja pitämästä ystäviin yhteyttä. Ajatukseni alkoivat karkailla työaikana, en pystynyt enää keskittymään kunnolla ja pelkäsin jatkuvasti, että tekisin virheitä. Kun kävin ruokaostoksilla, en enää tiennyt mitä ostaisin tai jos tiesin, en enää ymmärtänyt mistä hyllyvälistä etsimäni löytäisin. Kun pääsin kotiin, tein ruokaa; sitä samaa, jota olin tehnyt jo ties montako viikkoa, sillä en enää jaksanut keksiä muutakaan. Sitten alkoi unohtelu. Unohdin asioita, tapahtumia ja kai kokonaisia päiviä. Toisinaan tuntui, että olin taantunu asteelle, jossa en enää oikein ymmärtänyt ihmisten puhetta.

Vaikeinta oli, kun en tiennyt enää miltä tuntuu. Hetkittäin pidin kyllä hauskaakin, mutta kaikkea hauskaa seurasi aina kahta kauheampi olo. Etsin ulospääsyä, pakkasin tämän tästä kassini ja lähdin taas johonkin ymmärtämättä, että itseäni en pääse pakoon reissuun lähtemällä.

En enää tarkalleen muista miksi päädyin keskelle Helsingin Narinkkatoria, mutta siellä seistessäni saavutin henkilökohtaisen aallonpohjani. Ihmisiä käveli ohitseni ja he kaikki vaikuttivat olevan matkalla johonkin. Minä en saanut otettua enää askeltakaan, sillä en ollut menossa yhtään mihinkään. Tuntui täysin tyhjältä. Se hetki oli käsittämättömän musta. Liioittelematta voin sanoa, että energiani riitti tasan yhteen puheluun. Siinä keskellä toria soitin työterveyden päivystykseen ja sain soperrettua, että tarvitsen apua. Nyt. Sen jälkeen taisin vain itkeä.

Jäin sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten kuukaudeksi. Siirryin työterveyshoitajalta psykiatrille, jolta sain lähetteen psykoterapiaan. Siellä olisi määrä käydä pari kertaa viikossa muutaman vuoden ajan. Minusta määrä kuulosti niin hurjalta, että tuli oikeastikin hullu olo. Samaan syssyyn aloitin masennuslääkityksen, vaikka alunperin ajatusta vastustinkin. Tuo melko uusi lääke paransi kuitenkin huomattavasti keskittymiskykyäni ja leikkasi tunneskaalan pahimmat kulmat pois turruttamatta tunnepuolta totaalisesti. Reilun kuukauden sairasloman jälkeen olin taas jokseenkin työkykyinen kansalainen.

Terapiasta, lääkityksestä ja työhön palaamisesta huolimatta aallonpohja jatkui vielä pitkän tovin. Latasin terapialle paljon odotuksia, mutta en tuntunut pääsevän puusta pitkään enkä ymmärtänyt miksi. Elämä jatkui samaa sekalaista rataa, ainoa ero oli, että olin lääkkeiden ansiosta jokseenkin toimintakykyinen. Toimissani vaan ei ollut päätä eikä häntää.

Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen jätin turhautuneena terapian kesken, sillä en pystynyt kertomaan enää edes terapeutilleni totuutta asioiden laidasta. Tämän myötä oivalsin itse mistä kenkä todellisuudessa puristi. Olin totaalisen loppu sekaviin suhdekuvioihin, salailuun, vaihtoehtoisiin totuuksiin ja vaikeuksien pakoiluun. Halusin vain takaisin sen elämän, jossa puhutaan jostain muusta kuin avioerosta tai masennuksesta ja jossa voin kysyttäessä kertoa rehellisesti mitä minulle kuuluu.

Tuli muutoksen ja toipumisen aika ihan helvetin pitkän rämpimisen jälkeen. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli päätös olla rehellinen itselle ja muille. Päätökseni lopettaa salailu ja kaunistelu oli ratkaiseva, sillä juuri ne kertomatta jääneet asiat olivat kuormittaneet minua eniten. Päätin, etten enää ikinä tekisi asioita joiden vuoksi joutuisin valehtelemaan. Voin kertoa, että elämä on ollut todella paljon helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Sitten seurasi vaikein osuus, eli anteeksianto. Olin pyydellyt tekemisiäni anteeksi suuntaan jos toiseenkin ja surrut, kun anteeksiantoa ei herunutkaan sormia napsauttamalla. Samaan aikaan en kuitenkaan edes itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Ja lopulta juuri itselleen anteeksi antaminen on kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen elämä oikeasti jatkuu. Muiden anteeksianto on vain plussaa, ei välttämättömyys. Niinpä olen keskittynyt antamaan itselleni anteeksi sen sijaan, että pyytelisin loputtomasti anteeksi muilta.

Tänä päivänä minulta voi jo kysyä mitä kuuluu ja vastaan, että eipä tunnu lainkaan hullummalta. Uusi parisuhde on ollut suurena apuna toipumisessa ja lääkkeistäkin luovuin heti suhteen alkumetreillä. Mutta on edelleen päiviä, jolloin tiedän etten ole vielä täysin kunnossa. Kaikkina muina päivinä voin kuitenkin paremmin kuin vuosikausiin.

Olen saanut takaisin huomisen, ensi viikon ja ensi vuoden. Tulevaisuudessa on jotain ja minä olen sinne matkalla.