Kolmekymppisen hormonisekoilua

Silmät punoittavat ja nenäonteloita kirvelee. Niiskaisen ja pyyhkäisen nopeasti silmäkulmaa, johon kyynel on taas kihonnut. Ei, kukaan ei ole kuollut. Kukaan ei ole sairastunut. Talo ei ole menossa alta eikä mies jättänyt. Ehei, tiettynä aikana kuukaudesta bongattu Iltasanomien tarina haavoittuneesta oravanpoikasesta se vaan pyrkii ulos kyynelkanavien kautta.

Viimeisen vuorokauden aikana olen itkenyt niin iltapäivälehtien jutuille, poliisikoiranpennun kuvalle, pääsiäiskoristeille, vauvalle tv:ssä, avocadopuun lehdenaluille, Nightwishin uudelle biisille, aamuauringolle ja nyt näemmä myös blogin kirjoittamiselle. Kaikki tuntuu uppoavan suoraan sydämeen, oli kyse sitten herkullisen kuuloisesta mämmiohjeesta tai miehen lähtemisestä työmaalle.

Ennen kuin kukaan ehtii arvailemaan niin ei, en ole raskaana. Kyseessä on itselleni jo jokseenkin normaali ilmiö, joka iskee hormonaalisen kierron tietyssä vaiheessa päälle kuin Titanicin ensi-illan tunnelataus potenssiin sata. Vaikka tunteikkuuteni on tällä hetkellä täysin hallitsematonta, osaan jo suhtautua jatkuvaan kyynelehtimiseen huumorilla. Kun mies tänä aamuna puhui syntisen hyvästä mansikkajäätelöstä ja aiheutti täten täysin järjenvastaisen itkureaktion, oli mahdotonta pidätellä naurua.

Pääsiäistipu, joka itkettää, koska mieleen tulee ne ihanat lapsuuden pääsiäiset mummolassa.
Argh. Ja niisk.

Sitä aina kuvitteli, että kun teini-iästä pääsee yli, oltaisiin hormonaalisten heittojen osalta turvassa aina vaihdevuosiin saakka. Ensimmäinen hormonaalinen alamäki alkoi kuitenkin heti murrosiän jälkeen, kun turrutin oman hormonitoiminnan yhdistelmäehkäisypillereillä. Vaivuin jonkinlaiseen alakuloiseen olotilaan lähes vuosikymmeneksi ja kärsin samankaltaisista itkukohtauksista kuin nykyään, tosin sillä erotuksella, että kun nykyisin yliherkistelyni kestää vain muutaman päivän kerrallaan, olivat itkukohtaukset pillereitä syödessä jokapäiväistä hupia. Eroa on myös siinä, miksi itketti. Kun pillereiden aiheuttama hormoni-itku oli selvästi surumielistä, tarjoilee nykyinen hormonimyrsky enemmänkin onnensekaisia ilonkyyneleitä.

Tajusin siirtyä pillerittömään elämään 26-vuotiaana. Sen jälkeen pää alkoi hitaasti seljetä ja elin kai hormonaalisesti elämäni tasapainoisinta aikaa aina kolmekymppiseksi saakka. Sitten alkoikin aikuispuberteetti. Minulla, jolla ei edes teininä ollut finnejä, on nykyisin tämän tästä käsittämättömiä iho-ongelmia. Samoihin aikoihin alkoivat kovat kuukautiskivut, ovulaatiokivut sekä lähes käsinkosketeltavat tunteenpurkaukset. Omaksi ja miehen onneksi en kuitenkaan ole tunnemyrskyjeni aikana kamala, nalkuttava akka, vaan ainoastaan harmiton, tunteellinen hölmö.

Alan vähitellen ymmärtämään, mitä kolmenkympin kriisillä tarkoitetaan. Kun elämä muuten kolmenkympin jälkeen on parempaa, rennompaa ja turvallisempaa kuin kaksikymppisenä (älkää siis teinit peljätkö, elämää on kolmenkympin jälkeen ja se on jopa parempaa kuin teillä, senkin räkänokat), työntävät hormonit oman lusikkansa soppaan ja aiheuttavat niin pienempää kuin suurempaakin vavistelua elämän perusrakenteissa. Ensin tekisi mieli asettua aloilleen, seuraavassa hetkessä matkustaa maailman ääriin, sitten viettää taiteilijaelämää mojitoja juoden ja seuraavaksi halajaisi oikeisiin töihin. Hetkittäin mielen vieressä käyvät koiranpennut ja vauvat ja seuraavassa hetkessä tekisi mieli ostaa kaksipaikkainen urheiluauto ja humputella itsensä tärviölle.

Apua.

Rakas Eki, kauanko tämä aikuispuberteetti oikein kestää? Ja kuinka tästä selvitään tekemättä hölmöyksiä?

Nimim. 32 v, 169,5 cm, 71,5 kg, oonks normaali?