Täällä siivoan minä

Nyt kun edellisen postauksen myötä päästiin siivouksen ja järjestyksen makuun, niin pysytäänpä vielä postauksen verran samalla linjalla.

Meillä päävastuu siivoamisesta kuuluu minulle, ei periaatteellisista, mutta ihan loogisista syistä. Minulla on enemmän aikaa, vaatimustasoni on korkeampi ja jollain oudolla tavalla minä myös nautin siivoamisesta. Siisti ja järjestyksessä oleva koti saa minut tuntemaan, kuin elämä olisi muutenkin hallinnassa.

150317_1

Voisinpa melkein väittää, että tiedän tarkalleen jokaisen tavaran sijainnin kotonani. En oikeastaan koskaan tunge tavaroita sokkona laatikoihin tai kaappeihin, tai jätä niitä lojumaan ympäriinsä, vaan mietin kullekin tavaralle aina loogisen säilytyspaikan. Tämän ja jatkuvan muuttamisen vuoksi meillä ei juurikaan ole ylimääräistä tavaraa ja hyvä niin. Minua nimittäin ärsyttää suunnattomasti lipastonlaatikot, joiden todellisesta sisällöstä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä.

150317_5

Koska asumme kohtuullisen suuressa talossa, on helpompi siivota vähän koko ajan kuin pitää varsinaista siivouspäivää. Jos huomaan, että hyllyn päällä on pölyä tai lattialla takkapuiden mukana tullutta puumoskaa, siivoan samantien enkä jää odottelemaan jotain tiettyä päivää jolloin se kuuluisi tehdä. Putsailen ohimennen ovenpieliä ja kaapinovia, pyyhkäisen vähän sieltä ja vähän tuolta. Tämän vuoksi olen hankkinut vessoihin, keittiöön, suihkuun, yläkertaan ja alakertaan omat siivoustarvikkeensa ja pesuaineensa, jotta ne olisivat helposti käden ulottuvilla, kun keksin taas jotain siivottavaa.

150317_3150317_2

Erityisen tarkka olen niiden tilojen siisteydestä, joissa peseydytään tai käsitellään ruokaa. Siivousintoni keittiön puolella onkin yleinen naurunaihe kaveripiirissäni ja kieltämättä läheneekin jo neuroottisuuden rajoja. Saatan nimittäin helpostikin pyyhkiä keittiötasot, lieden ja tiskipöydän yli kymmenen kertaa päivässä, sillä en voi sietää murusia tai rasvaläikkiä. Tai jos mieheni laittaa ruokaa, en millään malta olla siivoamatta samalla hänen jälkiään ja sujauttamatta kesken kaiken tarpeellisia työkaluja tiskikoneeseen. Tässä vaiheessa minut yleensä heitetään keittiöstä ulos.

150317_4150317_6

Minkäslaiset siivouskuviot teillä muilla on?

 

 

Mankeli

Kun pääsimme viime kesänä muuttamaan vihdoin ja viimein uuteen kotiin, rohkenin pyytää ennakkoperinnöksi äitini vanhaa mankelia, josta olin salaa haaveillut jo vuosikausia. Sen suurempia neuvotteluja ei pari vuosikymmentä tyhjänpanttina seisseen vempeleen omistussuhteen vaihdokseen vaadittu, ja niin tuo 70-luvun värinen kone löysi uuden elämän kodinhoitohuoneemme pöydältä.

Ja ette kuulkaa usko miten mahtava tuo vehje on!

080317_1080317_2

Sen lisäksi, että mankelointi itsessään on terapeuttista ja mankeloituihin lakanoihin pujahtaminen lähes taivaallista, ei monikaan asia tuota tällaiselle järjestysnatsille sellaista nautintoa kuin siistit liinavaatekaapit. Rakastan siistejä pinoja, mutta inhoan silittämistä, joten pyrin mankeloimaan kaiken minkä mankeli vaan voi sisäänsä niellä – liinavaatteet, pöytäliinat, koristetyynyjen päälliset sekä verhot. Eikä tässä vielä kaikki. Koska minä oikeasti pidän mankeloinnista ja olen ehkä vähän neuroottinenkin, mankeloin myös ohuemmat keittiöpyyhkeet, leivontaliinat sekä kyllä – jopa saunan persaluset.

080317_4

Nyt kun olen oikein mankeloinnin makuun päässyt, tuntuu ihan hullulta, että Iltasanomat on listannut mankelin yhdeksi lähinnä museoon kuuluvista asioista. Päinvastoin, sanon minä. Mankelin kuuluisi olla joka kodin vakiovaruste, siinä missä pyykkikoneen ja kuivausrummunkin.

080317_3

Todennäköisesti olen kyllä maailman ainoa ihminen, joka mankeloi saunan istuinaluset, mutta en kai sentään ole ainoa nuoremman sukupolven edustaja, jonka kodista löytyy mankeli? Enhän?

 

 

Tänään en olisi halunnut olla missään muualla

Facebook on muistutellut minua ahkerasti viime vuosien matkoista sekä menneistä hauskoista hetkistä ja olenkin hieman leikitellyt ajatuksella, että lähtisimme reissuun johonkin päin maailmaa. Mutta sitten tuli tämä päivä.

Kahden pilvisen ja lumisateisen päivän jälkeen aamu nousi kauniimpana kuin kertaakaan tänä talvena. Koska jo kotikatukin oli kuin suoraan sadusta, oli pakko lähteä lenkille, vaikkei se tämän päivän suunnitelmissa ollutkaan.

030317_5

Siinä kuvankauniiden maisemien läpi juostessani tajusin, että juuri nyt en olisi missään muualla mieluummin. Pieni pakkanen, aurinko, lumiset puut ja lähes käsinkosketeltava seesteys ympärillä tekivät minut niin onnelliseksi, että tuskin missään olisi voinut olla sen paremmin.

030317_8030317_10030317_12

Nyt aurinko on jo laskenut ja lumisade alkanut uudelleen, mutta tuo tunne viipyilee mielessä vieläkin. Kuinka eheältä tuntuikin elää hetkessä, jossa ei kaivannut mitään eikä mihinkään muualle, kun mieli ja keho olivat 100 % samassa paikassa ja ajassa.

 

Siksi minä olen tällainen

Koko aikuisikäni olen kokenut olevani hieman erilainen, se sellainen höpöttävä maalainen, joka ryhtyy helposti juttusille tuntemattomienkin kanssa, puhuu hieman ronskimmin ja kertoo itsestään aivan liikaa, vaikka vastapuoli ei shokiltaan kykenisi paljastamaan itsestään yhtään mitään.

Tuon kohtuullisen helposti jutusteluun mukaan omakohtaisia kokemuksia, paloja itsestäni ja elämästäni. Vaikka avoimuuteni – tai ääliörehellisyyteni, kuten sitä itse kutsun – on toisinaan kostautunutkin, olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kuitenkin enemmän huvia kuin haittaa. Mutta sen olen laittanut merkille, että harva kuitenkaan on kuten minä.

280217_1

Kun sitten viime kesänä muutin takaisin kotiseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle vietettyäni yli 15 vuotta etelä-Suomessa ja Kaliforniassa, huomasin hämmästyksekseni, etten erotukaan enää joukosta, sillä suuri osa kohtaamistani ihmisistä on kuten minä. Keskusteluun heittäydytään helposti ja pian hämärtyvät niin yksityisyyden kuin henkilökohtaisuuksienkin rajat. Seurasi yksi aikuisikäni suurimmista ahaa-elämyksistä.

Ennen synnyinseuduille palaamista en tarkalleen ottaen ymmärtänyt miksi olen tällainen, pidin itseäni vain hieman poikkeavana, mutta nyt asia on minulle kristallinkirkas.

Täältä minä olen kotoisin, täällä kasvanut ja vaikka tyttö lähti Pohjois-Pohjanmaalta pakoon heti peruskoulun jälkeen, ei Pohjois-Pohjanmaa koskaan lähtenyt tytöstä. Ja voin vakuuttaa, etten yhtään liioittele kun sanon, että olen tänne palaamisen myötä löytänyt itsestäni jotain sellaista, joka on ollut näkyvillä koko ajan, mutta jonka merkitystä en ole aivan ymmärtänyt. En ole vain maalainen, olen pohjois-pohjanmaalainen. Eikä se viittaa vain synnyinseutuun vaan myös luonteenlaatuun.

Siis siksi minä olen tällainen.

 

ps. En sano, etteikö samankaltaisia ihmisiä muualtakin kuin Pohjois-Pohjanmaalta löytyisi, mutta asuttuani elämäni aikana 10 eri paikkakunnalla ympäri Suomen (ja kahdessa eri kaupungissa Kaliforniassa) voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että yleisellä tasolla ulosannissa ja ihmisluonteessa on melko suuriakin alueellisia eroja.

 

 

Kyllä sua kohta vituttaa

Odotahan vaan, kun tulee pimeys etkä enää tiedä onko yö vai päivä. Odotahan vaan, kun sataa lunta ja joudut lumitöihin. Odotahan vaan, kun pakkaset tulevat ja on niin kylmä, ettet kykene menemään ulos. Odotahan vaan, kun ne lumet sulavat ja loskaa ja koiranpaskaa on kaikkialla. Odotahan vaan, ne sanovat.

Odotahan vaan, kun haluaisit ostaa jotain erikoista mitä ei kylän kolmesta kaupasta löydy. Odotahan vaan, kun haluaisit lähteä illanviettoon, mutta taksi isolle kirkolle maksaa enemmän kuin itse ravintolalasku. Odotahan vaan, kun haluaisit harrastaa jotain erikoisempaa mitä ei omalla kylällä ole tarjota. Odotahan vaan, kun tunnistat kaikki vastaantulijat. Odotahan vaan, kun ei ole sitä eikä tätä eikä mitään tekemistä. Odotahan vaan, ne sanovat.

Olen odottanut puoli vuotta. Katsellut ikkunasta lumisadetta ja miettinyt, että jokohan tänään. Olen odotellut päiväkausia näkeväni auringon ja miettinyt, että jokohan kohta. Olen ajanut kastanjatahnan perässä Ouluun ja mennessäni miettinyt, että jokohan nyt sitten. Olen treenannut samalla salilla ihmisen kanssa, joka laittaa tukkaani ja sen, joka raplaa hampaitani, ja ihmetellyt, että nytkös sitten pitäisi. Mutta ei. Vielä ei ole vituttanut.

210217_1

Selvästikin Kalifornia muutti minussa jotain. Tai ehkä paremminkin kaikki se paluumuuttoon liittyvä säätö, mitä tapahtui sen jälkeen. Mutta jotenkin tapani suhtautua asioihin on muuttunut.

Koska minulta on kysytty, että minkälaisella itseni huijaus -metodilla minä täällä semitunturissa pidän itseni järjissäni, niin antakaas kun kerron.

Enää en anna asioiden määrittää suhtautumistani, vaan paremminkin suhtautumiseni määrittää asioita. Säätila, kastanjatahna tai mahdollisuus kävellä baari-illan jälkeen kotiin eivät enää hetkauta elämänlaatuani juurikaan, ne ovat vain asioita. Lopulta elämänlaatuun vaikuttaakin olosuhteita enemmän se, kuinka vallitseviin olosuhteisiin oikein suhtautuu.

Niin, miksi harmitella kaikkea sitä mikä ei ole mahdollista, kun voi iloita kaikesta siitä, mikä on mahdollista? Miksi harmitella loskaa tai pakkasta, kun samaan aikaan voi olla onnellinen siitä, että lenkin sijaan on hyvä syy jäädä köllöttelemään sohvalle?

 

 

Olen pahoillani

Bloggaajilla on kaikenlaisia etikettisääntöjä. Niistä yksi on, ettei blogihiljaisuutta tai harvenevaa päivitystahtia tulisi koskaan pahoitella, sillä ei sitä kuitenkaan kukaan huomaa, ei ennen kuin sanot sen ääneen. Näin minäkin ajattelin, kunnes joku sitten kuitenkin huomasi. Että sinä perkele vaan päivität sitä liikuntablogiasi, mutta et tätä alkuperäistä enää ollenkaan.

Enpä ole päivittänyt en. Vaikka vähän harmittaakin, että lukija antaa jopa hivenen närkästynyttä palautetta harrastuksestani, voin onnekseni todeta, että Onnenpäivän tauko on johtunut ihan positiivisesta syystä, hyvästä kiireestä, vaikkei se tietenkään tee tauosta yhtään sen lyhyempää.

Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla kivasti, että Suomeen palaaminen on mahdollistanut minulle aika paljon uusia asioita. On ollut mahdollisuus tehdä enemmän ja erilaisia töitä sekä viritellä blogiyhteistyökuvioita. Ja se on kuulkaa semikotirouvalle paljon se.

190217_1

 

Innostuksissani olen siis tullut työntäneeksi lusikkani melko moneen, ja ehkä hivenen yllättäväänkin soppaan. Koska olen ihmisenä velvollisuudentuntoinen, hoidan ensin ne asiat, joihin on vedetty nimi alle sekä ne, millä maksetaan vuokra ja ostetaan seuraavassa kuussa ruokaa. Näiden lisääntyneiden velvollisuuksien myötä on ollut pakko priorisoida tekemisiä, etenkin kun olen halunnut päivän päätteeksi tehdä elämässäni muutakin kuin vain suorittaa ja tuottaa.

Niinpä Onnenpäivä, tämä puhtaasti harrastuspohjalla pyörivä blogi, on viime aikoina jäänyt auttamattomasti prioriteettilistan siihen kohtaan, jossa vuorokaudesta loppuvat tunnit. Tavoitteeni kuitenkin on, että saisin lusikoitua kitusiini edes osan niistä sooseista joihin olen lusikkani työntänyt ja sen myötä järjesteltyä työn ja vapaa-ajan suhteen taas sille mallille, että ehtisin kirjoittamaan enemmän. Sillä siitähän tässä blogissa on aina ollut enemmän kyse, kirjoittamisesta, kun taas sponsoroidussa Onnenpäivä Sportissa on kyse enemmänkin liikunnasta.

190217_2

Olkoonkin, että tämä rikkoo blogietikettiä, niin sanottakoon se silti. Olen pahoillani Onnenpäivän hidastuneesta päivitystahdista. Toivon kuitenkin, että ymmärrätte.

 

Pukeutumiskulttuurillisia eroja

Täällä semitunturissa vietettiin viime viikkoa varsin hyisissä tunnelmissa ja ilmeisesti myös muualla Suomessa oli tarpeen vetäistä jalkaan vähän pidempää kalsonkia.

Reilu vuosi sitten Suomeen palatessani päätin, että olkoon ne sitten vaikka turkishaalarit jotka päälleni laitan, mutta en kyllä anna talven rajoittaa ulkona liikkumista. Niinpä taivalsin viime viikollakin sinnikkäästi kävellen salille, vaikka elohopea putosi kolmenkymmenen pakkasasteen tietämille.

140117_1

Aivan niihin turkishaalareihin tässä ei vielä ole tarvinut turvautua, mutta melkoisen tuhdissa vaatetuksessa minä silti kuljen; on pitkät kalsarit, toiset samanmoiset, mutta villaiset ja päällimmäisenä paksut toppahousut. On aluspaita, välipaita, villainen paita ja paksu kelkkailutakki, on ydintalven kestävät talvisaappaat, paksut rukkaset, kasvoilla huivi ja päässä keikkuu kokonaisuuden kruunaava läpällinen karvahattu. Jep, en takuulla ole se trendikkäin emäntä kylillä, mutta mitä väliä?

Itse täydessä eskimovarustuksessa kuljeskellessani kiinnitin huomiota siihen, että nuoriso kuljeskeli lähinnä syyskeleihin sopivissa kamppeissa, farkuissa ja tennareissa, vaikka lämpötila oli niin alhainen, että helvettikin jäätyisi. Tämä valtaisa pukeutumiskulttuurillinen ero herätti minussa melkoisen määrän kysymyksiä:

  • Eikö nuorisoa muka ihan oikeasti palele?
  • Vai eikö niillä ole lämpimiä vaatteita?
  • Voiko ulkonäkö todella olla tärkeämpää kuin lämpimänä pysyminen?
  • Ehkä semitunturissa ikänsä asuneet kestävät kylmää paremmin?
  • Olenkohan sittenkin itse poikkeuksellisen herkkähipiäinen?
  • Tai poikkeuksellisen juntti?

…ja mikä pahinta, olenko todella jo niin vanha, että kauhistelen nuorison pukeutumista?

 

Apua.