Iloinen uutinen

Eräänä sateisena aamuna reilu kuukausi sitten, olin unenpöpperössä jakamassa puputarhalla aamuheiniä. Laittaessani tyttötarhassa heiniä telineeseen, vilahti silmäkulmassani jotain paljon jättikania pienempää. Ensimmäinen spontaani ajatukseni oli, että aitauksessa vilisti rotta, sillä ne olivat inhottavasti lisääntyneet pupujen saavuttua taloon. Onnekseni ulottuvillani ei sattunut olemaan mitään kättä pidempää, sillä tarkempi katsekontakti paljasti, että talossa oli rottien lisäksi lisääntynyt myös joku muu.

Siinä se istui ja tuijotti minua. Otti ja mutusti rehvakkaasti heinänkortta sisään toisesta suupielestään. Täydellinen kopio Jenna-pupusta, mutta vain pään kokoinen. Nauroin ääneen, kun helvetilliseen säikähdykseen sekoittui hämmästys, tilanteen koomisuus ja riemu. Istuin sitten minäkin alas ja vaan tuijotin.

Ei kulunut kuin hetki, kun näin tarhan vieressä olevan ulkorakennuksen alla vilahduksen ja sitten toisen. Tajusin heti, että vaikka aitaukseni oli jättikanin pitävä, se ei pidätellyt pikkupupuja. Itse asiassa nopea tarkastelu paljasti, että tarha vuoti kuin seula, kiitos rottien, jotka olivat kaivaneet verkon välistä rotan ja pikkupupun mentäviä tunneleita. Jos ei jo aikaisemmin, niin viimeistään tässä vaiheessa oli loputkin unihiekat karisseet silmistä.

Hetken pohdinnan jälkeen ymmärsin, etten voisi kuin istua ja odottaa. Jossain vaiheessa pikkupupuille tulisi nälkä ja ne palaisivat tarhaan. Asettelin lähelle tunnelin aukkoa heinää ja toivoin parasta. Vierähti tunti, vierähti kaksi. Pikkupuput vaikuttivat olevan nokosilla aivan verkon takana. Vihdoin lähes kolmen tunnin odottelun jälkeen pupuista ensimmäinen palasi tarhan puolelle. Nappasin sen salamana kiinni ja telkesin mökkiin odottelemaan. Pian kiinni jäi myös toinen karkulainen.

Kun pupujahti oli ohi, pääsin vihdoin tarkastamaan tilanteen pesämökissä, jota en selvästikään ollut käynyt kaivelemassa useampaan viikkoon. Ja miksi olisin, sillä olipa sää mikä tahansa, tyttöpuput eivät siellä viihtyneet oikeastaan ollenkaan ja mökki oli näyttänyt aina likimain koskemattomalta. Tällä kertaa mökistä löytyi kuitenkin huolellisesti rakennettu pesä ja pesästä yhteensä kuusi täydellistä poikasta. Pienen googlettelun jälkeen päättelin, että poikasilla oli ikää kolmisen viikkoa ja ottaen huomioon kanin kantoajan, olivat poikaset saaneet alkunsa aivan viimeisinä päivinä, jotka Jenna oli viettänyt uroskanin kanssa samassa aitauksessa.

Täydellisenä shokkiyllätyksenä poikaset eivät siis tulleet ja tiesin kyllä tiineyden olevan teoriassa mahdollista, mutta olin ollut luottavainen sen suhteen, ettei nuori uros olisi sukukypsä ihan vielä ja että huomaisin kyllä naaraan tiineyden. Mutta niin vaan pääsi Jallu yllättämään miehisillä kyvyillään, kuten sai Jennakin kätkettyä hienosti tiineyden ja synnytyksen. Koska naaraskani käy imettämässä poikasiaan vain kahdesti päivässä viitisen minuuttia kerrallaan, on imetysvaihetta hankalaa havaita muusta kuin turvonneista nisistä ja lisääntyneestä ruokahalusta ja vedenkulutuksesta.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yllätyspoikueessa on aina riskinsä; mahdolliset emon komplikaatiot synnytyksessä, hylätyt poikaset, erinäisistä muista syistä kuolleet poikaset sekä tietysti se, että aitauksessa asuu myös toinen naaras, Harmi. Ei ole lainkaan tavatonta, että vieras, reviiritietoinen naaras tappaisi koko poikueen. Harmi on kuitenkin ollut mitä huolehtivin varaemo Jennan poikasille tarjoten auliisti sekä lämmitys- että korvanpesupalveluita.

Poikue täyttää oletetusti tänään 2 kk. Poikasista kolme on tyttöjä ja kolme poikia. Väreiltään poikue kattaa luonnonsinisiä, sinisiä ja yhden luonnonharmaan pikkupupun, jotka kaikki osuvat belgianjättikanin viralliselle värikartalle. Poikasista kahdelle on jo tiedossa uusi koti mantereelta, yksi tai kaksi naaraspupua jää todennäköisesti itselleni kotipupuksi, mutta ainakin kaksi uroskania on vielä kotia vailla. Kiire ei kuitenkaan ole, sillä luovutan poikaset mieluummin hivenen vanhempana kuin kovin nuorena.

ps. Kuten moni on ehkä huomannut, julkaisen Instagramim stooreissa pupuvideoita, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen suosion. Kannattaa siis vilkaista sinne jos kaipaat jotain piristystä korona-arjen keskelle!

Kuvat: Viimeisen 5 viikon ajalta. Puput ovat tänä aikana vähintäänkin kaksinkertaistaneet kokonsa, korvat ehkä enemmänkin.

#vainpupujutut

Lemmikin hankita pitäisi olla pitkällisen ja vakaan harkinnan tulos ja sitä se onneksi usein onkin, etenkin jos asialla ovat kypsät aikuiset ihmiset. Sitten on meitä ei-niin-kypsiä aikuisia ihmisiä, jotka eräänä aamuna herätessään tajuavat ostaneensa edellisyönä kanin.

Kävipä nimittäin niin, että viime kesänä erään työputken päätteeksi nautiskelimme sitä kuuluisaa seurusteluviiniä ja selasimme tahoillamme paikallista Facebook-kirppistä, josta oudolla tavalla oli muotoutunut meille yhteinen ajanviete. Olin kaatamassa itselleni kai kolmatta viinilasillista, kun mies näytti minulle myytävänä olevaa kaninpoikasta ja kysyi, että ostetaanko belgianjättikani. Totesin, että olen superallerginen kaneille ja takuulla vielä allergisempi jättikanille, mutta näytä nyt vielä vähän sitä pupun kuvaa, ja mies näytti. Ja kyllähän te tiedätte kuinka siellä kolmannen viinilasillisen tietämillä kaikki ideat tuntuvat erinomaisilta, etenkin jos niihin liittyy eläimiä tai vauvoja.

Belgianjättikanit Jenna ja Jallu, jotka jo luovutusiässä olivat normikania suurempia.

Niin vietin aamuyön ensimmäisen tunnin lukien internetistä sekalaista tietoa kaneista; niiden ruokavaliosta, hoidosta, ominaisista tavoista ja sen sellaisesta, sillä en tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Olin edellisen kerran ollut kaniin kosketuksissa 30 vuotta sitten ja tuolloin tallikanin poikaset laukaisivat minulla allergisen astman, ihoni oli kauttaaltaan punainen, silmäni turposivat ja hengitykseni salpautui niin pahoin, että päädyin päivystykseen. Tuosta seurasi pieni kupru minun ja kanimaailman välille.

Jenna nauttimassa joulukuusesta.

Kun lukemani perusteella oli varmaa, että belgianjättikani pärjäisi ulkotarhassa ympäri vuoden ja siitä olisi niin seurakaniksi kuin ruoaksikin zombie-invaasion iskiessä, teimme ostopäätöksen paria tuntia ja neuvoa antavaa myöhemmin. Enpä olisi aamulla herätessäni uskonut, että seuraavaan aamuun mennessä olisin ostanut kanin.

Renessanssi-tyylisuuntaa edustava belgianjätti-suurihopea-rex-mix Harmi.

Rakennustyöt alkoivat heti seuraavana päivänä, sillä pupu oli määrä hakea jo muutaman päivän päästä ja sitä ennen oli saatava sekä tarha pystyyn että vanha paskahuussi muunnettua kanikopiksi. Vielä samana iltana heräsi kuitenkin huoli, että josko kani tunteekin olonsa yksinäiseksi uudessa kodissaan. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää myöhemmin kaniostoksilta kotiin ajellessamme, meillä oli kyydissä yhden kanin sijaan kaksi kania, Jenna ja Jallu.

Harmi ja Jenna ystävystyivät heti. Korvat ja tassut putsataan yhdessä ja kaveria autetaan selänrapsutuksessa.

Eikä tässä vielä kaikki! Alkuvuodesta kanimäärä kasvoi vielä kahdella, kun adoptoin (selvinpäin) paikalliselta tuotantokanitilalta suurihopeakani Harald Aikamiehen sekä jättimix-naaras Harmin. Nyt poikakanit elelevät omissa tarhoissaan seinänaapureina, tytöt elävät sopuisasti yhdessä tarhassa ja minusta tuli yllättäen kanifarmari.

Suurihopeakani Harald Aikamies omaa komean talviturkin.

Siitäkin huolimatta, että kaikki kontaktini kaneihin tapahtuu ulkoilmassa, oli alkutaipaleemme melkoista aivastelua ja astmalääkkeiden henkimistä. Mutta niin vaan olen pikkuhiljaa siedättynyt kaneihin kuten kävi koirienkin kanssa. Ja jos nyt puput välillä pistävät vähän aivastuttamaan, kompensoi tätä niiden terapeuttinen ja mieltä parantava vaikutus.

Ei ole sellaista kiukkua tai murhetta, joka ei unohtuisi – tai ainakin vähän helpottaisi – pupujen touhuja katsellessa.