korona

Lamaannus

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Olen viettänyt viime viikot hiljaiseloa täällä blogissa. Edellistä juttua kirjoittaessani olin nopeutetulla aikataululla palaamassa takaisin kotiin mantereelta, koska pelkäsin koronan sotkevan paluumatkani jos jättäisin sen myöhemmäksi. Ja kuten kaikki nyt tiedämme, juuri näin olisi tapahtunut.

Tilannehan eskaloitui hyvin nopeasti. Rajat menivät kiinni, liikkumista rajoitettiin, lentoja peruttiin, kaupassa käymisestä tuli lähes rikollista, koulut menivät kiinni, pörssikurssit syöksyivät, eikä ikäihmisiä – tai oikeastaan ketään muitakaan – saanut tavata enää ollenkaan.

Omaan elämääni eivät rajoitukset ja suositukset ole juurikaan vaikuttaneet. Olen ollut etätöissä kai jo kymmenen vuotta, asun jo valmiiksi melko eristyksissä pienehköllä saarella eikä minulla liiemmin ole vielä Ahvenanmaalla ystäviä ketä tapaisin. Edes lomautuksen uhka työpaikallani ei kosketa minua, sillä minut irtisanottiin YT-neuvottelujen tuloksena jo alkuvuodesta ja irtisanomisaikani jatkuu vielä pitkälle kesään. Saipahan siitäkin vastoinkäymisestä jonkin hopeareunuksen.

Mutta tämä huoli. Huoli perheestä, vanhemmista ja sukulaisista. Huoli itsestä ja astmaatikon keuhkoistani. Huoli rahastosijoitetuista säästöistä. Huoli taloudesta. Huoli ihan meistä kaikista. Huolen, stressin ja ahdistuksen määrä on viimeisen kuukauden aikana ollut aivan infernaalinen. Tuntui kuin kaikki suunnitelmat olisi pyyhkäisty pöydältä. Elämä sellaisena jollaista se oli ollut ja millaisena olin siitä pitänyt, oli poissa. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui täysin tuntemattomalta ja hallitsemattomalta. Pelotti.

Vaikka uutiset ja sosiaalinen media ovat päivästä toiseen täynnä koronaa, niin harvoin olen nähnyt kenenkään sanovan ääneen, että pelottaa. Että ahdistaa ihan helvetisti. Että on musertavaa tajuta, että tämä koskettaakin itseni sijaan ihan kaikkia eikä kukaan tiedä milloin tämä paska loppuu. Tuntuu, että ihmisten henkinen hyvinvointi kriisin keskellä on jäänyt kokonaan fyysisen sairastamisen jalkoihin. Vaikkei tämä olekaan minussa laukaissut masennusta uudelleen, niin masennuksesta tutut unettomuus, saamattomuus ja yleinen lamaannus ovat olleet kyllä vahvasti läsnä ensimmäisinä koronaviikkoina. Ja tuskin olen ajatuksieni kanssa yksin.

Mutta onneksi ihmisluonto on sopeutuvainen. Alun lamaannuksen jälkeen elämä on alkanut saada taas tuulta alleen. Vaikka suunnitelmien tekeminen on vieläkin vaikeaa, alkaa vihdoin tuntua siltä, että jotain suunniteltavaa voisi kuitenkin olla. Että elämä jatkuu vielä koronan jälkeen, vaikka rattaat nykien pyörivätkin. Pelataan nyt sitten niillä merkeillä mitä on vielä jäljellä. Olen alkanut taas lenkkeillä, puuhata kasvihuoneessa, tehdä pihatöitä ja suunnitella tulevia remontteja. Pelon rinnalle on astumassa toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Itse asiassa tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että auringonvalo läpäisi ikkunan lisäksi myös sieluni.

Kyllä tämä tästä.

ps. Jos ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, niin ainakin Punaiselta Ristiltä löytyy kriisipuhelin, josta saa keskusteluapua. Jos henkistä apua on tarjolla myös muualla, niin vinkkaathan kommentteihin!

Kotimatkalla

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Meri kimmeltää auringossa, taivas on sininen ja aallokko laivan alla lempeä. Mistään ei arvaisi, että mantereella vallitsee poikkeustila, paitsi ehkä siitä, että laivalla on vain kourallinen ihmisiä.

Minunkaan ei pitäisi nyt olla laivalla, vaan vierailulla perheeni luona pohjoisessa. Lensin mantereelle keskiviikon ja torstain välisenä yönä; siitäkin huolimatta, että korona oli jo Suomessakin todellisuutta ja tiedossa oli, ettei matkustaminen nyt olisi välttämättä järkevää. Halusin kuitenkin osallistua mummoni hautajaisiin sekä viettää viikon perheeni kanssa.

Jo menomatkalla stressasi hemmetisti. Maarianhaminasta lähteneessä koneessa ei ollut kuin kourallinen matkustajia, lentokentällä ei maskinaamaisten kiinalaisten lisäksi näkynyt montaakaan ihmistä ja jatkolennolla takanani istui ihan varmasti keski-Euroopasta palaava laskettelija. Yhtäkkiä viikon päähän varattu paluulento alkoi tuntua kaukaiselta. Liian kaukaiselta.

Kun torstain uutiset antoivat viitteitä siitä, että korona oli muodostumassa epidemiaksi mahdollisesti lähipäivinä, lentoja alkoi peruuntua ja puheissa vilahdella valmiuslaki ja matkustusrajoitukset, ryhdyin suunnittelemaan nopeutettua kotiinpaluuta. En jäisi odottamaan paluulentoni peruuntumista ja laivojen seisahtumista joko matkustajakadon tai matkustusrajoitusten vuoksi. Tai mitä jos ehdin saada tartunnan jo tulomatkalla? Tästä syystä päätin jättää vierailematta riskiryhmään kuuluvan isäni luona, vaikka edellisestä tapaamisestamme on jo kuukausia aikaa.

Kun mummo oli saateltu viimeiselle matkalle, varasin vielä samalle iltaa nukkumishytin tyhjyyttään huutavaan yöjunaan ja lipun aamulla lähtevään laivaan. Ja tässä sitä nyt ollaan, seilaamassa kohti kotisaarta, josta ei varmasti ihan lähiaikoina tarvitse poistua.

Aika suuri sisäinen taistelu piti kuitenkin käydä ennen kun sain paluumatkan varattua. Pelkäsin, että ylireagoin ja kieltämättä tuntui muutenkin hivenen vainoharhaiselta. Ja tietysti harmitti sekin, että olin jo ostanut valmiiksi juna- ja lentoliput myöhemmälle paluupäivälle eikä niitä voisi perua muutoin kuin liikennöijän toimesta. Mutta toisaalta halusin kotiin nyt kun sinne vielä pääsee enkä matkustaa silloin kun on täysi härdelli päällä.

Tuleva viikko näyttää oliko nopeutettu exit tarpeellinen vai ei. Siitä olen kuitenkin varma, että ratkaisuni oli paras tämän hetkisen tiedon valossa. Kukaan ei tiedä kuinka tilanne kehittyy ja se mitä on ennustettu, ei vaikuta kovin hyvältä. Yksilötasolla on siis varmasti parasta yli- kuin alireagoida.

Ps. tässä kahvion pöydässä istuessani näin juuri kuinka joku yski kouraansa ja tarttui tämän jälkeen pullaottimiin. Koskaan ennen ei ole pullanhimo hävinnyt yhtä nopeasti.