Liikunta

Ja niin katosi pala sydämestäni vuoristoon

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Lomalta paluu -shokki alkaa vihdoin helpottamaan ja loppuelämäni ensimmäinen arkipäiväkin saatettiin kunnialla päätökseen. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi viime viikkoon ja aktiivilomaan kuvankauniillaMammoth Lakesilla. Alunperin tarkoituksemme oli viettää vuoristossa vain neljä päivää, ajella sen jälkeen San Franciscon kupeeseen itsenäisyyspäivän viettoon ja sieltä kierrellen kaarrellen merenrantaa pitkin takaisin kotiin etelään. Mutta niin kävi, että neljä päivää Mammoth Lakesilla oli aivan liian lyhyt aika, jaloissa oli vielä ruutia muutamaan vuoristoajeluun ja olin kadottanut palan sydämestäni johonkin vuoristoon. Niin palasimme itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien jälkeen takaisin vuorille muutamaksi lisäpäiväksi.

Ensin kiivettiin vuorelle.

Niin mukavia kuin molemmat loma-asuntomme olivatkin, emme niissä juuri ehtineet aikaa viettää. Jokaisena aamuna heräsin intoa täynnä, valmiina kiipeämään vuorelle joko jalan tai maastopyörällä. Majapaikoissamme ehdimme käydä lähinnä vain syömässä ja nukkumassa. Uni ja ruoka kyllä maistuivatkin kaiken urheilun jälkeen poikkeuksellisen hyvin. Normaalien 6-7 tunnin yöunien sijaan vetelin ulkomaailmasta autuaan tietämättömänä hirsiä jopa 8-9 tuntia yössä ja uneksimisen väliin jäävänä aikana söin niin paljon kuin suinkin ehdin, eikä se ollut ihan vähän se.

Ja vuorella oli lunta.

Mutta mitä kaikkea sitä kuuden päivän aikana ehtikään puuhata?
No, Suunnon sykemittari paljastaa treenien olleen seuraavanlaiset:

Maastopyöräily, reilu 8 tuntia
Vaellus, vajaa 4 tuntia
Maantiepyöräily (maastopyörällä), reilu 3 tuntia
Kävely kylän ympäri, reilu tunti
Oman eksotiikkansa treeneihin toi Mammoth Lakesin korkeus merenpinnasta. Kaikki treenit suoritettiin noin 2200-3200 metrin välimaastossa. Paikan korkeuden huomaa lähinnä ylenpalttisesta puuskutuksesta ja tunteesta, ettei hengittäessä tahdo millään saada happea niin paljon kuin lihakset toimiakseen vaatisivat. Tuo rasittava tuntemus häviää kuitenkin pikkuhiljaa ja yleensä puolen tunnin huohotuksen jälkeen syke tasaantuu vähitellen. Herkkänahkaisimmat kuitenkin suosittelevat, että jopa noissa korkeuksissa ensimmäinen vuorokausi vietettäisiin rauhallisesti ilmastoon totutellen, mutta itsehän kiipesin heti ensimmäisen aamun valjetessa kilometrin verran itse kylää korkeammalle, Mammoth Mountainin huipulle. Ja vielä ollaan hengissä.

Tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa kraateria ihmettelemässä.

Minä kuulun niihin asennevammaisiin, jotka pyöräilisivät ainoastaan ylämäkeen jos se suinkin olisi mahdollista. Kun paikalliset nousivat vuorelle pyöriensä kanssa hiihtohissillä, me hullut suomalaiset pyöräilimme sinnikkäästi myös ylämäet. Ja pakko myöntää, että meinasihan siinä hetkittäin loppua usko, kun ylämäki vain jatkui ja jatkui kolmatta tuntia ja olimme ainoat, joiden suunta oli ylöspäin. Vastaantulijoiden säälivät katseet kertoivat, että kiipeämistä olisi jäljellä vielä tovi jos toinenkin. Kun polku sitten vihdoin kääntyi alamäkeen, olivat kroppa ja mieli jo melkoisen väsyneet ja sain käyttää kaiken keskittymiskykyni selvitäkseni alamäen haastekohdista kompuroimatta. Jännityskerrointa alamäkeen ajaessa lisäsi polun toisella puolella oleva jyrkänne ja jossain kaukana laaksossa näkyvät puolen tulitikkuaskin kokoiset rakennukset. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun tunsin korkeanpaikankammoa pyöräillessäni. Hidastelu ja varovaisuus kuitenkin kannatti, en nimittäin pudonnut rotkoon, törmännyt puuhun tai muutenkaan telonut itseäni, yllättävää kyllä.

Parisuhdetta ja maastopyöräilyä.

Nyt olo on hitusen vaisu. Kaipaan vuoriston puhdasta ilmaa ja uljaita maisemia valtavasti. Eilinen lähijärven ympäri tehty juoksulenkki sujui viikon vuoristoilmassa oleskelun jälkeen kevyesti, mutta kuumuus tekee olosta helposti huonovointisen ja väsyneen. Onneksi seuraava aktiiviloma puhtaassa ja viileämmässä ilmassa häämöttää vain kuukauden päässä. Silloin treenataan täkäläisittäin kovinkin eksoottisissa maisemissa;Kaarinassa, Nivalassa, Luohualla, Vantaalla ja ties missä muualla. On sanomattakin selvää, että odotan reissua jo kovasti!

Ja muuten, en parin lisäpäivän aikanakaan löytänyt sitä vuoristoon kadonnutta palaa sydämestäni. Palasia alkaa olla ripoteltuna niin paljon pitkin maailmaa, etten enää tiedä mihin kuuluisin.

Vinkki sitkeän reisiselluliitin karkoittamiseksi

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Asiahan on valitettavasti niin, että vuosien mielipuolisesta treenimäärästä ja kohtuullisen siivosta ruokavaliosta huolimatta, on reisiini pikkuhiljaa pesiytynyt uskomattoman sinnikästä ja melko näkyvääkin selluliittia. Etenkin dieetin jälkeen harmitti kuin pientä oravaa, kun varsin mukavasti tasoittuneet muhkurat ilmestyivät takaisin ennätysvauhtia ja jos mahdollista, entistä näkyvämpänä. Surkuttelin jo mielessäni, että ainoa keino muhkuroiden tasoittamiseksi olisi uusi dieetti-rumba, kaikkien herkkujen boikotointi ja ökykalliit kauneushoidot. Mutta kuinkas sitten kävikään. Tällä viikolla huomasin hämmästyksekseni etureisien selluliittimuhkuroiden kadonneen lähes kokonaan, parissa päivässä.

Mitä oikein tapahtui? No, sunnuntaina kävin pikaisesti pyöräilemässä, jonka jälkeen kiipesin Mammoth Mountainin huipulle. Maanantaina ajoin kolmisen tuntia maastossa, jumituin pyörineni hiekkaan, talutin ne kohdat, joissa uskallus loppui kesken ja ajoin hieman lisää. Tiistaina kiipesin pyörällä puoliväliin samaista vuorta jolle vaelsin sunnuntaina, ajoin takaisin alas taitojeni äärirajoilla ja kävin vajaan tunnin kävelyllä metsässä ihmettelemässä tulivuorenpurkauksen synnyttämiä kraatereita. Keskiviikkona hyvästelin Mammoth Lakesin pariksi päiväksi pyöräilemällä tunnin ylämäkeen, jonka jälkeen ihme oli sitten tapahtunut. Maantiepölyä jaloista pestessäni, huomasin reisieni olevan kaiken treenin ja hevosmaisen syömisen jäljiltä niin pumpissa, että selluliititkin olivat lihaksien painostuksesta siloittuneet. Jee!

Pyöräile ylös alas…

Ja vielä vähän lisää…

Ja kiipeä vuorelle. Tadaa, selluliitit ovat poissa!

Riemua ei valitettavasti kestänyt pitkään, sillä välipäivän jälkeen selluliitit palasivat vanhoihin tuttuihin kohtiin samaa tahtia, kuin reiteni muuttuivat taas kokoa pienemmiksi. Mutta nyt ymmärrän paremmin sen, missä selluliittini dieetin aikana oikein piileskelivät. Koska reiteni olivat tuolloin kovassa käytössä päivittäin, piti jatkuva jalkajumi reisimuhkurat sileäksi pingotettuina. Niin, jos ei läski, niin ainakin selluliitti on ikuista.

Eli pikahoito reisiselluliittien kadottamiseksi toimii näin: ennen kuin puet päällesi shortsit tai lyhyen hameen, käy kyykkäämässä, kiipeä vuorelle tai tanssi vaikka ripaskaa. Voisin melkein vannoa, että äärimmäisellä reisilihasten kurituksella reisimuhkurat tasoittuvat ainakin hitusen siksi ratkaisevaksi hetkeksi, kun reidet pitää paljastaa kaikelle kansalle.

Päivän salikevennys

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Kaivoin arkistosta tämän viime viikolla Lilyn video-postausongelmien vuoksi julkaisematta jääneen jutun ja laitoin julkaisuun nyt (ja se toivottavasti toimii).

***

Mikään ei ole yhtä mieltä ylentävää, kuin siirtyminen sille treenipisteelle, jossa mies on hetki sitten suorittanut omia treenejään ja kieltäytyä jyrkästi ainakaan vähentämästä painoja koneesta tai tangosta. Kyllähän nyt tosinainen vääntää rautaa solmuun siinä missä viitisenkymmentä kiloa painavampi mieskin.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

Tai sitten ei, mutta hauskaa oli kuitenkin. Kuka sanoi, että treenaamisen pitäisi olla haudanvakavaa puuhaa? Itse aina tilaisuuden tullen pelleilen ja aiheutan yleistä hämmännystä kanssatreenaajissa, jos en muuten, niin sitten vaikka roikkumalla pää alaspäin jossain missä ei kuuluisi. Toisaalta näkeehän sen sitten tuloksissakin. Hitusen vakavammalla asenteella voisin minäkin treenata vähemmän tyttömäisillä painoilla. Mutta tämä nyt taas kuvastaa tätä meikäläisen elämänasennetta – tehdään enemmän hauskoja kuin tylsiä juttuja.

Lähiölenkki Hollywoodissa

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Monta kertaa Hollywood Boulevardilla turistin roolissa Walk of Famin tähtiä kuvatessani olen pyöritellyt päätäni ja ihmetellyt, että kuka kumma lähtee juoksulenkille tänne turistien sekaan. Nyt tiedän vastauksen ja se löytyy peilistä.

Seuraava, joka pussaa Waltin tähteä, voi vielä maistaa meikäläisen juoksulenkkarit.

Ihan en kuitenkaan kotikylältä Mission Viejosta saakka lähtenyt isolle kirkolle lenkille vaan vietin muutaman päivän miniloman Los Angelesissa asuvan ystäväni nurkissa. Koska olemme reippaita tyttöjä, oli reissun teemana mm. tutustuminen lähialueen lenkkeilymaastoihin ja kuppikakkuihin. Sovitaan nyt kuitenkin, että palaan niihin leivonnaisiin hieman myöhemmin ja leikitään tämän postauksen verran salonkikelpoista urbaanilenkkeilijää.

Todellisuudessa emme kaupungin kaduilla viihtyneet muutoin kuin pakolliset siirtymämatkat. Se nyt vaan on niin, että jos sattuu asumaan kivenheiton päässä Walk of Famelta, sitä joutuu toisinaan lenkiltä palatessaan valuttamaan hikeä kadussa olevien tähtien päälle, joita innokkaat fanit sitten käyvät käpälöimässä ja pussailemassa. Turistien kiusaamisen sijaan todellinen kohteemme oli vartin päässä kaikesta hässäkästä sijaitseva paikallisten, niin tavisten kuin julkkistenkin suosima Runyon Canyon Park. Reittivaihtoehtoja puistossa on monia, joista valitsimme luonnollisesti sen haastavimman. Reilun kolmenkymmenen asteen helteessä, keskipäivän auringossa, tuo pitkä ja jyrkkä nousu ylös kukkulan huipulle oli melkoinen urakka. Polku ei missään tapauksessa ylöspäin mentäessä ollut juoksukelpoista, mutta pelkkä jyrkän rinteen kipuaminen kävellen tuntui niin pohkeissa, takamuksessa kuin auringonpoltteena paljaalla iholla. Uurastus kuitenkin kannatti, sillä näkymät huipulta olivat huikeat, sen mitä nyt hien ja aurinkorasvan silmille valumiselta näin. Paluumatka asfaltoitua kävelytietä pitkin alamäkeen tuntui lasten leikiltä kaiken kiipeämisen jälkeen.

Se todellinen lenkkeilykohde, pitkä ja kuuma ylämäki Runyon Canyon Parkissa.

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana kaupungista.

Huipulla ei tällä kertaa tuullut. Valitettavasti.

Puistossa voi myös halutessaan joogailla ja kotimatkalla paikata lenkillä syntynyt kalorivaje smoothiella. Ei meillä maalla vaan!

Jos siis olet tulossa käymään joko turistin tai työmatkalaisen roolissa täällä päin, suosittelen ehdottomasti lenkkareiden pakkaamista mukaan ja tutustumista Runyon Canyon Parkiin. Massiivisen kalorinpolton lisäksi paikka tarjoaa komeat näkymät yli suurkaupungin, hiljaisuutta kaiken hässäkän keskellä, silmänruokaa kovakuntoisten lenkkeilijöiden muodossa ja ylipäätään hieman toisenlaisen liikuntakokemuksen.

 

ps. Ilokseni voin kertoa, että temppuilevat keuhkoni ovat vihdoin alkaneet parantua ja oloni muutenkin kohentua! Tämä tietää hyvää aktiivilomaa Mammoth Lakesille, jonne suuntaamme heti huomenna!

Pettymysten treeniblogi

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tiedetään, tiedetään. Monelle teistä Onnenpäivä on varmasti ollut ennen kaikkea liikuntablogi ja treenijuttuni ovat olleet pääsyy koko blogin seuraamiselle. Ja joka kerta blogin päivittyessä olette toivoneet, että jospa sieltä nyt vihdoin tupsahtaisi jokin treenijuttu. Mutta ei. Pelkkää höpinää teksasilaisista varaosakauppiaista, kukkaruukuista ja milloin mistäkin jonninjoutavasta. Siksi tunnenkin piston sydämessäni ja olen kovasti pahoillani siitä, ettei treenijuttuja ole parin viime kuukauden aikana paljon irronnut.

Syy treenijuttujen vähyyteen on yksinkertainen. Jos ei ole treenejä, ei ole paljon kerrottavaakaan. Enkä minä ole niitä ihmisiä, joiden into riittää kuntoilusta kirjoittamiseen ilman, että on oikeasti kyseisiä asioita tekemässä. Siksi olen suosiolla kirjoittanut kaikesta muusta maan ja uloimman ilmakehän tietämillä huitelevan V-käyrän väliltä.

Tilannehan on se, että olen sairastanut pian kaksi kuukautta. Kaikki alkoi Neitsytsaarilta palattuani omituisena flunssana, jonka helpotuttua sain treenattua vajaan viikon, kunnes sairaus palasi entistä voimakkaampana. Toinen käynti lääkärillä poiki epäilyn keuhkoputkentulehduksesta, jota hoidettiin astmalääkkein, antibiootein ja kahden viikon pakkolevolla. Flunssan oireet katosivat lopulta levon aikana, mutta syystä tai toisesta vuosikausia hiljaiseloa elänyt astma päätti herätä henkiin ja vetää melko rautakuntoisen naisen pohjamutiin silmänräpäyksessä. Kun ei lepo, lääkkeet eikä mikään muukaan tuntunut olotilaan vaikuttavan, aloitin parin viikon makoilun jälkeen kevyet salitreenit ja kävelylenkit. Jos treenasin hitusenkaan liian kovaa, oli tuloksena iltaan mennessä yskimistä, hengenahdistusta ja kurjaa oloa, vaikka treenin aikana olo olisi hyvä ollutkin. Niinpä olenkin ihan viime päiviin saakka tehnyt vain lihaskuntoa ylläpitävää, superkevyttä salitreeniä ja polkenut rauhallisesti kuntopyörää lähinnä aikani kuluksi. Ja ei, tämä ei ole ollut sellaista treeniä, että siitä kannattaisi blogia kirjoittaa.

Nyt tunnelin päässä näkyy kuitenkin heikko valo. Juhannusmatka puhtaaseen vuoristoilmaan Big Bearille ja siellä tehty pieni päivävaellus lupailivat varovasti toipumisen merkkejä. Vaikka edellispäivän nesteytys oli suoritettu kaikella muulla paitsi vedellä tai urheilujuomalla, selvisin vaelluksesta kunnialla eivätkä astman oireet ilmaantuneet edes illalla. Seuraavana aamuna rohkaisin mieleni ja kävin pienellä hölkällä(jalkoja riivannut mystinen kipu sentään saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä!) eikä sekään tuntunut erityisen pahalta. Eilen, ensimmäisenä lomapäivänäni, kävin uudelleen hölkkäämässä lähijärven ympäri ja uskaltauduin treenaamaan salillakin vähän reippaammin. Ja tadaa, olen vieläkin hengissä! Ehkä siis vihdoin astman akuuttivaihe antaa periksi kaikkien elimistööni työnnettyjen sumutteiden ja lääkkeiden edessä.

Juhannuspäivän haikkaus Big Bearilla.
Siinä kävellessä taisi puhalluttaa yhtä sun toistakin reippailijaa, terveydentilasta riippumatta…

Tästä pienestä valonpilkahduksesta innostuneina päätimme, että suuntaamme loppuviikosta lomanviettoonMammoth Lakesille joko maasto- tai maantiepyörät Cadillacin takaluukussa. Jos siis kaikki menee putkeen, saatte ihan lähitulevaisuudessa lukea taas niitä treenijuttujakin täältä blogista.

Pahoittelut vielä mahdollisesta harmituksesta, mutta voinette uskoa, että liikunnan puute on harmittanut melkoisen paljon myös itseäni. Se nyt vaan on niin, että valitettavasti myös se sairastelu ja siitä toipuminen kuuluvat urheilemiseen. Viimeistään nyt, kun tämmöinen pitkäaikaisempi ja vähän pelottavakin sairastuminen sattui omalle kohdalle, sitä taas muistaa, ettei tässä mitään supernaisia olla eikä terveys ole mikään itsestäänselvyys, vaikka elintavat olisivat miten terveelliset tahansa.