Lemmikin hankita pitäisi olla pitkällisen ja vakaan harkinnan tulos ja sitä se onneksi usein onkin, etenkin jos asialla ovat kypsät aikuiset ihmiset. Sitten on meitä ei-niin-kypsiä aikuisia ihmisiä, jotka eräänä aamuna herätessään tajuavat ostaneensa edellisyönä kanin.

Kävipä nimittäin niin, että viime kesänä erään työputken päätteeksi nautiskelimme sitä kuuluisaa seurusteluviiniä ja selasimme tahoillamme paikallista Facebook-kirppistä, josta oudolla tavalla oli muotoutunut meille yhteinen ajanviete. Olin kaatamassa itselleni kai kolmatta viinilasillista, kun mies näytti minulle myytävänä olevaa kaninpoikasta ja kysyi, että ostetaanko belgianjättikani. Totesin, että olen superallerginen kaneille ja takuulla vielä allergisempi jättikanille, mutta näytä nyt vielä vähän sitä pupun kuvaa, ja mies näytti. Ja kyllähän te tiedätte kuinka siellä kolmannen viinilasillisen tietämillä kaikki ideat tuntuvat erinomaisilta, etenkin jos niihin liittyy eläimiä tai vauvoja.

Niin vietin aamuyön ensimmäisen tunnin lukien internetistä sekalaista tietoa kaneista; niiden ruokavaliosta, hoidosta, ominaisista tavoista ja sen sellaisesta, sillä en tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Olin edellisen kerran ollut kaniin kosketuksissa 30 vuotta sitten ja tuolloin tallikanin poikaset laukaisivat minulla allergisen astman, ihoni oli kauttaaltaan punainen, silmäni turposivat ja hengitykseni salpautui niin pahoin, että päädyin päivystykseen. Tuosta seurasi pieni kupru minun ja kanimaailman välille.

Kun lukemani perusteella oli varmaa, että belgianjättikani pärjäisi ulkotarhassa ympäri vuoden ja siitä olisi niin seurakaniksi kuin ruoaksikin zombie-invaasion iskiessä, teimme ostopäätöksen paria tuntia ja neuvoa antavaa myöhemmin. Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut, että seuraavaan aamuun mennessä olisin ostanut kanin.

Rakennustyöt alkoivat heti seuraavana päivänä, sillä pupu oli määrä hakea jo muutaman päivän päästä ja sitä ennen oli saatava sekä tarha pystyyn että vanha paskahuussi muunnettua kanikopiksi. Vielä samana iltana heräsi kuitenkin huoli, että josko kani tunteekin olonsa yksinäiseksi uudessa kodissaan. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää myöhemmin kaniostoksilta kotiin ajellessamme, meillä oli kyydissä yhden kanin sijaan kaksi kania, Jenna ja Jallu.

Eikä tässä vielä kaikki! Alkuvuodesta kanimäärä kasvoi vielä kahdella, kun adoptoin (selvinpäin) paikalliselta tuotantokanitilalta suurihopeakani Harald Aikamiehen sekä jättimix-naaras Harmin. Nyt poikakanit elelevät omissa tarhoissaan seinänaapureina, tytöt elävät sopuisasti yhdessä tarhassa ja minusta tuli yllättäen kanifarmari.

Siitäkin huolimatta, että kaikki kontaktini kaneihin tapahtuu ulkoilmassa, oli alkutaipaleemme melkoista aivastelua ja astmalääkkeiden henkimistä. Mutta niin vaan olen pikkuhiljaa siedättynyt kaneihin kuten kävi koirienkin kanssa. Ja jos nyt puput välillä pistävät vähän aivastuttamaan, kompensoi tätä niiden terapeuttinen ja mieltä parantava vaikutus.

Ei ole sellaista kiukkua tai murhetta, joka ei unohtuisi – tai ainakin vähän helpottaisi – pupujen touhuja katsellessa.