Parasta Suomessa

Kaliforniassa asuessani minulta kysyttiin aika useinkin mikä Suomessa on kaikkein parasta. Vaikka ei ihan heti uskoisikaan eikä ainakaan ensimmäisenä tulisi mieleen, niin vastaukseni liittyi säähän.

Niissä ensimmäisissä, aurinkoisissa ja lämpimissä suomalaisissa kesäpäivissä on nimittäin jotain aivan erityistä, likimain maagista. Kun ikuisuudelta tuntuva kevät viimein muuttuu kesäksi ja lämpötila kipuaa kahdenkymmenen paremmalle puolelle, tuntuu aurinko iholla ihan erityisen lämpimältä. Linnut laulavat kirkkaammin, taivas on sinisempi ja luonto vihreämpi kuin missään muualla. Siinä kuulkaa Kanariansaaretkin kalpenee.

120617_1

Eivätkä kesän ensimmäiset lämpimät päivät näy vain luonnossa, suurin muutos kun tapahtuu meissä ihmisissä, ihan yhdessä yössä.

Heti aamusta hymyilyttää niin, että naamaan sattuu. Kesämielen rohkaisemana uskaltaudutaan tervehtimään naapuria postilaatikolla eikä tuntemattomalle hymyilevää ihmistä automaattisesti pidetä humalaisena tai laitoksesta karanneena.

120617_2

Auringon kohotessa korkeammalle, täyttää valo mielen ja ruumiin ennennäkemättömällä energialla. Tekee mieli rakentaa talo tai vähintäänkin laajentaa terassia ja hommiin ryhdytään samantien. Myös perhekoon kasvattaminen tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, joten sekin asia hoidetaan työn alle hetimiten, vaikkei vielä ole puolisoakaan. Pian luonnon ääniin sekoittuvat iloisesti niin moottorisahan kiihtyvä sointi, ruohonleikkurin tasainen säksätys kuin kesämiehen soidinhuudotkin.

Vielä saman päivän aikana aloitetaan pyöräily, lenkkeily ja karppaaminen, pesaistaan auto, pestään ikkunat, grillataan kolmesti ja puuhataan kaikkea mahdollista enemmän kuin on puuhattu koko alkuvuonna yhteensä. Illan tullen käydään vielä kastelemassa kukat etteivät vaan kuivuisi, kun ei ole satanut pian vuorokauteen.

120617_3

 

Onhan se nyt ihan parasta, se lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta. Sillä silloin sitä osaa elää aidosti hetkessä, ottaa ilon irti juuri tästä päivästä ja keskittyä olennaiseen.

Huomenna nimittäin sataa, sikäli mikäli pesit sen auton.

 

Kuvat: viime kesältä, näihin aikoihin.

Reissun jälkeen

Niin se mennä hurahti Kalifornian reissu ja vielä pari viikkoa sen jälkeenkin. Matka oli kovasti onnistunut; hengailin pääasiassa vanhoilla kotikonnuilla ja tein samoja asioita samojen ihmisten kanssa kuin siellä vielä asuessanikin. Totta puhuakseni, hetkittäin tuntui siltä, kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään.

Kadut ja liikerakennukset olivat ennallaan, samoin lenkkipolut ja kuntosali. Suunnistin kaupan hyllyväleissä sujuvasti, tiesin mitä ostaisin ja heitin automaattisesti smalltalkit oikealla kielellä. Autoilu sujui jouhevasti, tiesin minne ajaa ja mitä kautta, mitä reittejä kannattaa välttää ja mistä voi vähän oikaista. Treenasin kavereiden kanssa, kävimme vakio sushipaikassa syömässä ja istuimme iltaa maailmaa parantaen.

180517_1

Tuli aika pelottavankin voimakas tunne siitä, että olen kotona. Aivan kuin olisin ollut Suomessa vain käymässä ja nyt palannut takaisin. Tai kuin koko Suomeen muuttaminen olisi ollut vain unta ja nyt olin taas hereillä. Niistä ajatuksista oli aika surullistakin havahtua ja tajuta, ettei Kalifornia ole enää minun kotini.

Näiden vähän turhankin kotoisten tunnelmien vuoksi hirvitti jo etukäteen paluu semitunturiin. Pelotti, että vaikka Kiiminki oli alkanutkin jo tuntua kodilta, tuo tuntemus olisi reissun jälkeen tipotiessään ja tilalla pohjaton kaipuu Kaliforniaan.

180517_2

Kun sitten reissun jälkeen palasimme (vielä lumen peittämään) kotipihaan, ei tuntunutkaan pahalta, tuntui kodilta.

Kaliforniassa on ne omat puolensa, joista pidän kovasti ja jotka tuntuvat omalta; ainainen kesä, vuoret, suomiporukka ja paikalliset ystävät. Mutta niin on täällä Kiimingissäkin; ihana koti, kaunis luonto, pohjois-pohjanmaalaiset ihmiset ja kohtuullisen lähellä asuva perhe.

180517_3

Minulle onkin kehittynyt tässä pikkuhiljaa aivan uudenlainen unelma. Kunpa voisin asua molemmissa paikoissa; puoli vuotta siellä, toinen puolikas täällä.

Pitääpä muistaa lotota.

Kasvosokeus

Huomasin kai ensimmäisen kerran, että minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten kasvoja, kun siirryin pienen pitäjän yläasteelta suuren kaupungin suureen kouluun. Opettajia ja oppilaita oli valtavan paljon enemmän enkä millään tahtonut oppia muistamaan edes luokkakavereiden kasvoja. Ensimmäisten viikkojen aikana nolotti, kun en välttämättä tunnistanut koulukavereitani bussissa matkalla kouluun, saati jos joku heistä tuli vastaan kouluajan ulkopuolella.

Ajattelin pitkään, että kasvojen muistaminen olisi kaikille yhtä hankalaa, mutta jouduttuani tarpeeksi monta kertaa tilanteeseen jossa en tunnista ihmistä joka tunnistaa kyllä minut, tajusin, että ehkei tämä sittenkään ole ihan normaalia.

Asiaa hieman tutkittuani diagnosoin itselläni lievän kasvosokeuden. Joskus harvoin saatan muistaa kasvot kertanäkemisellä, etenkin jos niissä on jokin erityinen piirre, mutta useinmiten kasvojen muistaminen vaatii monta tapaamiskertaa. Onnekseni ne kasvot jotka opin muistamaan, myös pysyvät muistissani.

090417_1

Vaikka kasvosokeudestani ei järin suurta haittaa olekaan, aiheuttaa se minulle toisinaan stressiä sosiaalisissa tilanteissa, etenkin kun tähän yhdistetään tolkuttoman huono nimimuisti. Ei ole mitenkään tavatonta, että kättelen juhlissa samat ihmiset kahteen kertaan minuutin sisään, koska en muista esitelleen itseäni heille aiemmin, tai että kuvittelen olevani palaverissa vieraiden ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa tuntisin heidät entuudestaan.

Kerran satuin epäonnekseni ruokakaupan kassalle samaan aikaan kahden ryöstäjän kanssa. Myöhemmin minut pyydettiin poliisiasemalle tunnistamaan tekijöitä, mutta en osannut kertoa heidän ulkonäöstään ruumiinrakennetta lukuunottamatta paljoakaan. Sen sijaan osasin kuvailla hyvin yksityiskohtaisesti minkälainen ase heillä oli mukanaan.

Pahimpia ovat tilanteet, joissa olen menossa tapaamaan ihmistä, jonka olen tavannut aikaisemminkin. Jännitän aina hirveästi etukäteen, että tunnistanko henkilöä vai menenkö istumaan vahingossa tuntemattoman ihmisen pöytään kahvilassa tai ryntäänkö kättelemään täysin väärää henkilöä. Näissä tilanteissa joudun usein turvautumaan puhtaaseen päättelykykyyn, kuten esimerkiksi tarkkailemaan näyttäisikö joku siltä, että odottaa seuraa.

090417_2

Vaikka en tunnista ihmistä kasvoista, tunnistan heidät yleensä siinä vaiheessa, kun he kiskaisevat minua hihasta ja sanovat jotain. Eleet, ilmeet, äänet ja tapa puhua saavat yleensä pitkät piuhani yhdistymään. Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Toisinaan juttusille voi tulla puolituttu ihminen, naapuri tai salikaveri, jonka kanssa en ole jutellut, mutta jota tervehdin kyllä päivittäin. Kun tällainen ihminen tulee vastaan jossain yllättävässä paikassa, en välttämättä pysty tunnistamaan häntä äänestä, mutta voin yrittää päätellä hänen henkilöllisyytensä asiasisällöstä. Että jos jotain hyvää tästä ongelmasta on seurannut, niin ainakin pirun hyvä päättelykyky.

Eniten minua kuitenkin huolettaa ja harmittaa se, että joku voi luulla, että jätän tahallani huomioimatta, että en tietoisesti moikkaa tai edes katso päin. Tai että joku loukkaantuu siitä, etten heti tunnista tai muista. Minua taas hävettää myöntää se ääneen ja siksi tuntuu hankalalta kysyä, että anteeksi, mistä me tunnemme, aivan kuin minulla olisi niin paljon ihmisiä ympärilläni, etten edes muista heitä kaikkia. Todellisuudessa en vaan muista kasvoja, vaikka ihmisen muuten muistaisinkin.

Kuvat: päivänä eräänä Hailuodossa.

Tänään en olisi halunnut olla missään muualla

Facebook on muistutellut minua ahkerasti viime vuosien matkoista sekä menneistä hauskoista hetkistä ja olenkin hieman leikitellyt ajatuksella, että lähtisimme reissuun johonkin päin maailmaa. Mutta sitten tuli tämä päivä.

Kahden pilvisen ja lumisateisen päivän jälkeen aamu nousi kauniimpana kuin kertaakaan tänä talvena. Koska jo kotikatukin oli kuin suoraan sadusta, oli pakko lähteä lenkille, vaikkei se tämän päivän suunnitelmissa ollutkaan.

030317_5

Siinä kuvankauniiden maisemien läpi juostessani tajusin, että juuri nyt en olisi missään muualla mieluummin. Pieni pakkanen, aurinko, lumiset puut ja lähes käsinkosketeltava seesteys ympärillä tekivät minut niin onnelliseksi, että tuskin missään olisi voinut olla sen paremmin.

030317_8030317_10030317_12

Nyt aurinko on jo laskenut ja lumisade alkanut uudelleen, mutta tuo tunne viipyilee mielessä vieläkin. Kuinka eheältä tuntuikin elää hetkessä, jossa ei kaivannut mitään eikä mihinkään muualle, kun mieli ja keho olivat 100 % samassa paikassa ja ajassa.

 

Siksi minä olen tällainen

Koko aikuisikäni olen kokenut olevani hieman erilainen, se sellainen höpöttävä maalainen, joka ryhtyy helposti juttusille tuntemattomienkin kanssa, puhuu hieman ronskimmin ja kertoo itsestään aivan liikaa, vaikka vastapuoli ei shokiltaan kykenisi paljastamaan itsestään yhtään mitään.

Tuon kohtuullisen helposti jutusteluun mukaan omakohtaisia kokemuksia, paloja itsestäni ja elämästäni. Vaikka avoimuuteni – tai ääliörehellisyyteni, kuten sitä itse kutsun – on toisinaan kostautunutkin, olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kuitenkin enemmän huvia kuin haittaa. Mutta sen olen laittanut merkille, että harva kuitenkaan on kuten minä.

280217_1

Kun sitten viime kesänä muutin takaisin kotiseuduilleni Pohjois-Pohjanmaalle vietettyäni yli 15 vuotta etelä-Suomessa ja Kaliforniassa, huomasin hämmästyksekseni, etten erotukaan enää joukosta, sillä suuri osa kohtaamistani ihmisistä on kuten minä. Keskusteluun heittäydytään helposti ja pian hämärtyvät niin yksityisyyden kuin henkilökohtaisuuksienkin rajat. Seurasi yksi aikuisikäni suurimmista ahaa-elämyksistä.

Ennen synnyinseuduille palaamista en tarkalleen ottaen ymmärtänyt miksi olen tällainen, pidin itseäni vain hieman poikkeavana, mutta nyt asia on minulle kristallinkirkas.

Täältä minä olen kotoisin, täällä kasvanut ja vaikka tyttö lähti Pohjois-Pohjanmaalta pakoon heti peruskoulun jälkeen, ei Pohjois-Pohjanmaa koskaan lähtenyt tytöstä. Ja voin vakuuttaa, etten yhtään liioittele kun sanon, että olen tänne palaamisen myötä löytänyt itsestäni jotain sellaista, joka on ollut näkyvillä koko ajan, mutta jonka merkitystä en ole aivan ymmärtänyt. En ole vain maalainen, olen pohjois-pohjanmaalainen. Eikä se viittaa vain synnyinseutuun vaan myös luonteenlaatuun.

Siis siksi minä olen tällainen.

 

ps. En sano, etteikö samankaltaisia ihmisiä muualtakin kuin Pohjois-Pohjanmaalta löytyisi, mutta asuttuani elämäni aikana 10 eri paikkakunnalla ympäri Suomen (ja kahdessa eri kaupungissa Kaliforniassa) voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että yleisellä tasolla ulosannissa ja ihmisluonteessa on melko suuriakin alueellisia eroja.

 

 

Kyllä sua kohta vituttaa

Odotahan vaan, kun tulee pimeys etkä enää tiedä onko yö vai päivä. Odotahan vaan, kun sataa lunta ja joudut lumitöihin. Odotahan vaan, kun pakkaset tulevat ja on niin kylmä, ettet kykene menemään ulos. Odotahan vaan, kun ne lumet sulavat ja loskaa ja koiranpaskaa on kaikkialla. Odotahan vaan, ne sanovat.

Odotahan vaan, kun haluaisit ostaa jotain erikoista mitä ei kylän kolmesta kaupasta löydy. Odotahan vaan, kun haluaisit lähteä illanviettoon, mutta taksi isolle kirkolle maksaa enemmän kuin itse ravintolalasku. Odotahan vaan, kun haluaisit harrastaa jotain erikoisempaa mitä ei omalla kylällä ole tarjota. Odotahan vaan, kun tunnistat kaikki vastaantulijat. Odotahan vaan, kun ei ole sitä eikä tätä eikä mitään tekemistä. Odotahan vaan, ne sanovat.

Olen odottanut puoli vuotta. Katsellut ikkunasta lumisadetta ja miettinyt, että jokohan tänään. Olen odotellut päiväkausia näkeväni auringon ja miettinyt, että jokohan kohta. Olen ajanut kastanjatahnan perässä Ouluun ja mennessäni miettinyt, että jokohan nyt sitten. Olen treenannut samalla salilla ihmisen kanssa, joka laittaa tukkaani ja sen, joka raplaa hampaitani, ja ihmetellyt, että nytkös sitten pitäisi. Mutta ei. Vielä ei ole vituttanut.

210217_1

Selvästikin Kalifornia muutti minussa jotain. Tai ehkä paremminkin kaikki se paluumuuttoon liittyvä säätö, mitä tapahtui sen jälkeen. Mutta jotenkin tapani suhtautua asioihin on muuttunut.

Koska minulta on kysytty, että minkälaisella itseni huijaus -metodilla minä täällä semitunturissa pidän itseni järjissäni, niin antakaas kun kerron.

Enää en anna asioiden määrittää suhtautumistani, vaan paremminkin suhtautumiseni määrittää asioita. Säätila, kastanjatahna tai mahdollisuus kävellä baari-illan jälkeen kotiin eivät enää hetkauta elämänlaatuani juurikaan, ne ovat vain asioita. Lopulta elämänlaatuun vaikuttaakin olosuhteita enemmän se, kuinka vallitseviin olosuhteisiin oikein suhtautuu.

Niin, miksi harmitella kaikkea sitä mikä ei ole mahdollista, kun voi iloita kaikesta siitä, mikä on mahdollista? Miksi harmitella loskaa tai pakkasta, kun samaan aikaan voi olla onnellinen siitä, että lenkin sijaan on hyvä syy jäädä köllöttelemään sohvalle?

 

 

Ensilumi

Ja niin peittyi Kiiminki viime yönä ensilumeen. Pakko tunnustaa, että kun mies sängystä noustessaan vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi hivenen kuivakasti maan olevan valkea, oli ensimmäinen reaktioni lapsenomainen innostus ja mieliteko lähteä sillä sekunnilla lumipallojen tekoon ja vasta toisena mieleeni juolahti, että eihän meillä ole vielä edes talvirenkaita autossa.

261016_1

Hassua muuten, kuinka ensilumi lopulta yllätti, vaikka pakkasöitä on ollut jo useamman viikon. Jotenkin sitä odotti etelä-suomalaiseen tapaan saavansa ensin säkkikaupalla pimeyttä, sitten vesisadetta ja lopulta kylmää räntää niskaan ennen ensilumia. Mutta ei. Ulkona ei ole erityisen pimeää, vettä ei ole tullut juuri nimeksikään eikä räntääkään ole satanut vielä kertaakaan.

261016_4

261016_2

Ja nyt, silläkin uhalla, että seuraava repliikkini voi harrasmielisimpiä ärsyttää ja toisaalta herättää epäilyksiä siitä, että poltan muutakin kuin tulta takassa, on sanottava, että ajatus lähestyvästä talvesta viehättää minua suuresti. Tekeehän talvi olemisesta, tekemisestä ja harrastamisesta hankalampaa, en sitä lähde kaunistelemaan, mutta silti. Vitsi miten siistiä!

261016_3

Olen melko mestarillinen manipuloimaan mieltäni, tai kutsukoon sitä joku sitten vaikka itsepetokseksi niin halutessaan. Mutta käytännössä voin lähes jokaisena aamuna valita kummalla jalalla sängystä nousen, reagoinko tapahtumiin positiivisesti vai negatiivisesti ja nähdäkö siinä suuremmassakin sontakasassa edes häivähdyksen verran hyvää.

261016_5

Kun siis ensilumen nähdessään on ensin haljeta innostuksesta ja vasta sen jälkeen muistaa murehtia renkaidenvaihtoa, on jo reilusti voiton puolella talvesta. Jos taas ensimmäisenä talviaamuna toteaa ääneen ”voi vittu”, ei todennäköisesti osaa innostua lumesta tai mistään muustakaan koko talvena.

Hoksaatko eron?