Masa

Mies käväisi kuluneella viikolla noutamassa meille mantereelta uuden koiranpennun ja sitä ollaan nyt tässä ihmetelty, ihasteltu ja vähän yritetty opettaa talon tavoillekin. Sen verran pentu jo tietää, että terassi on jäisenä liukas, puput ovat vähän pelottavia pimeässä tömistellessään, Voltin makuupaikalle ei kannata mennä muuten kuin salaa ja silloin ei ulvota, kun isäntä on yövuoron jälkeisillä kauneusunilla.

Pentukoira on nimeltään Masa ja hän on 8 kuukauden ikäinen saksanpaimenkoira. Ensimmäiset kuukautensa Masa on viettänyt ihan tavallista kotikoiran elämää ja nyt edessä ovat poliisikoiran opinnot, kunhan ensin kuukauden koeajasta selvitään. Masasta kaavaillaan siis miehelle uutta virkakoiraa vanhemman virkakoiran siirtyessä lähivuosina ansaitulle eläkkeelle.

Tehtävää pennun kanssa on paljon, ja vieläkin enemmän, mutta onneksi pennulla on myös innokkuutta ja halua olla kaikessa mukana. Takana ovat jo ensimmäiset tottistreenit, kuten myös ensimmäiset työvuorot. Hetki taitaa vaan vielä kulua, että meidän pienestä karvaturrista tulee katu-uskottava partiokoira.

Kahdella vanhemmalla koiralla, Voltilla ja Kostolla, on vielä hieman sulateltavaa pennun kanssa. Vaikka Voltti itsekin on melkoinen sähköjänis, tahtoo pennun energisyys silti ottaa toisinaan nartun hermon päälle. Kosto taasen tykkää vanhemman virkakoiran oikeudella osallistua Masan koulutukseen tehostamalla ihmisväen komennuksia omilla ärräpäillään. Suuremmilta koirien välisiltä koulutushetkiltä on silti toistaiseksi vältytty, vaikka pieni levottomuus ilmassa vielä leijaileekin.

Näin se lauma taas vaivihkaa laajeni neljällä ennen aikojaan kasvaneella tassulla, kahdella vielä hieman lerpattavalla hörökorvalla ja alati heiluvalla hännällä. Tervetuloa porukkaan, Masa!

#vainpupujutut

Lemmikin hankita pitäisi olla pitkällisen ja vakaan harkinnan tulos ja sitä se onneksi usein onkin, etenkin jos asialla ovat kypsät aikuiset ihmiset. Sitten on meitä ei-niin-kypsiä aikuisia ihmisiä, jotka eräänä aamuna herätessään tajuavat ostaneensa edellisyönä kanin.

Kävipä nimittäin niin, että viime kesänä erään työputken päätteeksi nautiskelimme sitä kuuluisaa seurusteluviiniä ja selasimme tahoillamme paikallista Facebook-kirppistä, josta oudolla tavalla oli muotoutunut meille yhteinen ajanviete. Olin kaatamassa itselleni kai kolmatta viinilasillista, kun mies näytti minulle myytävänä olevaa kaninpoikasta ja kysyi, että ostetaanko belgianjättikani. Totesin, että olen superallerginen kaneille ja takuulla vielä allergisempi jättikanille, mutta näytä nyt vielä vähän sitä pupun kuvaa, ja mies näytti. Ja kyllähän te tiedätte kuinka siellä kolmannen viinilasillisen tietämillä kaikki ideat tuntuvat erinomaisilta, etenkin jos niihin liittyy eläimiä tai vauvoja.

Belgianjättikanit Jenna ja Jallu, jotka jo luovutusiässä olivat normikania suurempia.

Niin vietin aamuyön ensimmäisen tunnin lukien internetistä sekalaista tietoa kaneista; niiden ruokavaliosta, hoidosta, ominaisista tavoista ja sen sellaisesta, sillä en tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Olin edellisen kerran ollut kaniin kosketuksissa 30 vuotta sitten ja tuolloin tallikanin poikaset laukaisivat minulla allergisen astman, ihoni oli kauttaaltaan punainen, silmäni turposivat ja hengitykseni salpautui niin pahoin, että päädyin päivystykseen. Tuosta seurasi pieni kupru minun ja kanimaailman välille.

Jenna nauttimassa joulukuusesta.

Kun lukemani perusteella oli varmaa, että belgianjättikani pärjäisi ulkotarhassa ympäri vuoden ja siitä olisi niin seurakaniksi kuin ruoaksikin zombie-invaasion iskiessä, teimme ostopäätöksen paria tuntia ja neuvoa antavaa myöhemmin. Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut, että seuraavaan aamuun mennessä olisin ostanut kanin.

Renessanssi-tyylisuuntaa edustava belgianjätti-suurihopea-rex-mix Harmi.

Rakennustyöt alkoivat heti seuraavana päivänä, sillä pupu oli määrä hakea jo muutaman päivän päästä ja sitä ennen oli saatava sekä tarha pystyyn että vanha paskahuussi muunnettua kanikopiksi. Vielä samana iltana heräsi kuitenkin huoli, että josko kani tunteekin olonsa yksinäiseksi uudessa kodissaan. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää myöhemmin kaniostoksilta kotiin ajellessamme, meillä oli kyydissä yhden kanin sijaan kaksi kania, Jenna ja Jallu.

Harmi ja Jenna ystävystyivät heti. Korvat ja tassut putsataan yhdessä ja kaveria autetaan selänrapsutuksessa.

Eikä tässä vielä kaikki! Alkuvuodesta kanimäärä kasvoi vielä kahdella, kun adoptoin (selvinpäin) paikalliselta tuotantokanitilalta suurihopeakani Harald Aikamiehen sekä jättimix-naaras Harmin. Nyt poikakanit elelevät omissa tarhoissaan seinänaapureina, tytöt elävät sopuisasti yhdessä tarhassa ja minusta tuli yllättäen kanifarmari.

Suurihopeakani Harald Aikamies omaa komean talviturkin.

Siitäkin huolimatta, että kaikki kontaktini kaneihin tapahtuu ulkoilmassa, oli alkutaipaleemme melkoista aivastelua ja astmalääkkeiden henkimistä. Mutta niin vaan olen pikkuhiljaa siedättynyt kaneihin kuten kävi koirienkin kanssa. Ja jos nyt puput välillä pistävät vähän aivastuttamaan, kompensoi tätä niiden terapeuttinen ja mieltä parantava vaikutus.

Ei ole sellaista kiukkua tai murhetta, joka ei unohtuisi – tai ainakin vähän helpottaisi – pupujen touhuja katsellessa.