Olen nyt muutamaan otteeseen sivunnut jutuissani blogitaukoni aikana jyllännyttä masennusta. Sairautenahan masennus on sellainen, että se aiheuttaa ihmetystä. Että miten nyt sellainen on tullut. Ja että onhan niitä vastoinkäymisiä, mutta ei niistä nyt niin kannata masentua. Ja että miten nyt sinä, tuollainen tolkun ihminen, voit ylipäätään masentua. Jännä, ettei kukaan ole samalla tavalla ihmetellyt astmaani, jota olen kuitenkin sairastanut lähes koko elämäni.

Mutta en minä mieltäni ole ihmettelystä pahoittanut. Kyse kun on kuitenkin pitkälti ihmisten tietämättömyydestä. Jotenkin masennus sotketaankin usein alakuloisuuteen, suruun ja vitutukseen. Masennus on kuitenkin muuta. Se on näitä kaikkia ja toisaalta ei näistä mitään. Se on musta möykky, johon kaikki tunteet sekoittuvat ja vaikka hetkellisesti jonkin tunteen sieltä tunnistaisikin, on siitä vaikeaa saada otetta. Eikä auta, vaikka ympärillä kuinka olisi värejä, hyvyyttä ja järkipuhetta, se perhanan möykky vie aina valtaosan näkökentästä.

Masennukseni diagnosoitiin keskivaikeaksi enkä tarkalleen edes tiedä milloin se alkoi, oireet kun hiipivät esiin salakavalasti. Oli ikäkriisi, yleistä tyytymättömyyttä elämään ja sitten lopulta aviokriisi eroineen ja sen päälle parit epäonniset suhdekokeilut ja -sekoilut. Pitkään siinä matkan varrella ajattelin, että on vain paha mieli. Ihan perkeleen paha mieli. Silti suoritin. Tein töitä, kävin salilla, kävin lenkillä, maksoin laskut, hoidin asiat, kampasin tukan ja söinkin hyvin. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikuttaa kovinkin normaalilta.

Vähitellen nukkuminen häiriintyi ja unet vaihtuivat ahdistaviin ajatuksiin aina aamuyön tunteina. Seuraavaksi lakkasin soittamasta vanhemmilleni ja pitämästä ystäviin yhteyttä. Ajatukseni alkoivat karkailla työaikana, en pystynyt enää keskittymään kunnolla ja pelkäsin jatkuvasti, että tekisin virheitä. Kun kävin ruokaostoksilla, en enää tiennyt mitä ostaisin tai jos tiesin, en enää ymmärtänyt mistä hyllyvälistä etsimäni löytäisin. Kun pääsin kotiin, tein ruokaa; sitä samaa, jota olin tehnyt jo ties montako viikkoa, sillä en enää jaksanut keksiä muutakaan. Sitten alkoi unohtelu. Unohdin asioita, tapahtumia ja kai kokonaisia päiviä. Toisinaan tuntui, että olin taantunu asteelle, jossa en enää oikein ymmärtänyt ihmisten puhetta.

Vaikeinta oli, kun en tiennyt enää miltä tuntuu. Hetkittäin pidin kyllä hauskaakin, mutta kaikkea hauskaa seurasi aina kahta kauheampi olo. Etsin ulospääsyä, pakkasin tämän tästä kassini ja lähdin taas johonkin ymmärtämättä, että itseäni en pääse pakoon reissuun lähtemällä.

En enää tarkalleen muista miksi päädyin keskelle Helsingin Narinkkatoria, mutta siellä seistessäni saavutin henkilökohtaisen aallonpohjani. Ihmisiä käveli ohitseni ja he kaikki vaikuttivat olevan matkalla johonkin. Minä en saanut otettua enää askeltakaan, sillä en ollut menossa yhtään mihinkään. Tuntui täysin tyhjältä. Se hetki oli käsittämättömän musta. Liioittelematta voin sanoa, että energiani riitti tasan yhteen puheluun. Siinä keskellä toria soitin työterveyden päivystykseen ja sain soperrettua, että tarvitsen apua. Nyt. Sen jälkeen taisin vain itkeä.

Jäin sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten kuukaudeksi. Siirryin työterveyshoitajalta psykiatrille, jolta sain lähetteen psykoterapiaan. Siellä olisi määrä käydä pari kertaa viikossa muutaman vuoden ajan. Minusta määrä kuulosti niin hurjalta, että tuli oikeastikin hullu olo. Samaan syssyyn aloitin masennuslääkityksen, vaikka alunperin ajatusta vastustinkin. Tuo melko uusi lääke paransi kuitenkin huomattavasti keskittymiskykyäni ja leikkasi tunneskaalan pahimmat kulmat pois turruttamatta tunnepuolta totaalisesti. Reilun kuukauden sairasloman jälkeen olin taas jokseenkin työkykyinen kansalainen.

Terapiasta, lääkityksestä ja työhön palaamisesta huolimatta aallonpohja jatkui vielä pitkän tovin. Latasin terapialle paljon odotuksia, mutta en tuntunut pääsevän puusta pitkään enkä ymmärtänyt miksi. Elämä jatkui samaa sekalaista rataa, ainoa ero oli, että olin lääkkeiden ansiosta jokseenkin toimintakykyinen. Toimissani vaan ei ollut päätä eikä häntää.

Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen jätin turhautuneena terapian kesken, sillä en pystynyt kertomaan enää edes terapeutilleni totuutta asioiden laidasta. Tämän myötä oivalsin itse mistä kenkä todellisuudessa puristi. Olin totaalisen loppu sekaviin suhdekuvioihin, salailuun, vaihtoehtoisiin totuuksiin ja vaikeuksien pakoiluun. Halusin vain takaisin sen elämän, jossa puhutaan jostain muusta kuin avioerosta tai masennuksesta ja jossa voin kysyttäessä kertoa rehellisesti mitä minulle kuuluu.

Tuli muutoksen ja toipumisen aika ihan helvetin pitkän rämpimisen jälkeen. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli päätös olla rehellinen itselle ja muille. Päätökseni lopettaa salailu ja kaunistelu oli ratkaiseva, sillä juuri ne kertomatta jääneet asiat olivat kuormittaneet minua eniten. Päätin, etten enää ikinä tekisi asioita joiden vuoksi joutuisin valehtelemaan. Voin kertoa, että elämä on ollut todella paljon helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Sitten seurasi vaikein osuus, eli anteeksianto. Olin pyydellyt tekemisiäni anteeksi suuntaan jos toiseenkin ja surrut, kun anteeksiantoa ei herunutkaan sormia napsauttamalla. Samaan aikaan en kuitenkaan edes itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Ja lopulta juuri itselleen anteeksi antaminen on kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen elämä oikeasti jatkuu. Muiden anteeksianto on vain plussaa, ei välttämättömyys. Niinpä olen keskittynyt antamaan itselleni anteeksi sen sijaan, että pyytelisin loputtomasti anteeksi muilta.

Tänä päivänä minulta voi jo kysyä mitä kuuluu ja vastaan, että eipä tunnu lainkaan hullummalta. Uusi parisuhde on ollut suurena apuna toipumisessa ja lääkkeistäkin luovuin heti suhteen alkumetreillä. Mutta on edelleen päiviä, jolloin tiedän etten ole vielä täysin kunnossa. Kaikkina muina päivinä voin kuitenkin paremmin kuin vuosikausiin.

Olen saanut takaisin huomisen, ensi viikon ja ensi vuoden. Tulevaisuudessa on jotain ja minä olen sinne matkalla.