#vainpupujutut

Lemmikin hankita pitäisi olla pitkällisen ja vakaan harkinnan tulos ja sitä se onneksi usein onkin, etenkin jos asialla ovat kypsät aikuiset ihmiset. Sitten on meitä ei-niin-kypsiä aikuisia ihmisiä, jotka eräänä aamuna herätessään tajuavat ostaneensa edellisyönä kanin.

Kävipä nimittäin niin, että viime kesänä erään työputken päätteeksi nautiskelimme sitä kuuluisaa seurusteluviiniä ja selasimme tahoillamme paikallista Facebook-kirppistä, josta oudolla tavalla oli muotoutunut meille yhteinen ajanviete. Olin kaatamassa itselleni kai kolmatta viinilasillista, kun mies näytti minulle myytävänä olevaa kaninpoikasta ja kysyi, että ostetaanko belgianjättikani. Totesin, että olen superallerginen kaneille ja takuulla vielä allergisempi jättikanille, mutta näytä nyt vielä vähän sitä pupun kuvaa, ja mies näytti. Ja kyllähän te tiedätte kuinka siellä kolmannen viinilasillisen tietämillä kaikki ideat tuntuvat erinomaisilta, etenkin jos niihin liittyy eläimiä tai vauvoja.

Belgianjättikanit Jenna ja Jallu, jotka jo luovutusiässä olivat normikania suurempia.

Niin vietin aamuyön ensimmäisen tunnin lukien internetistä sekalaista tietoa kaneista; niiden ruokavaliosta, hoidosta, ominaisista tavoista ja sen sellaisesta, sillä en tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Olin edellisen kerran ollut kaniin kosketuksissa 30 vuotta sitten ja tuolloin tallikanin poikaset laukaisivat minulla allergisen astman, ihoni oli kauttaaltaan punainen, silmäni turposivat ja hengitykseni salpautui niin pahoin, että päädyin päivystykseen. Tuosta seurasi pieni kupru minun ja kanimaailman välille.

Jenna nauttimassa joulukuusesta.

Kun lukemani perusteella oli varmaa, että belgianjättikani pärjäisi ulkotarhassa ympäri vuoden ja siitä olisi niin seurakaniksi kuin ruoaksikin zombie-invaasion iskiessä, teimme ostopäätöksen paria tuntia ja neuvoa antavaa myöhemmin. Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut, että seuraavaan aamuun mennessä olisin ostanut kanin.

Renessanssi-tyylisuuntaa edustava belgianjätti-suurihopea-rex-mix Harmi.

Rakennustyöt alkoivat heti seuraavana päivänä, sillä pupu oli määrä hakea jo muutaman päivän päästä ja sitä ennen oli saatava sekä tarha pystyyn että vanha paskahuussi muunnettua kanikopiksi. Vielä samana iltana heräsi kuitenkin huoli, että josko kani tunteekin olonsa yksinäiseksi uudessa kodissaan. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää myöhemmin kaniostoksilta kotiin ajellessamme, meillä oli kyydissä yhden kanin sijaan kaksi kania, Jenna ja Jallu.

Harmi ja Jenna ystävystyivät heti. Korvat ja tassut putsataan yhdessä ja kaveria autetaan selänrapsutuksessa.

Eikä tässä vielä kaikki! Alkuvuodesta kanimäärä kasvoi vielä kahdella, kun adoptoin (selvinpäin) paikalliselta tuotantokanitilalta suurihopeakani Harald Aikamiehen sekä jättimix-naaras Harmin. Nyt poikakanit elelevät omissa tarhoissaan seinänaapureina, tytöt elävät sopuisasti yhdessä tarhassa ja minusta tuli yllättäen kanifarmari.

Suurihopeakani Harald Aikamies omaa komean talviturkin.

Siitäkin huolimatta, että kaikki kontaktini kaneihin tapahtuu ulkoilmassa, oli alkutaipaleemme melkoista aivastelua ja astmalääkkeiden henkimistä. Mutta niin vaan olen pikkuhiljaa siedättynyt kaneihin kuten kävi koirienkin kanssa. Ja jos nyt puput välillä pistävät vähän aivastuttamaan, kompensoi tätä niiden terapeuttinen ja mieltä parantava vaikutus.

Ei ole sellaista kiukkua tai murhetta, joka ei unohtuisi – tai ainakin vähän helpottaisi – pupujen touhuja katsellessa.

Salamarakkauden kantokyky

Julkisuudessa on ollut viime aikoina useita esimerkkejä salamarakastumisesta; yhteenmuuttamisesta, lapsen saamisesta ja naimisiinmenosta nopealla aikataululla. Näihin juttuihin on ollut helppoa samaistua, sillä nopeasti se meidänkin suhde eteni.

Vajaa vuosi sitten, siinä kevään kynnyksellä, kävimme ensikertaa treffeillä. Vain pari viikkoa myöhemmin, kolmansien treffien ollessa lopuillaan, mies polvistui rantakalliolla auringon laskiessa ja pyysi minua vaimokseen. Tämän jälkeen tapahtumat etenivät nopeasti; muuttokuormani saapui saarelle, muutimme yhteiseen taloon ja vietimme häitä vain kolmisen kuukautta ensitapaamisemme jälkeen.

Varsinaista syytä nopealle tahdille ei ollut, toisaalta ei myöskään hidastelulle. Emme ole enää aivan nuoria, minä lähestyn neljääkymmentä ja mies viittäkymmentä, joten luulisi ihmisen tähän ikään mennessä jo osaavan tehdä edes oikeansuuntaisia päätöksiä.

Ulkoa päin tilanne nähtiin kuitenkin kiirehtimisenä ja tämä kirvoitti hieman negatiivissävyistäkin keskustelua, lähinnä selän takana. Olisi pitänyt odottaa, elää yksin, pitää onni salassa ja edetä ihan hissunkissun, sillä tällä tavalla syntynyt suhde on alkanut väärin ja tulisi epäonnistumaan. Se tuntui tietysti itsestä epäreilulta ja kun kuulin avioliittomme kestosta lyödyn vetoa kaljan verran, niin kirpaisihan se. Ja sitten kuitenkin yritin ymmärtää. Avioerostani oli kulunut vasta vähän aikaa, taustallani oli kaikenlaista sekoilua masennuksineen ja yleensä ihmiset nyt vaan etenevät hitaammin.

Silti ihmisten negatiivisuus ärsytti ihan helvetisti.

Tässä eräänä päivänä päätin lueskella mitä terapeuteilla ja tutkijoilla on sanottavaa salamarakastumisesta. Tiedänkin nyt kertoa teille, että salamarakastumiseen johtaa usein kumppaneiden samankaltainen elämäntilanne. Hetki on otollinen parisuhteelle ja molempien intressit ovat suhteen aloittamisessa, rakentamisessa ja siinä onnistumisessa. En tiedä teistä muista, mutta ei tämä minusta kuulosta kovin huonolta alulta suhteelle.

Salamarakastumisesta on myös tehty jonkin verran tutkimusta. Vaikka suhde saattaakin edetessään kohdata arkeen liittyvät haasteet hitaasti edennyttä suhdetta rajummin, ei ole mitään näyttöä siitä, että salamana syntynyt suhde kariutuisi rauhallisesti edennyttä suhdetta todennäköisemmin. Ja toisaalta voidaan myös ajatella, että salamarakkauden suurella liekillä palava tunne ja intohimo kantavat paremmin tulevien haasteiden ylitse.

Kaikki varmasti – tai ainakin toivottavasti – etenevät itselleen luontevimmalta tuntuvalla tahdilla ja sitä tulisi kunnioittaa. Meille nopea tahti oli oikea, vaikka tottakai olemme puhuneet siitä, ettemme naimisiin mennessä, tai vielä tänä päivänäkään, tunne täysin toistemme toimintatapoja. Mutta kun arvot, ajatukset hyvästä elämästä ja parisuhteesta kohtaavat, selvitään kyllä pienistä eroavaisuuksista tiskikoneen käytön tai sukkalaatikon järjestyksen suhteen.

Meille nyt vaan sattui jo ihan sieltä ensimetreiltä saakka olevan selvää se, että kaikki mitä on etsitty, on nyt tässä. Ei tarvitse enää vilkuilla sivuilleen, ei katsoa taakseen eikä tähyillä eteenpäin.

Avioliiton kylkiäiset

Näin aikuisiällä kun pariutuu, tulee puolison mukana usein kaikenlaisia kaupanpäällisiä. Siinä kun edellisen suhteen mukana tuli lapsia, tuli tämänkertainen kylkiäinen koirien muodossa. Ruokatalouteemme kuuluu siis tällä hetkellä kaksi belgianpaimenkoira malinoisia, joista toinen on mieheni virkakoira Kosto ja toinen meidän kotikoira Voltti. Lähitulevaisuudessa joukkoon liittyy vielä yksi koiranpentu, joka aloittaa opintiensä kohti poliisikoiran tehtäviä.

Kosto partioi.

Koiratalouteen hyppääminen ei ollut kohdallani mikään läpihuutojuttu, vaan prosessi on vaatinut tukkupakkauksittain nenäliinoja ja astmalääkkeitä varmasti saman verran kuin keskiverto norjalaishiihtäjä käyttää kisakauden aikana. Minä olen nimittäin vähän rodusta riippuen joko allerginen tai helvetin allerginen koirille. Ja tietysti malinoisit osoittautuivat kuuluvan siihen jälkimmäiseen ryhmään. Nuhasta, vuotavista silmistä ja kutisevasta ihosta huolimatta olen touhunnut koirien kanssa niin paljon, että allergiani on vajaan vuoden aikana siedättynyt liki oireettomaksi ja pystyn operoimaan koirien kanssa melko huoletta.

Voltti mukana häämatkalla.

Toisin kuin mieheni, joka kouluttaa ja ohjaa koiria työkseen, en edes väitä ymmärtäväni sellaisesta paljoakaan. Koirien kanssa suurin saavutukseni onkin lienee se, kun lapsena opetin koirani sekoamaan kuullessaan sanan pannukakku. Siitä huolimatta lähden koiratreeneihin mukaan aina kun mahdollista, sillä on äärimmäisen kiehtovaa seurata koiran ja isännän saumatonta yhteistyötä. Siinä koiran loistosuorituksia seuratessa unohtuu tyystin se, että tuo sama hörökorva söi aamulla kaninpaskaa, kauriinpaskaa ja jotain muuta paskaa, sukelsi vahingossa metsälampeen palloa jahdatessaan, törmäsi seinään ja haukkui naapurin papparaisen pystyyn kolmesti kahden minuutin sisään.

Kosto vapaalla.

Molemmista koirista on tullut minulle hyvin rakkaita ja etenkin Voltin kanssa vietän kaksin paljon aikaa kotona ja lenkkipolulla. Ja kun puuhaan pihalla, on mukana touhuamassa aina vähintään yksi koira. Myönnän kuitenkin käyttäväni toisinaan koirien kanssa samaa korttia kuin lapsipuoltenkin kanssa, eli ne ovat tilanteesta riippuen joko minun, miehen tai meidän. Esimerkiksi silloin, kun joku koirista on syönyt pihalta sen väärän paskan ja huuto-oksennusripuloinut ympäriinsä, ovat koirat ehdottomasti miehen. Kun taas joku koirista syö murtomieheltä käden, ovat koirat meidän. Naapurin papparaisen kädestä vastuu siirtyy jälleen miehelle.

Voltti sylikoirana.

Näihin koiriin liittyy vielä yksi rakastettava asia, nimittäin mies. Rakkaus ja kunnioitus eläimiä ja luontoa kohtaan on aivan älyttömän hieno, ja ehkä hieman aliarvostettukin piirre ihmisessä. Mutta se on takuuvarma reitti minun sydämeeni, joka on tätänykyä täynnä tassunjälkiä ja pupunpapanoita.

Ps. Kiinnostuneille tiedoksi, että Kostolta löytyy oma Instagram- ja Facebook-sivu nimimerkillä @k9kosto ja lisäksi nimimerkillä @racielsk9 löytyy meidän yleinen koirahommiin liittyvä Instagram- ja Facebook-sivu.

Kauas on tultu

Facebookilla on tapana muistuttaa päivittäin tapahtumista vuosien takaa. Pari päivää sitten Facebook kertoi minun olleen kymmenen vuotta sitten lomalla Las Vegasissa, yhdeksän vuotta sitten lätkämatsissa San Josessa ja samaisen viikon lopussa aikeissa lennähtää vielä lomamatkalle Miamiin. Kuusi vuotta sitten söin lounasta vähän paremmassa ravintolassa Malibussa ja viisi vuotta sitten olin katsomassa koalakarhuja Sydneyssä. Sanonpahan vaan, että kyllä siinä kaninpaskaa kottikärryyn lapioidessa kävi mielen vieressä, että aika kauas on tultu siitä, kun asuin vielä Kaliforniassa.

Äkkiseltään tie Kaliforniasta Ahvenanmaan piskuiselle saarelle kuulostaa ihan helvetin jyrkältä alamäeltä. Ja kyllähän vuodet Kaliforniassa hyviä oli, sitä en voi kiistää. Oli reissuja, oli ihmisiä, oli palmupuita, ostareita, ravintoloita ja kaikki mahdollinen käsien ulottuvilla ja kotiin toimitettuna. Mutta kun jokunen vuosi sitten haavekuvissa siintänyt 90210 Beverly Hills vaihtui yllättäen 90900 Kiimingiksi, en ollut edes kovin pettynyt. Minä kun olen sillä tavalla perverssi, että tykkään asua paikoissa, joille jumalakin on kääntänyt selkänsä. Sellaiseksi kai tulee, kun sattuu syntymään Nivalassa.

Mutta myönnettävä on, että muutto Ahvenanmaalle tuli silti täysin puskista jopa itselleni. Kokemukseni saaresta kun rajoittui tasan yhteen humalaiseen kurkistukseen laivan kannelta matkalla Tukholmaan. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että täällä ei kyllä ole paljon mitään. Ja samaa mieltä olen vieläkin. Mutta minulle se ”ei paljon mitään” on juuri sopivasti.

Sillä hommahan on niin, että vaikka olen asunut ja matkustellut muina metropoliitteina pitkin ja poikin, niin lopulta siitä faktasta ei pääse mihinkään, että olen umpimaalainen, suonissani virtaa esi-isien junttiveri ja saapastelen mieluusti omilla mailla kiviä potkien. Siihen tämä meidän asuttama pienehkö saari Ahvenanmaan eteläosassa tarjoaa täydelliset puitteet.

Täällä on hiljaisuutta, on tilaa hengittää, naapureita näkee vain harvakseltaan ja niin luonto kuin ruokakin tulee pihaan asti kauriiden, metsäjänisten, sienien ja marjojen muodossa. Senkun ottaa aseet ja ämpärit esille.

Täällä on rauha, jukoliste. Tai ainakin oli, ennen kuin minä muutin tänne.

Toinen tuleminen

Olen miettinyt kuukausia sopivaa aloitusta kirjoitukselleni. Sillä tiedättehän, kun katoaa ensin jälkiä jättämättä melkein kolmeksi vuodeksi ja palaa sitten takaisin kun kukaan ei enää edes odota, pitäisi kai osata sanoa jotain järkevää. No, tässä olen. Se riittäkööt, olipa järkevää tai ei.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu kesäkuussa 2017. Se oli ihan tavallinen postaus eikä vihjannut tulevasta tauosta puolella sanallakaan. Eikä ihme. Tauko kun ei ollut mitenkään suunniteltu; eräänä päivänä en vaan tiennyt enää mitä kirjoittaa.

Olen aina halunnut pitää Onnenpäivän rehellisenä blogina, jossa avaan itseni sellaisena kuin olen. Tuona kesänä ajauduin kuitenkin elämäntilanteeseen, josta en siinä hetkessä pystynyt puhumaan, edes terapeutille. Tuntui naurettavalta kirjoitella ilosesti tomaatinkasvatuksesta, pyörälenkeistä tai muusta sellaisesta, kun elämä ja oma mieli hajosi pala palalta pirstaleiksi. Enkä minä olisi kyllä kirjoittamiseen kyennytkään, kun itseni lisäksi kadotin myös luovuuden.

180220_2

Jos näin jälkikäteen kuitenkin käydään tapahtumat läpi
pikakelauksella, niin olen:

  • eronnut
  • karannut
  • eronnut
  • palannut
  • seonnut
  • hankkinut lääkityksen
  • karannut
  • aloittanut terapian
  • eronnut
  • palannut
  • karannut
  • avioeronnut
  • muuttanut
  • vittuuntunut
  • eronnut
  • lopettanut sekä terapian että lääkkeet
  • muuttanut
  • rauhoittunut
  • mennyt naimisiin

Onhan tässä ollut aineksia helposti ainakin pariin Salkkareiden tuotantokauteen. Harmi vaan, ettei tosielämässä ole sitä stop-nappia jolla pysäyttää paskan katselu, tai edes mahdollisuutta kelata noloimmat kohtaukset ohitse. Kiitos blogitauon, niitä juttuja ei sentään tarvitse enää omasta blogista katsella uudelleen.

Jotenkin tuntuu, että tämä ei ehkä ole aivan se sellainen käänne jota minulta olisi odotettu, mutta kaikkien mutkien jälkeen olen päätynyt asumaan pienehköön saareen Ahvenanmaalle; on aviomies, uusi nimi, oma punainen talo, kasvihuone, kaksi koiraa ja neljä jättikania.

180220_1

Näistä lähtökohdista herää Onnenpäivä toiseen tulemiseen. Mitä teille muille kuuluu?

 

Kiitos aviomiehelleni Timolle, joka viikko toisensa jälkeen on kannustanut minua takaisin kirjoittamisen pariin, vaikka itse ajattelin ettei minusta siihen enää ole. Olit ihan oikeassa, tämä tuntuu tosi hyvältä, vaikka jännittää ihan helvetisti.