Kasvosokeus

Huomasin kai ensimmäisen kerran, että minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten kasvoja, kun siirryin pienen pitäjän yläasteelta suuren kaupungin suureen kouluun. Opettajia ja oppilaita oli valtavan paljon enemmän enkä millään tahtonut oppia muistamaan edes luokkakavereiden kasvoja. Ensimmäisten viikkojen aikana nolotti, kun en välttämättä tunnistanut koulukavereitani bussissa matkalla kouluun, saati jos joku heistä tuli vastaan kouluajan ulkopuolella.

Ajattelin pitkään, että kasvojen muistaminen olisi kaikille yhtä hankalaa, mutta jouduttuani tarpeeksi monta kertaa tilanteeseen jossa en tunnista ihmistä joka tunnistaa kyllä minut, tajusin, että ehkei tämä sittenkään ole ihan normaalia.

Asiaa hieman tutkittuani diagnosoin itselläni lievän kasvosokeuden. Joskus harvoin saatan muistaa kasvot kertanäkemisellä, etenkin jos niissä on jokin erityinen piirre, mutta useinmiten kasvojen muistaminen vaatii monta tapaamiskertaa. Onnekseni ne kasvot jotka opin muistamaan, myös pysyvät muistissani.

090417_1

Vaikka kasvosokeudestani ei järin suurta haittaa olekaan, aiheuttaa se minulle toisinaan stressiä sosiaalisissa tilanteissa, etenkin kun tähän yhdistetään tolkuttoman huono nimimuisti. Ei ole mitenkään tavatonta, että kättelen juhlissa samat ihmiset kahteen kertaan minuutin sisään, koska en muista esitelleen itseäni heille aiemmin, tai että kuvittelen olevani palaverissa vieraiden ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa tuntisin heidät entuudestaan.

Kerran satuin epäonnekseni ruokakaupan kassalle samaan aikaan kahden ryöstäjän kanssa. Myöhemmin minut pyydettiin poliisiasemalle tunnistamaan tekijöitä, mutta en osannut kertoa heidän ulkonäöstään ruumiinrakennetta lukuunottamatta paljoakaan. Sen sijaan osasin kuvailla hyvin yksityiskohtaisesti minkälainen ase heillä oli mukanaan.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa olen menossa tapaamaan ihmistä, jonka olen tavannut aikaisemminkin. Jännitän aina hirveästi etukäteen, että tunnistanko henkilöä vai menenkö istumaan vahingossa tuntemattoman ihmisen pöytään kahvilassa tai ryntäänkö kättelemään täysin väärää henkilöä. Näissä tilanteissa joudun usein turvautumaan puhtaaseen päättelykykyyn, kuten esimerkiksi tarkkailemaan näyttäisikö joku siltä, että odottaa seuraa.

090417_2

Vaikka en tunnista ihmistä kasvoista, tunnistan heidät yleensä siinä vaiheessa, kun he kiskaisevat minua hihasta ja sanovat jotain. Eleet, ilmeet, äänet ja tapa puhua saavat yleensä pitkät piuhani yhdistymään. Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Toisinaan juttusille voi tulla puolituttu ihminen, naapuri tai salikaveri, jonka kanssa en ole jutellut, mutta jota tervehdin kyllä päivittäin. Kun tällainen ihminen tulee vastaan jossain yllättävässä paikassa, en välttämättä pysty tunnistamaan häntä äänestä, mutta voin yrittää päätellä hänen henkilöllisyytensä asiasisällöstä. Että jos jotain hyvää tästä ongelmasta on seurannut, niin ainakin pirun hyvä päättelykyky.

Eniten minua kuitenkin huolettaa ja harmittaa se, että joku voi luulla, että jätän tahallani huomioimatta, että en tietoisesti moikkaa tai edes katso päin. Tai että joku loukkaantuu siitä, etten heti tunnista tai muista. Minua taas hävettää myöntää se ääneen ja siksi tuntuu hankalalta kysyä, että anteeksi, mistä me tunnemme, aivan kuin minulla olisi niin paljon ihmisiä ympärilläni, etten edes muista heitä kaikkia. Todellisuudessa en vaan muista kasvoja, vaikka ihmisen muuten muistaisinkin.

Kuvat: päivänä eräänä Hailuodossa.

Lopun alkuja

Rohkaisin vihdoin viime viikolla mieleni, annoin sisäiselle viherpeukalolleni vallan ja kylvin ensimmäiset tomaatinsiemenet. Näinkin pieni asia vaati minulta pitkää harkintaa, sillä tähän mennessä puutarhaunelmistani on seurannut lähes poikkeuksetta jonkin sortin katastrofi tai muu mullistus.

300317_1

Sehän on vähän niin, että puutarhaunelmointi ja viherpeukalointi ovat melko selviä merkkejä aloilleen asettumisesta, että sitä ikään kuin on itsekin juurtumassa kiinni johonkin maaperään taimiensa myötä, tai niinhän sitä luulisi. Nimittäin jostain kumman syystä aina siinä vaiheessa, kun saan ensimmäiset taimet istutettua pihan perälle, joudumme muuttamaan. Ihan jokaikinen kerta.

300317_2

Mennäänpä takaisin aikaan, jolloin entisöimme vanhaa kotiamme Tuusulassa. Olin juuri saanut istutettua pihamaalle uuden nurmikon ja liudan uusia pensaita, kun hupsista vaan, muutimme Kaliforniaan. Kalifornian ensimmäisessä kodissa katselin aikani etupihan näivettyvää kukkapenkkiä, kunnes lopulta ostin lavan maanpeittomehikasveja ja tein kukkapenkistä taas kauniin. Vuokrasopimuksemme irtisanottiin kuukautta myöhemmin. Uudessa kodissa en lyhyen asumisen aikana varsinaisiin istutuspuuhiin ehtinyt, mutta hoidin ja paijasin tunnollisesti viiniköynnöstä koko talven ajan, jotta syksyn tullessa saisimme hyvän sadon. Kun ensimmäiset raakileet ilmestyivät, muutimme toiseen kaupunkiin.

300317_3

Seuraavassa, pitkäaikaisemmille lukijoilleni tutussa Mission Viejon talossa, katselin heitteillä olevaa etupihan kukkapenkkiä ja kituvia pensaita yli kolme vuotta, ennen kuin lopulta uskaltauduin istuttamaan niiden tilalle uusia pensaita ja hedelmäpuita. Ja kuinka kävikään, vuokrasopimuksemme irtisanottiin kuukautta myöhemmin ja samassa rytäkässä tuli sitten lähtöpassit koko maasta.

Ehkä siis ymmärrätte, että kynnys tomaatinsiementen kylvämiseen oli korkea.

300317_4

Nyt se on kuitenkin tehty. Ensimmäinen minikasvihuoneellinen heirloom-tomaattivauvoja on jo itänyt ja niistä innostuneena seuraava jo pistetty alulle. Olen haaveillut koko aikuisikäni ihan oikeasta kasvihuoneesta, mutta näillä kokemuksilla en nyt kuitenkaan taida sellaista hankkia muuttoriesakseni. Sen sijaan löysin netistä näppärän näköisiä kasvutelttoja, jollaisen ajattelin virittää talon parvekkeelle. Se ja turvesäkeissä kasvavat tomaatit on sitten helppo napata kainaloon tarpeen vaatiessa.

300317_5

Onkos siellä muita tomaattitarhureita? Nyt on aika pistää siemenet itämään!

 

Hei Hailuoto

Emme olleet pitkään aikaan harrastaneet maakuntamatkailua, joten päätimme eräänä kauniina talvipäivänä käväistä Hailuodossa. Vaikka Hailuoto on ihan tässä Oulun edustalla, ei paikka ollut minulle entuudestaan tuttu muuten, kuin mitä olin siitä pikaisesti lukaissut Kotiseutupaitaa tehdessäni.

Aivan erityisen paljon minua kiinnosti Hailuodossa se, että näin talviaikaan saarelle voi ajaa myös jäätietä pitkin. Jäätie olikin hieno kokemus aurinkoisen utuisena päivänä, jolloin kaikki ympärillä oli pelkkää valkoista, vähän kuin olisi yllättäen teleportannut itsensä oululaisesta lähiöstä keskelle Pohjoisnapaa.

260317_1260317_2

Vaikka Hailuoto onkin oma kuntansa, ei sitä ihan heti vajaan tuhannen asukkaan paikasta uskoisi. Käytännössä saaren halkaisee yksi ainoa tie, jonka varrella pidemmän köröttelyn jälkeen on pienenpieni keskusta kauppoineen ja vaatimattomine peruspalveluineen. Houkutuksesta huolimatta emme jääneet kummastelemaan Salen tarjontaa sen kummemmin, vaan suuntasimme suoraan saaren toiseen päähän, Marjaniemeen.

260317_3

Tällaisena kauniina päivänä tunnelma Marjaniemessä oli lähes aavemainen. Aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa ja maalasi taivaan vaaleansiniseksi ja -punaiseksi, kunnes se jossain horisontissa muuttui yhtä hennonväriseksi jäätiköksi. Ihmisiä oli liikkeellä melko paljon ja kaikki tuntuivat olevan yhtä haltioissaan kauniista maisemista. Merimaiseman ja sen äärellä olevien makkaranpaistopaikkojen lisäksi Marjaniemi tarjoaa kävijöilleen mm. majakan juurella olevan ravintolan, vaatimattoman jäätelöbaarin, sivummalla olevan pienen punaisen kahvilan sekä mahdollisuuden majoittaumiseen.

260317_5

Aina uudessa paikassa käydessäni minulla on tapana leikitellä ajatuksella, että minkähänlaista täällä olisi asua. Vaikka kiinteää tieyhteyttä Ouluun onkin kaavailtu rakennettavaksi joskus hamassa tulevaisuudessa, on tuo Perämeren saari toistaiseksi hivenen sivussa muusta maailmasta. En ole ihminen, joka kaipaisi aktiivisesti kahviloihin tai ihmisvilinään, tai joka muutoinkaan tarvitsisi elämää ympärilleen, mutta ehkä kuitenkin saarelta löytyvän palvelutarjonnan suppeus sekä kuntoilumahdollisuuksien vähyys koituisivat pidemmän päälle turmioksi.

260317_4

Olen kuitenkin viehättynyt Hailuodon seesteydestä ja kauneudesta kovasti. Hailuoto olisikin juuri sellainen paikka, josta voisin hankkia itselleni ”piilopirtin” minne paeta maailmaa ja ihmisiä silloin, kun ne kävisivät sietämättömiksi. Mutta näin aluksi pieni parin päivän mittainen minilomakin kuulostaisi erinomaiselta ajatukselta!

 

 

Täällä siivoan minä

Nyt kun edellisen postauksen myötä päästiin siivouksen ja järjestyksen makuun, niin pysytäänpä vielä postauksen verran samalla linjalla.

Meillä päävastuu siivoamisesta kuuluu minulle, ei periaatteellisista, mutta ihan loogisista syistä. Minulla on enemmän aikaa, vaatimustasoni on korkeampi ja jollain oudolla tavalla minä myös nautin siivoamisesta. Siisti ja järjestyksessä oleva koti saa minut tuntemaan, kuin elämä olisi muutenkin hallinnassa.

150317_1

Voisinpa melkein väittää, että tiedän tarkalleen jokaisen tavaran sijainnin kotonani. En oikeastaan koskaan tunge tavaroita sokkona laatikoihin tai kaappeihin, tai jätä niitä lojumaan ympäriinsä, vaan mietin kullekin tavaralle aina loogisen säilytyspaikan. Tämän ja jatkuvan muuttamisen vuoksi meillä ei juurikaan ole ylimääräistä tavaraa ja hyvä niin. Minua nimittäin ärsyttää suunnattomasti lipastonlaatikot, joiden todellisesta sisällöstä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä.

150317_5

Koska asumme kohtuullisen suuressa talossa, on helpompi siivota vähän koko ajan kuin pitää varsinaista siivouspäivää. Jos huomaan, että hyllyn päällä on pölyä tai lattialla takkapuiden mukana tullutta puumoskaa, siivoan samantien enkä jää odottelemaan jotain tiettyä päivää jolloin se kuuluisi tehdä. Putsailen ohimennen ovenpieliä ja kaapinovia, pyyhkäisen vähän sieltä ja vähän tuolta. Tämän vuoksi olen hankkinut vessoihin, keittiöön, suihkuun, yläkertaan ja alakertaan omat siivoustarvikkeensa ja pesuaineensa, jotta ne olisivat helposti käden ulottuvilla, kun keksin taas jotain siivottavaa.

150317_3150317_2

Erityisen tarkka olen niiden tilojen siisteydestä, joissa peseydytään tai käsitellään ruokaa. Siivousintoni keittiön puolella onkin yleinen naurunaihe kaveripiirissäni ja kieltämättä läheneekin jo neuroottisuuden rajoja. Saatan nimittäin helpostikin pyyhkiä keittiötasot, lieden ja tiskipöydän yli kymmenen kertaa päivässä, sillä en voi sietää murusia tai rasvaläikkiä. Tai jos mieheni laittaa ruokaa, en millään malta olla siivoamatta samalla hänen jälkiään ja sujauttamatta kesken kaiken tarpeellisia työkaluja tiskikoneeseen. Tässä vaiheessa minut yleensä heitetään keittiöstä ulos.

150317_4150317_6

Minkäslaiset siivouskuviot teillä muilla on?

 

 

Mankeli

Kun pääsimme viime kesänä muuttamaan vihdoin ja viimein uuteen kotiin, rohkenin pyytää ennakkoperinnöksi äitini vanhaa mankelia, josta olin salaa haaveillut jo vuosikausia. Sen suurempia neuvotteluja ei pari vuosikymmentä tyhjänpanttina seisseen vempeleen omistussuhteen vaihdokseen vaadittu, ja niin tuo 70-luvun värinen kone löysi uuden elämän kodinhoitohuoneemme pöydältä.

Ja ette kuulkaa usko miten mahtava tuo vehje on!

080317_1080317_2

Sen lisäksi, että mankelointi itsessään on terapeuttista ja mankeloituihin lakanoihin pujahtaminen lähes taivaallista, ei monikaan asia tuota tällaiselle järjestysnatsille sellaista nautintoa kuin siistit liinavaatekaapit. Rakastan siistejä pinoja, mutta inhoan silittämistä, joten pyrin mankeloimaan kaiken minkä mankeli vaan voi sisäänsä niellä – liinavaatteet, pöytäliinat, koristetyynyjen päälliset sekä verhot. Eikä tässä vielä kaikki. Koska minä oikeasti pidän mankeloinnista ja olen ehkä vähän neuroottinenkin, mankeloin myös ohuemmat keittiöpyyhkeet, leivontaliinat sekä kyllä – jopa saunan persaluset.

080317_4

Nyt kun olen oikein mankeloinnin makuun päässyt, tuntuu ihan hullulta, että Iltasanomat on listannut mankelin yhdeksi lähinnä museoon kuuluvista asioista. Päinvastoin, sanon minä. Mankelin kuuluisi olla joka kodin vakiovaruste, siinä missä pyykkikoneen ja kuivausrummunkin.

080317_3

Todennäköisesti olen kyllä maailman ainoa ihminen, joka mankeloi saunan istuinaluset, mutta en kai sentään ole ainoa nuoremman sukupolven edustaja, jonka kodista löytyy mankeli? Enhän?

 

 

Tänään en olisi halunnut olla missään muualla

Facebook on muistutellut minua ahkerasti viime vuosien matkoista sekä menneistä hauskoista hetkistä ja olenkin hieman leikitellyt ajatuksella, että lähtisimme reissuun johonkin päin maailmaa. Mutta sitten tuli tämä päivä.

Kahden pilvisen ja lumisateisen päivän jälkeen aamu nousi kauniimpana kuin kertaakaan tänä talvena. Koska jo kotikatukin oli kuin suoraan sadusta, oli pakko lähteä lenkille, vaikkei se tämän päivän suunnitelmissa ollutkaan.

030317_5

Siinä kuvankauniiden maisemien läpi juostessani tajusin, että juuri nyt en olisi missään muualla mieluummin. Pieni pakkanen, aurinko, lumiset puut ja lähes käsinkosketeltava seesteys ympärillä tekivät minut niin onnelliseksi, että tuskin missään olisi voinut olla sen paremmin.

030317_8030317_10030317_12

Nyt aurinko on jo laskenut ja lumisade alkanut uudelleen, mutta tuo tunne viipyilee mielessä vieläkin. Kuinka eheältä tuntuikin elää hetkessä, jossa ei kaivannut mitään eikä mihinkään muualle, kun mieli ja keho olivat 100 % samassa paikassa ja ajassa.

 

Siksi minä olen tällainen

Koko aikuisikäni olen kokenut olevani hieman erilainen, se sellainen höpöttävä maalainen, joka ryhtyy helposti juttusille tuntemattomienkin kanssa, puhuu hieman ronskimmin ja kertoo itsestään aivan liikaa, vaikka vastapuoli ei shokiltaan kykenisi paljastamaan itsestään yhtään mitään.

Tuon kohtuullisen helposti jutusteluun mukaan omakohtaisia kokemuksia, paloja itsestäni ja elämästäni. Vaikka avoimuuteni – tai ääliörehellisyyteni, kuten sitä itse kutsun – on toisinaan kostautunutkin, olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kuitenkin enemmän huvia kuin haittaa. Mutta sen olen laittanut merkille, että harva kuitenkaan on kuten minä.

280217_1

Kun sitten viime kesänä muutin takaisin kotiseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle vietettyäni yli 15 vuotta etelä-Suomessa ja Kaliforniassa, huomasin hämmästyksekseni, etten erotukaan enää joukosta, sillä suuri osa kohtaamistani ihmisistä on kuten minä. Keskusteluun heittäydytään helposti ja pian hämärtyvät niin yksityisyyden kuin henkilökohtaisuuksienkin rajat. Seurasi yksi aikuisikäni suurimmista ahaa-elämyksistä.

Ennen synnyinseuduille palaamista en tarkalleen ottaen ymmärtänyt miksi olen tällainen, pidin itseäni vain hieman poikkeavana, mutta nyt asia on minulle kristallinkirkas.

Täältä minä olen kotoisin, täällä kasvanut ja vaikka tyttö lähti Pohjois-Pohjanmaalta pakoon heti peruskoulun jälkeen, ei Pohjois-Pohjanmaa koskaan lähtenyt tytöstä. Ja voin vakuuttaa, etten yhtään liioittele kun sanon, että olen tänne palaamisen myötä löytänyt itsestäni jotain sellaista, joka on ollut näkyvillä koko ajan, mutta jonka merkitystä en ole aivan ymmärtänyt. En ole vain maalainen, olen pohjois-pohjanmaalainen. Eikä se viittaa vain synnyinseutuun vaan myös luonteenlaatuun.

Siis siksi minä olen tällainen.

 

ps. En sano, etteikö samankaltaisia ihmisiä muualtakin kuin Pohjois-Pohjanmaalta löytyisi, mutta asuttuani elämäni aikana 10 eri paikkakunnalla ympäri Suomen (ja kahdessa eri kaupungissa Kaliforniassa) voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että yleisellä tasolla ulosannissa ja ihmisluonteessa on melko suuriakin alueellisia eroja.