Havaintoja suomalaiselta salilta

Kaiken elämässä olevan epäjärjestyksen keskellä, olen saanut aika mukavastikin pidettyä kiinni salitreeneistäni. Nivalassa ollessani huristelen ehkä kolmesti viikossa Haapaveden liikuntahallin pienelle ja… no, hyvin vaatimattomalle kuntosalille, kun taas Äänekoskella oleskellessani käyn kuudesti viikossa modernilla ja hyvin varustellulla Ääneseudun kuntokeskuksen salilla.

240116_1

Että juu, kyllä täällä vielä kovasti treenataan, vaikkei siitä blogin puolella meteliä pidetäkään. Vielä kun saisin päätökseen kaikkien kuuden vuoden aikana tulleiden uutuusherkkujen ja -karkkien maistelun, niin voisin ehkä jonain päivänä näyttää vielä siltä, että teen muutakin kuin syön ja bloggaan.

240116_4


Mutta niin, on muuten Kalifornia-vuosien jälkeen pistänyt muutamakin eroavaisuus silmään suomalaiseen kuntosalimaailmaan palattuani:

• Salille ei tulla valmiiksi treenivaatteet päällä, ulkokengät jätetään eteiseen ja pukuhuoneet ovat oikeasti vaatteiden vaihtamista, ei pelkästään selfieiden ottamista varten.

• Treenikengät ovat menneen talven lumia. Salilla hipsitään nyt villasukissa.

• Säärystimet. Ne ovat Suomessa kova juttu talvella. Myös salilla, lämpimässä.

• Rauta painaa. Etenkin kun sekoittaa kilot paunoihin.

• Naiset ovat laajentaneet reviiriään laitteiden ja steppereiden läheisyydestä myös vapaiden painojen äärelle.

• Ei niin pientä tyttöä, etteikö olisi jumalattoman kokoista persettä. Eikä mikään ihme, sillä n. 80 % salilla olevista naisista on treenaamassa takalistoa.

240116_2

• Mieheni ei ole enää salin ainoa mies, joka treenaa jalkoja.

• Etenkin nuoret naiset hakeutuvat treenaamaan laumoittain.

• Painonnostovyö on muotivaruste, joka kiristetään vyötäisille niin olkapäitä kuin hauiksiakin treenatessa.

• Myös rannesiteet ovat olennainen osa pukeutumista, ei niinkään treenaamista.

• Mitä suuremmat kuulokkeet, sitä kovempi treeni.

• Better Bodiesin jälleenmyyjillä mahtaa pyyhkiä hyvin.

240116_3

 

Että sellaisia havaintoja näin vuosien poissaolon jälkeen. Kuulostaako tutulta?

 

 

 

Sananen pari treenimotivaatiosta

Tässä päivänä eräänä, salilla sarjojen välissä hieman henkeä vetäessäni, totesi nainen vastapäisestä dippikoneesta minulle, että totaalisen amatöörinä hän motivoituu katsellessaan minua. Spontaani reaktioni oli ensin vastata, että motivoidun itsekin itsestäni, mutta koska se olisi voinut kuulostaa äkkiseltään turhan omahyväiseltä, tyydyin vaan hymyilemään takaisin ennen kuin jatkoin puuhiani. Mutta se mitä jätin sanomatta, on itse asiassa ihan totta. Motivoidun omista tekemisistäni enemmän kuin muiden.

En ole enää aikoihin halunnut hakea motivaatiota kanssatreenaajista, en tuttujen tai tuntemattomien blogeista tai kassajonossa seisovasta supertimmistä neidosta. Sen sijaan, että olisin osannut puhtaasti ihailla muiden työnjälkeä, vertasin heitä helposti itseeni ja motivoitumisen sijaan muutuin kateudesta vihreäksi ja entistä tyytymättömämmäksi omia suorituksiani kohtaan. Näistä negatiivisista tuntemuksista eroon päästäkseni katsoin parhaimmakseni opetella näkemään itseni motivaation lähteenä muiden sijaan.

Tänä päivänä motivoidun siitä, kuinka voimani kasvavat tai kuntoni paranee, siitä miten se näkyy tuloksissa ja peilissä. Tulokset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio ruokkii tuloksia. Ja niinä päivinä, kun treeni kulkee kehnosti ja takapuoli roikkuu ikävästi peiliin sivusilmällä vilkaistessa, keskityn itseinhon sijaan siihen, mitä on jo saavutettu ja mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, viis siitä vaikka naapuristepperin rouvalla olisikin parempi peräsin.

Se mitä oikeasti olisin tuolle naiselle halunnut siellä salilla sanoa oli kai, että älä minusta motivaatiota etsi, se paras ja kestävin motivaatio syntyy ylpeydestä omaan tekemiseen ja niihin pieniinkiin edistysaskeleihin. Sillä lopulta kukaan muu ei löydä niin oikeita sanoja kannustamiseen (tai lannistamiseen!) kuin sinä itse.