Päivävaellus Mammoth Lakesilla

Olen minä vielä hengissä. En täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta elossa nyt kuitenkin. Elämä on ollut melkoista riepotusta ja tuuliajoa viimeiset puolitoista viikkoa. Näin pähkinänkuoreen tungettuna sanottakoon, että suunnitelmamme muuttaa kotikaupunkimme toiselle laidalle, muuttuikin täysin yllättäen mahdolliseksi, ja jopa todennäköiseksi paluumuutoksi Suomeen. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa blogiin yhtään mitään. En siitä, miltä nyt tuntuu tai siitä, että mitä helvettiä nyt.

Ainoa vaihtoehto blogin päivittämiselle onkin kirjoittaa jostain ihan muusta, täysin epäloogisesta aiheesta. Siispä palatkaamme aikaan kolme viikkoa sitten, jolloin olin vielä täysin tietämätön tulevasta ja nautiskelin lomapäivistä Mammoth Lakesilla.

***

Tarkoituksemme oli viettää Mammoth Lakesilla neljä yötä, mutta jo toisena päivänä tuntui siltä, että aika loppuisi kesken. Niinpä pidensimme reissua vielä yhdellä yöllä, majoittuminen kun on Mammoth Lakesilla verrattaen halpaa kesäarkisin. Tekemistä Mammoth Lakesilla on vaikka ja kuinka, mutta keskitytään tässä jutussa nyt päivävaellukseen ja palataan niihin muihin puuhiin myöhemmin.

Mammothilla on valtava määrä eri mittaisia ja vaativuustasoltaan vaihtelevia vaellusreittejä. Koska olemme kiivenneet Mammoth Mountainin päälle jo useamman kerran, päätimme tällä kertaa suunnata vaelluksemme johonkin toisaalle. Valitsin arvostelujen perusteella reitiksemme satumaisen kauniiksi kehutun Duck Pass trailin, joka veisi meidät vuorten keskellä olevalle vuoristojärvelle, Duck Lakelle.

Heti aluksi polku kulki melko jyrkässä kulmassa halki metsikön ja olin aistivinani seuralaisissani pienoista V-käyrän nousua. Eikä tietysti ihmekään, sillä ohuemmassa ilmanalassa loivempikin nousu tuntuu yllättävän raskaalta, jopa kävellen. Huohotus kuitenkin tasaantui parissakymmenessä minuutissa eikä alun superjyrkkä osuuskaan kestänyt kuin reilut puoli tuntia. Metsiköstä ulos päästyämme alkoivat varsinaiset maisemat ja reitille osui vuoristojärvi jos toinenkin. Oli hiljaista, linnut lauloivat, aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui siltä, ettei ihminen voisi missään olla sen onnellisempi. Askel kantoi ja aika kului kuin siivillä maisemia ihastellessa.

Ennen reitin korkeimmalle kohdalle, Duck Passille kiipeämistä ohitimme Barney Laken, jonka vesi oli kerrassaan huumaavan väristä; turkoosia, vihreää ja sinistä. Järven jälkeen polku jatkui huipulle kivikkoisena ja jyrkkänä eikä tuntunut loppuvan laisinkaan. Seurueemme teini-ikäisissä alkoi jälleen näkyä pieniä turhautumisen merkkejä, kun pimitin eväitä ja kerroin antavani ne vasta, kun pääsisimme Duck Laken rannalle. Ohitimme pienen talvelta unohtuneen lumikinoksen juuri ennen 3,3 kilometrin korkeudessa olevaa Duck Passia ja tekaisin lumipallon. Olimme kulkeneet ylämäkeen pian kolme tuntia ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Teki mieli syödä lunta.

Barney Lake. Kuinka mahtavat värit!

Kiipeämässä Duck Passille. Jossain tuolla kivien välissä mutkittelee polku.

Duck Lake

Evästauko, vihdoinkin!

Huipulta avautui näkymä Duck Lakelle enkä ole eläissäni nähnyt yhtä syvänsinistä vedenpintaa. Askel tuntui kevyeltä kohti järveä laskeutuessa ja nälkäkin melkein unohtui kaunista vuoristomaisemaa katsellessa. Eväiden mutustelua ja parisenkymmentä kuvaa myöhemmin, oli aika palata samaa reittiä takaisin sivistyksen pariin. Onneksi paluumatka oli lähes kokonaan alamäkeä ja mikäs sitä oli kieriessä, kun oli vatsatkin täynnä.

Hitusen pelkäsin etukäteen, että törmäisimme vielä retkellämme karhuun, niiden kun kerrottiin olevan röyhkeitä ja kovasti ahneita eväiden perään. Suurimmaksi näkemäksemme eläimeksi jäi kuitenkin varsin sympaattinen murmeli, joka tarkkaili meitä kivenkolosta.

Paluumatkan kohokohta, ihkaelävä murmeli!

Tuon 11 mailin, eli vajaan 18 kilometrin matkalla kului aikaa vajaat viisi tuntia taukoineen kaikkineen. Mukaan kannattaa varata reilusti juotavaa (meillä oli 2 litraa per turpa), sillä vaikkei vuoristossa superkuuma olekaan, paistaa aurinko armottomasti ja ylämäkeä tuntitolkulla kävellessä hikoilee kyllä litran jos toisenkin. Kannattaa myös panostaa tuhdimpaan aurinkovoiteeseen, ellei sitten halua loppukesän kestäviä junttirajoja treenipaidasta ja -shortseista.

***

*huokaus

Sydäntä särkee ajatella, etten ehkä pääse tuonne enää koskaan. Mutta onhan noita järviä, Suomessakin.