Lamaannus

Olen viettänyt viime viikot hiljaiseloa täällä blogissa. Edellistä juttua kirjoittaessani olin nopeutetulla aikataululla palaamassa takaisin kotiin mantereelta, koska pelkäsin koronan sotkevan paluumatkani jos jättäisin sen myöhemmäksi. Ja kuten kaikki nyt tiedämme, juuri näin olisi tapahtunut.

Tilannehan eskaloitui hyvin nopeasti. Rajat menivät kiinni, liikkumista rajoitettiin, lentoja peruttiin, kaupassa käymisestä tuli lähes rikollista, koulut menivät kiinni, pörssikurssit syöksyivät, eikä ikäihmisiä – tai oikeastaan ketään muitakaan – saanut tavata enää ollenkaan.

Omaan elämääni eivät rajoitukset ja suositukset ole juurikaan vaikuttaneet. Olen ollut etätöissä kai jo kymmenen vuotta, asun jo valmiiksi melko eristyksissä pienehköllä saarella eikä minulla liiemmin ole vielä Ahvenanmaalla ystäviä ketä tapaisin. Edes lomautuksen uhka työpaikallani ei kosketa minua, sillä minut irtisanottiin YT-neuvottelujen tuloksena jo alkuvuodesta ja irtisanomisaikani jatkuu vielä pitkälle kesään. Saipahan siitäkin vastoinkäymisestä jonkin hopeareunuksen.

Mutta tämä huoli. Huoli perheestä, vanhemmista ja sukulaisista. Huoli itsestä ja astmaatikon keuhkoistani. Huoli rahastosijoitetuista säästöistä. Huoli taloudesta. Huoli ihan meistä kaikista. Huolen, stressin ja ahdistuksen määrä on viimeisen kuukauden aikana ollut aivan infernaalinen. Tuntui kuin kaikki suunnitelmat olisi pyyhkäisty pöydältä. Elämä sellaisena jollaista se oli ollut ja millaisena olin siitä pitänyt, oli poissa. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui täysin tuntemattomalta ja hallitsemattomalta. Pelotti.

Vaikka uutiset ja sosiaalinen media ovat päivästä toiseen täynnä koronaa, niin harvoin olen nähnyt kenenkään sanovan ääneen, että pelottaa. Että ahdistaa ihan helvetisti. Että on musertavaa tajuta, että tämä koskettaakin itseni sijaan ihan kaikkia eikä kukaan tiedä milloin tämä paska loppuu. Tuntuu, että ihmisten henkinen hyvinvointi kriisin keskellä on jäänyt kokonaan fyysisen sairastamisen jalkoihin. Vaikkei tämä olekaan minussa laukaissut masennusta uudelleen, niin masennuksesta tutut unettomuus, saamattomuus ja yleinen lamaannus ovat olleet kyllä vahvasti läsnä ensimmäisinä koronaviikkoina. Ja tuskin olen ajatuksieni kanssa yksin.

Mutta onneksi ihmisluonto on sopeutuvainen. Alun lamaannuksen jälkeen elämä on alkanut saada taas tuulta alleen. Vaikka suunnitelmien tekeminen on vieläkin vaikeaa, alkaa vihdoin tuntua siltä, että jotain suunniteltavaa voisi kuitenkin olla. Että elämä jatkuu vielä koronan jälkeen, vaikka rattaat nykien pyörivätkin. Pelataan nyt sitten niillä merkeillä mitä on vielä jäljellä. Olen alkanut taas lenkkeillä, puuhata kasvihuoneessa, tehdä pihatöitä ja suunnitella tulevia remontteja. Pelon rinnalle on astumassa toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Itse asiassa tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että auringonvalo läpäisi ikkunan lisäksi myös sieluni.

Kyllä tämä tästä.

ps. Jos ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, niin ainakin Punaiselta Ristiltä löytyy kriisipuhelin, josta saa keskusteluapua. Jos henkistä apua on tarjolla myös muualla, niin vinkkaathan kommentteihin!

Musta hetki

Olen nyt muutamaan otteeseen sivunnut jutuissani blogitaukoni aikana jyllännyttä masennusta. Sairautenahan masennus on sellainen, että se aiheuttaa ihmetystä. Että miten nyt sellainen on tullut. Ja että onhan niitä vastoinkäymisiä, mutta ei niistä nyt niin kannata masentua. Ja että miten nyt sinä, tuollainen tolkun ihminen, voit ylipäätään masentua. Jännä, ettei kukaan ole samalla tavalla ihmetellyt astmaani, jota olen kuitenkin sairastanut lähes koko elämäni.

Mutta en minä mieltäni ole ihmettelystä pahoittanut. Kyse kun on kuitenkin pitkälti ihmisten tietämättömyydestä. Jotenkin masennus sotketaankin usein alakuloisuuteen, suruun ja vitutukseen. Masennus on kuitenkin muuta. Se on näitä kaikkia ja toisaalta ei näistä mitään. Se on musta möykky, johon kaikki tunteet sekoittuvat ja vaikka hetkellisesti jonkin tunteen sieltä tunnistaisikin, on siitä vaikeaa saada otetta. Eikä auta, vaikka ympärillä kuinka olisi värejä, hyvyyttä ja järkipuhetta, se perhanan möykky vie aina valtaosan näkökentästä.

Masennukseni diagnosoitiin keskivaikeaksi enkä tarkalleen edes tiedä milloin se alkoi, oireet kun hiipivät esiin salakavalasti. Oli ikäkriisi, yleistä tyytymättömyyttä elämään ja sitten lopulta aviokriisi eroineen ja sen päälle parit epäonniset suhdekokeilut ja -sekoilut. Pitkään siinä matkan varrella ajattelin, että on vain paha mieli. Ihan perkeleen paha mieli. Silti suoritin. Tein töitä, kävin salilla, kävin lenkillä, maksoin laskut, hoidin asiat, kampasin tukan ja söinkin hyvin. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikuttaa kovinkin normaalilta.

Vähitellen nukkuminen häiriintyi ja unet vaihtuivat ahdistaviin ajatuksiin aina aamuyön tunteina. Seuraavaksi lakkasin soittamasta vanhemmilleni ja pitämästä ystäviin yhteyttä. Ajatukseni alkoivat karkailla työaikana, en pystynyt enää keskittymään kunnolla ja pelkäsin jatkuvasti, että tekisin virheitä. Kun kävin ruokaostoksilla, en enää tiennyt mitä ostaisin tai jos tiesin, en enää ymmärtänyt mistä hyllyvälistä etsimäni löytäisin. Kun pääsin kotiin, tein ruokaa; sitä samaa, jota olin tehnyt jo ties montako viikkoa, sillä en enää jaksanut keksiä muutakaan. Sitten alkoi unohtelu. Unohdin asioita, tapahtumia ja kai kokonaisia päiviä. Toisinaan tuntui, että olin taantunu asteelle, jossa en enää oikein ymmärtänyt ihmisten puhetta.

Vaikeinta oli, kun en tiennyt enää miltä tuntuu. Hetkittäin pidin kyllä hauskaakin, mutta kaikkea hauskaa seurasi aina kahta kauheampi olo. Etsin ulospääsyä, pakkasin tämän tästä kassini ja lähdin taas johonkin ymmärtämättä, että itseäni en pääse pakoon reissuun lähtemällä.

En enää tarkalleen muista miksi päädyin keskelle Helsingin Narinkkatoria, mutta siellä seistessäni saavutin henkilökohtaisen aallonpohjani. Ihmisiä käveli ohitseni ja he kaikki vaikuttivat olevan matkalla johonkin. Minä en saanut otettua enää askeltakaan, sillä en ollut menossa yhtään mihinkään. Tuntui täysin tyhjältä. Se hetki oli käsittämättömän musta. Liioittelematta voin sanoa, että energiani riitti tasan yhteen puheluun. Siinä keskellä toria soitin työterveyden päivystykseen ja sain soperrettua, että tarvitsen apua. Nyt. Sen jälkeen taisin vain itkeä.

Jäin sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten kuukaudeksi. Siirryin työterveyshoitajalta psykiatrille, jolta sain lähetteen psykoterapiaan. Siellä olisi määrä käydä pari kertaa viikossa muutaman vuoden ajan. Minusta määrä kuulosti niin hurjalta, että tuli oikeastikin hullu olo. Samaan syssyyn aloitin masennuslääkityksen, vaikka alunperin ajatusta vastustinkin. Tuo melko uusi lääke paransi kuitenkin huomattavasti keskittymiskykyäni ja leikkasi tunneskaalan pahimmat kulmat pois turruttamatta tunnepuolta totaalisesti. Reilun kuukauden sairasloman jälkeen olin taas jokseenkin työkykyinen kansalainen.

Terapiasta, lääkityksestä ja työhön palaamisesta huolimatta aallonpohja jatkui vielä pitkän tovin. Latasin terapialle paljon odotuksia, mutta en tuntunut pääsevän puusta pitkään enkä ymmärtänyt miksi. Elämä jatkui samaa sekalaista rataa, ainoa ero oli, että olin lääkkeiden ansiosta jokseenkin toimintakykyinen. Toimissani vaan ei ollut päätä eikä häntää.

Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen jätin turhautuneena terapian kesken, sillä en pystynyt kertomaan enää edes terapeutilleni totuutta asioiden laidasta. Tämän myötä oivalsin itse mistä kenkä todellisuudessa puristi. Olin totaalisen loppu sekaviin suhdekuvioihin, salailuun, vaihtoehtoisiin totuuksiin ja vaikeuksien pakoiluun. Halusin vain takaisin sen elämän, jossa puhutaan jostain muusta kuin avioerosta tai masennuksesta ja jossa voin kysyttäessä kertoa rehellisesti mitä minulle kuuluu.

Tuli muutoksen ja toipumisen aika ihan helvetin pitkän rämpimisen jälkeen. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli päätös olla rehellinen itselle ja muille. Päätökseni lopettaa salailu ja kaunistelu oli ratkaiseva, sillä juuri ne kertomatta jääneet asiat olivat kuormittaneet minua eniten. Päätin, etten enää ikinä tekisi asioita joiden vuoksi joutuisin valehtelemaan. Voin kertoa, että elämä on ollut todella paljon helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Sitten seurasi vaikein osuus, eli anteeksianto. Olin pyydellyt tekemisiäni anteeksi suuntaan jos toiseenkin ja surrut, kun anteeksiantoa ei herunutkaan sormia napsauttamalla. Samaan aikaan en kuitenkaan edes itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Ja lopulta juuri itselleen anteeksi antaminen on kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen elämä oikeasti jatkuu. Muiden anteeksianto on vain plussaa, ei välttämättömyys. Niinpä olen keskittynyt antamaan itselleni anteeksi sen sijaan, että pyytelisin loputtomasti anteeksi muilta.

Tänä päivänä minulta voi jo kysyä mitä kuuluu ja vastaan, että eipä tunnu lainkaan hullummalta. Uusi parisuhde on ollut suurena apuna toipumisessa ja lääkkeistäkin luovuin heti suhteen alkumetreillä. Mutta on edelleen päiviä, jolloin tiedän etten ole vielä täysin kunnossa. Kaikkina muina päivinä voin kuitenkin paremmin kuin vuosikausiin.

Olen saanut takaisin huomisen, ensi viikon ja ensi vuoden. Tulevaisuudessa on jotain ja minä olen sinne matkalla.

Kauas on tultu

Facebookilla on tapana muistuttaa päivittäin tapahtumista vuosien takaa. Pari päivää sitten Facebook kertoi minun olleen kymmenen vuotta sitten lomalla Las Vegasissa, yhdeksän vuotta sitten lätkämatsissa San Josessa ja samaisen viikon lopussa aikeissa lennähtää vielä lomamatkalle Miamiin. Kuusi vuotta sitten söin lounasta vähän paremmassa ravintolassa Malibussa ja viisi vuotta sitten olin katsomassa koalakarhuja Sydneyssä. Sanonpahan vaan, että kyllä siinä kaninpaskaa kottikärryyn lapioidessa kävi mielen vieressä, että aika kauas on tultu siitä, kun asuin vielä Kaliforniassa.

Äkkiseltään tie Kaliforniasta Ahvenanmaan piskuiselle saarelle kuulostaa ihan helvetin jyrkältä alamäeltä. Ja kyllähän vuodet Kaliforniassa hyviä oli, sitä en voi kiistää. Oli reissuja, oli ihmisiä, oli palmupuita, ostareita, ravintoloita ja kaikki mahdollinen käsien ulottuvilla ja kotiin toimitettuna. Mutta kun jokunen vuosi sitten haavekuvissa siintänyt 90210 Beverly Hills vaihtui yllättäen 90900 Kiimingiksi, en ollut edes kovin pettynyt. Minä kun olen sillä tavalla perverssi, että tykkään asua paikoissa, joille jumalakin on kääntänyt selkänsä. Sellaiseksi kai tulee, kun sattuu syntymään Nivalassa.

Mutta myönnettävä on, että muutto Ahvenanmaalle tuli silti täysin puskista jopa itselleni. Kokemukseni saaresta kun rajoittui tasan yhteen humalaiseen kurkistukseen laivan kannelta matkalla Tukholmaan. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, että täällä ei kyllä ole paljon mitään. Ja samaa mieltä olen vieläkin. Mutta minulle se ”ei paljon mitään” on juuri sopivasti.

Sillä hommahan on niin, että vaikka olen asunut ja matkustellut muina metropoliitteina pitkin ja poikin, niin lopulta siitä faktasta ei pääse mihinkään, että olen umpimaalainen, suonissani virtaa esi-isien junttiveri ja saapastelen mieluusti omilla mailla kiviä potkien. Siihen tämä meidän asuttama pienehkö saari Ahvenanmaan eteläosassa tarjoaa täydelliset puitteet.

Täällä on hiljaisuutta, on tilaa hengittää, naapureita näkee vain harvakseltaan ja niin luonto kuin ruokakin tulee pihaan asti kauriiden, metsäjänisten, sienien ja marjojen muodossa. Senkun ottaa aseet ja ämpärit esille.

Täällä on rauha, jukoliste. Tai ainakin oli, ennen kuin minä muutin tänne.

Toinen tuleminen

Olen miettinyt kuukausia sopivaa aloitusta kirjoitukselleni. Sillä tiedättehän, kun katoaa ensin jälkiä jättämättä melkein kolmeksi vuodeksi ja palaa sitten takaisin kun kukaan ei enää edes odota, pitäisi kai osata sanoa jotain järkevää. No, tässä olen. Se riittäkööt, olipa järkevää tai ei.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu kesäkuussa 2017. Se oli ihan tavallinen postaus eikä vihjannut tulevasta tauosta puolella sanallakaan. Eikä ihme. Tauko kun ei ollut mitenkään suunniteltu; eräänä päivänä en vaan tiennyt enää mitä kirjoittaa.

Olen aina halunnut pitää Onnenpäivän rehellisenä blogina, jossa avaan itseni sellaisena kuin olen. Tuona kesänä ajauduin kuitenkin elämäntilanteeseen, josta en siinä hetkessä pystynyt puhumaan, edes terapeutille. Tuntui naurettavalta kirjoitella ilosesti tomaatinkasvatuksesta, pyörälenkeistä tai muusta sellaisesta, kun elämä ja oma mieli hajosi pala palalta pirstaleiksi. Enkä minä olisi kyllä kirjoittamiseen kyennytkään, kun itseni lisäksi kadotin myös luovuuden.

180220_2

Jos näin jälkikäteen kuitenkin käydään tapahtumat läpi
pikakelauksella, niin olen:

  • eronnut
  • karannut
  • eronnut
  • palannut
  • seonnut
  • hankkinut lääkityksen
  • karannut
  • aloittanut terapian
  • eronnut
  • palannut
  • karannut
  • avioeronnut
  • muuttanut
  • vittuuntunut
  • eronnut
  • lopettanut sekä terapian että lääkkeet
  • muuttanut
  • rauhoittunut
  • mennyt naimisiin

Onhan tässä ollut aineksia helposti ainakin pariin Salkkareiden tuotantokauteen. Harmi vaan, ettei tosielämässä ole sitä stop-nappia jolla pysäyttää paskan katselu, tai edes mahdollisuutta kelata noloimmat kohtaukset ohitse. Kiitos blogitauon, niitä juttuja ei sentään tarvitse enää omasta blogista katsella uudelleen.

Jotenkin tuntuu, että tämä ei ehkä ole aivan se sellainen käänne jota minulta olisi odotettu, mutta kaikkien mutkien jälkeen olen päätynyt asumaan pienehköön saareen Ahvenanmaalle; on aviomies, uusi nimi, oma punainen talo, kasvihuone, kaksi koiraa ja neljä jättikania.

180220_1

Näistä lähtökohdista herää Onnenpäivä toiseen tulemiseen. Mitä teille muille kuuluu?

 

Kiitos aviomiehelleni Timolle, joka viikko toisensa jälkeen on kannustanut minua takaisin kirjoittamisen pariin, vaikka itse ajattelin ettei minusta siihen enää ole. Olit ihan oikeassa, tämä tuntuu tosi hyvältä, vaikka jännittää ihan helvetisti.

 

Parasta Suomessa

Kaliforniassa asuessani minulta kysyttiin aika useinkin mikä Suomessa on kaikkein parasta. Vaikka ei ihan heti uskoisikaan eikä ainakaan ensimmäisenä tulisi mieleen, niin vastaukseni liittyi säähän.

Niissä ensimmäisissä, aurinkoisissa ja lämpimissä suomalaisissa kesäpäivissä on nimittäin jotain aivan erityistä, likimain maagista. Kun ikuisuudelta tuntuva kevät viimein muuttuu kesäksi ja lämpötila kipuaa kahdenkymmenen paremmalle puolelle, tuntuu aurinko iholla ihan erityisen lämpimältä. Linnut laulavat kirkkaammin, taivas on sinisempi ja luonto vihreämpi kuin missään muualla. Siinä kuulkaa Kanariansaaretkin kalpenee.

120617_1

Eivätkä kesän ensimmäiset lämpimät päivät näy vain luonnossa, suurin muutos kun tapahtuu meissä ihmisissä, ihan yhdessä yössä.

Heti aamusta hymyilyttää niin, että naamaan sattuu. Kesämielen rohkaisemana uskaltaudutaan tervehtimään naapuria postilaatikolla eikä tuntemattomalle hymyilevää ihmistä automaattisesti pidetä humalaisena tai laitoksesta karanneena.

120617_2

Auringon kohotessa korkeammalle, täyttää valo mielen ja ruumiin ennennäkemättömällä energialla. Tekee mieli rakentaa talo tai vähintäänkin laajentaa terassia ja hommiin ryhdytään samantien. Myös perhekoon kasvattaminen tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, joten sekin asia hoidetaan työn alle hetimiten, vaikkei vielä ole puolisoakaan. Pian luonnon ääniin sekoittuvat iloisesti niin moottorisahan kiihtyvä sointi, ruohonleikkurin tasainen säksätys kuin kesämiehen soidinhuudotkin.

Vielä saman päivän aikana aloitetaan pyöräily, lenkkeily ja karppaaminen, pesaistaan auto, pestään ikkunat, grillataan kolmesti ja puuhataan kaikkea mahdollista enemmän kuin on puuhattu koko alkuvuonna yhteensä. Illan tullen käydään vielä kastelemassa kukat etteivät vaan kuivuisi, kun ei ole satanut pian vuorokauteen.

120617_3

 

Onhan se nyt ihan parasta, se lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta. Sillä silloin sitä osaa elää aidosti hetkessä, ottaa ilon irti juuri tästä päivästä ja keskittyä olennaiseen.

Huomenna nimittäin sataa, sikäli mikäli pesit sen auton.

 

Kuvat: viime kesältä, näihin aikoihin.

Reissun jälkeen

Niin se mennä hurahti Kalifornian reissu ja vielä pari viikkoa sen jälkeenkin. Matka oli kovasti onnistunut; hengailin pääasiassa vanhoilla kotikonnuilla ja tein samoja asioita samojen ihmisten kanssa kuin siellä vielä asuessanikin. Totta puhuakseni, hetkittäin tuntui siltä, kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään.

Kadut ja liikerakennukset olivat ennallaan, samoin lenkkipolut ja kuntosali. Suunnistin kaupan hyllyväleissä sujuvasti, tiesin mitä ostaisin ja heitin automaattisesti smalltalkit oikealla kielellä. Autoilu sujui jouhevasti, tiesin minne ajaa ja mitä kautta, mitä reittejä kannattaa välttää ja mistä voi vähän oikaista. Treenasin kavereiden kanssa, kävimme vakio sushipaikassa syömässä ja istuimme iltaa maailmaa parantaen.

180517_1

Tuli aika pelottavankin voimakas tunne siitä, että olen kotona. Aivan kuin olisin ollut Suomessa vain käymässä ja nyt palannut takaisin. Tai kuin koko Suomeen muuttaminen olisi ollut vain unta ja nyt olin taas hereillä. Niistä ajatuksista oli aika surullistakin havahtua ja tajuta, ettei Kalifornia ole enää minun kotini.

Näiden vähän turhankin kotoisten tunnelmien vuoksi hirvitti jo etukäteen paluu semitunturiin. Pelotti, että vaikka Kiiminki oli alkanutkin jo tuntua kodilta, tuo tuntemus olisi reissun jälkeen tipotiessään ja tilalla pohjaton kaipuu Kaliforniaan.

180517_2

Kun sitten reissun jälkeen palasimme (vielä lumen peittämään) kotipihaan, ei tuntunutkaan pahalta, tuntui kodilta.

Kaliforniassa on ne omat puolensa, joista pidän kovasti ja jotka tuntuvat omalta; ainainen kesä, vuoret, suomiporukka ja paikalliset ystävät. Mutta niin on täällä Kiimingissäkin; ihana koti, kaunis luonto, pohjois-pohjanmaalaiset ihmiset ja kohtuullisen lähellä asuva perhe.

180517_3

Minulle onkin kehittynyt tässä pikkuhiljaa aivan uudenlainen unelma. Kunpa voisin asua molemmissa paikoissa; puoli vuotta siellä, toinen puolikas täällä.

Pitääpä muistaa lotota.

Kasvosokeus

Huomasin kai ensimmäisen kerran, että minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten kasvoja, kun siirryin pienen pitäjän yläasteelta suuren kaupungin suureen kouluun. Opettajia ja oppilaita oli valtavan paljon enemmän enkä millään tahtonut oppia muistamaan edes luokkakavereiden kasvoja. Ensimmäisten viikkojen aikana nolotti, kun en välttämättä tunnistanut koulukavereitani bussissa matkalla kouluun, saati jos joku heistä tuli vastaan kouluajan ulkopuolella.

Ajattelin pitkään, että kasvojen muistaminen olisi kaikille yhtä hankalaa, mutta jouduttuani tarpeeksi monta kertaa tilanteeseen jossa en tunnista ihmistä joka tunnistaa kyllä minut, tajusin, että ehkei tämä sittenkään ole ihan normaalia.

Asiaa hieman tutkittuani diagnosoin itselläni lievän kasvosokeuden. Joskus harvoin saatan muistaa kasvot kertanäkemisellä, etenkin jos niissä on jokin erityinen piirre, mutta useinmiten kasvojen muistaminen vaatii monta tapaamiskertaa. Onnekseni ne kasvot jotka opin muistamaan, myös pysyvät muistissani.

090417_1

Vaikka kasvosokeudestani ei järin suurta haittaa olekaan, aiheuttaa se minulle toisinaan stressiä sosiaalisissa tilanteissa, etenkin kun tähän yhdistetään tolkuttoman huono nimimuisti. Ei ole mitenkään tavatonta, että kättelen juhlissa samat ihmiset kahteen kertaan minuutin sisään, koska en muista esitelleen itseäni heille aiemmin, tai että kuvittelen olevani palaverissa vieraiden ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa tuntisin heidät entuudestaan.

Kerran satuin epäonnekseni ruokakaupan kassalle samaan aikaan kahden ryöstäjän kanssa. Myöhemmin minut pyydettiin poliisiasemalle tunnistamaan tekijöitä, mutta en osannut kertoa heidän ulkonäöstään ruumiinrakennetta lukuunottamatta paljoakaan. Sen sijaan osasin kuvailla hyvin yksityiskohtaisesti minkälainen ase heillä oli mukanaan.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa olen menossa tapaamaan ihmistä, jonka olen tavannut aikaisemminkin. Jännitän aina hirveästi etukäteen, että tunnistanko henkilöä vai menenkö istumaan vahingossa tuntemattoman ihmisen pöytään kahvilassa tai ryntäänkö kättelemään täysin väärää henkilöä. Näissä tilanteissa joudun usein turvautumaan puhtaaseen päättelykykyyn, kuten esimerkiksi tarkkailemaan näyttäisikö joku siltä, että odottaa seuraa.

090417_2

Vaikka en tunnista ihmistä kasvoista, tunnistan heidät yleensä siinä vaiheessa, kun he kiskaisevat minua hihasta ja sanovat jotain. Eleet, ilmeet, äänet ja tapa puhua saavat yleensä pitkät piuhani yhdistymään. Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Toisinaan juttusille voi tulla puolituttu ihminen, naapuri tai salikaveri, jonka kanssa en ole jutellut, mutta jota tervehdin kyllä päivittäin. Kun tällainen ihminen tulee vastaan jossain yllättävässä paikassa, en välttämättä pysty tunnistamaan häntä äänestä, mutta voin yrittää päätellä hänen henkilöllisyytensä asiasisällöstä. Että jos jotain hyvää tästä ongelmasta on seurannut, niin ainakin pirun hyvä päättelykyky.

Eniten minua kuitenkin huolettaa ja harmittaa se, että joku voi luulla, että jätän tahallani huomioimatta, että en tietoisesti moikkaa tai edes katso päin. Tai että joku loukkaantuu siitä, etten heti tunnista tai muista. Minua taas hävettää myöntää se ääneen ja siksi tuntuu hankalalta kysyä, että anteeksi, mistä me tunnemme, aivan kuin minulla olisi niin paljon ihmisiä ympärilläni, etten edes muista heitä kaikkia. Todellisuudessa en vaan muista kasvoja, vaikka ihmisen muuten muistaisinkin.

Kuvat: päivänä eräänä Hailuodossa.