Neljä päivää aikaa lähtöön ja minä aloitin jo pakkaamisen. Voisin melkein veikata, että matkustaisinpa mihin tahansa muuhun maailman kolkkaan kuin Suomeen, olisi pakkaaminen paljon helpompaa. Suomeen matkatessa tuntuu siltä, että on varauduttava kaikkeen.
Mitä olen suomalaisia lehtiä seurannut, on loppukesänä taivaalta tuleva puukoista ja puntareista lähtien kaikkea mahdollista ja Pohjanmaan tulvatkin ulottuvat jo Espooseen saakka. Ja jos ei sada vettä, on ilma sakeana hyttysistä, ainakin pohjoisessa. Lämpötilakin voi olla melkein mitä vain kymmenen ja kolmenkymmenen väliltä ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka räntääkin jo sataisi. Kolmisen vuotta oireettomana ollut siitepölyallergiakin saattaa herätä henkiin ja pohjoisen valoisat yöt viedä yöunet pimeisiin, heinäsirkan säestämiin öihin tottuneelta.
Luojan kiitos olen suomalainen ja tiedän mitä tuleman pitää. Osaan pakata mukaani sateen ja tuulen pitävän takin, lämpimiä vaatteita, kevyitä vaatteita, markkinoiden tehokkainta hyttysmyrkkyä, perhepakkauksen allergialääkkeitä, silmälaput ja purkillisen melatoniinia. Sääliksi käykin niitä oikeita ulkomaalaisia, jotka saapuvat kesäiseen Suomeen matkalaukussaan pelkät shortsit, bikinit ja aurinkorasvaa.
No, satoipa tai paistoipa, tämä turisti odottaa jo innolla tuttujen maisemien näkemistä lentokoneen ikkunasta!Perjantaina, perjantaina…
Hetket, jolloin kaikki menettää merkityksensä, ovat niitä merkityksellisimpiä
Lembert Domen päälle kiipesi polkua pitkin takakautta parissakymmenessä minuutissa. Kuvan keskivaiheilla oleva kiipeilijä oli kuitenkin valinnut hieman erilaisen reitin kuin meidän seurueemme.
Vaikkei aivan loiva ollut meidänkään reittimme loppumatkasta. Korkeanpaikankammoista jännitti alastulo melko paljon.
Ympärille avautuva maisema näytti huipulta käsin joka suuntaan jokseenkin tältä. Se hiljaisuus…!
Tämä orava elää vaarallista elämää.
Tuulesta ja kankeudesta huolimatta taivuin vielä lopuksi hienoon poseeraukseen.
Matkalla huipulle! Seison muuten keskellä laskettelurinnettä.
Kesäksi pysähtyneet hiihtohissit.
Tässä vaiheessa oltiin jo lähellä 3000 metrin korkeutta,
Vaikka oli raskasta, niin silti hymyilytti!
Jee, huippu näkyy jo! Mutta kukapa uskoisi, että ylös kiipesi vielä melkein tunnin verran?
Horisontissa häämöttävä hammasrivistö ja viimeiset lumipeitteet.
Melkein perillä. Loppumatka oli melko raskasta tallustaa irtosorassa.
Lähes kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen oli huippu vihdoin valloitettu!
Ja se näkymä joka huipulta alas laaksoon aukeni…! Sanoinkuvaamatonta. Oli muuten melko kova tuuli siellä ylhäällä.
Liikkeellä oli kävelijöitä enemmän pyöräilijöitä, jotka nousivat hissillä ylös ja ajoivat vuorelta alas. Minulla olisi mahdollisuus tehdä sama huomenna, mutta tällä kaatumisprosentilla en ole aivan varma kannattaako?
Sitten lähdettiinkin gondolihissin kanssa takaisin alas. Oltiin muuten ainoat, jotka kiipesi mäkeä ylöspäin. Kaikki muut tulivat hissillä ylös ja kävelivät alas. Arvatkaapa kuka muisti vasta hississä potevansa korkeanpaikankammoa? 
Randsburgin kylänraitti oli hiljainen.
Täysin kuollut ei kylä kuitenkaan ole. Asukkaita pitäjässä on vielä alle sata ja viikonloppuisin ”elävää aavekaupunkia” käyvät ihmettelemässä ohi matkaavat turistit. Minä en nähnyt kylässä ristinsielua koko visiittimme aikana.
Tällä asiakasmäärällä se ei ole niin justiinsa. Ja kiinnihän se oli.
Harmi, että tämä(kin) antiikkiliike oli kiinni keskellä viikkoa.
Postitoimisto. Lähteeköhän täältä postit tavallisella postiautolla vai hevoskärryillä?
Randsburgin vanha vankila. Tuonne joutuminen voisi tässä helteessä tuntua ihan oikeasti rangaistukselta.
Ja vankila kätki sisäänsä kaksi vähemmän kodikasta vankiselliä.
Onnenpäivä 