Meillä oli tänään kaksikymmentäkahdeksan astetta lämmintä, pilvetön ja tyyni taivas. Minä istuin bikinit päällä aurinkotuolissa, epämukavassa asennossa kannettava sylissäni ja katselin Youtubesta videoleikkeitä Suomesta. Tänään se taas iski, Suomi-ikävä.

Turun saaristoa vuonna 2010,

ensimmäinen ulkomaanmatkani Suomeen.

Hyvää keskiviikkoa, Suomi! Nähdään ehkä ensi vuonna. Sitä odotellessa, voisitko lähettää mahdollisimman monta ystävää ja sukulaista käymään ison meren tällä puolen?

Blogini heräsi henkiin viiime vuoden marraskuussa, keskellä yötä, satunnaisen päähänpiston seurauksena. Olin täynnä intoa ja sydämeni paloi halusta kirjoittaa, joten aivan kuten monta kertaa aiemminkin, ryhdyin tekemään sitä mitä halusin tehdä. Puolisen vuotta ja vajaat 120 kirjoitusta myöhemmin, blogini ei ole vienyt mukanaan pelkästään koko kymmensormijärjestelmää, vaan ihan koko naisen. Eikä suotta. Se kaikki, mitä itsestäni olen blogini kautta antanut, on antanut minulle paljon myös takaisin.

Bloggaaja antaa itsestään paljon blogin kautta.

Mutta minkälainen mielikuva bloggaajasta syntyy lukijalle?

Aina toisinaan joku, etenkin aviomieheni ja ystäväni, kysyvät mikä ihme minua motivoi blogin kirjoittamiseen. Viehän kirjoittaminen kuvineen aika paljon aikaa, joka on nipistettävä jostain muualta. Fakta on, että mikäli minun täytyy valita television ja kirjoittamisen väliltä, valitsen useinmiten kirjoittamisen. Kirjoittaminen on minun tapani rentoutua, saada ulos edes osa niistä kaikista ajatuksista, joita pääni sisällä sinkoilee. Minua kiehtoo suuresti blogin suoma mahdollisuus vuorovaikutukseen lukijoiden kanssa. Yksikin näpäkkä kommentti voi saada minut ajattelemaan asioita aivan uudelta kantilta ja se on juuri sitä, mitä blogini minulle parhaimmillaan antaa.

Sen lisäksi, että olen blogini myötä oppinut paljon itsestäni ja lukijoiltani kommenttien muodossa, uskon, että ystäväni ja sukulaiseni, jotka blogiani seuraavat, ovat oppineet paljon uutta myös minusta. Täällä kaukana asuessa blogi on erinomainen keino välittää kuulumiset ja ajatukset, toisinaan vähän syvällisemmätkin sellaiset, meren taakse kotisuomeen. Ja todella, olen erittäin huono sensuroimaan itseäni, vaikka joskus ehkä pitäisi. Olen tunneihminen jokaista soluani myöten ja sen varmasti huomaa. Joka kerta, kun onnistun tuomaan tekstiini pienen oivalluksen elämästä, jonka joku voi sieltä mukaansa poimia, tunnen suurta iloa ja hivenen ylpeyttäkin.

Vaikka pyrinkin olemaan välittämättä liikaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat, minä toisinaan mietin, että minkähänlaisen kuvan minä itsestäni blogini kautta annan? Vastaako lukijoiden mielikuva minusta ollenkaan sitä, mitä minä itse koen olevani? Joten hyvä lukija, jos olet seurannut blogiani ja sinulle on syntynyt mielikuva minusta, kerro siitä! Minä lupaan kertoa vuorostani siitä, mitä itse koen olevani.

Taustatietona mainittakoon, että bloggaamista aloittaessani tarkoitukseni oli vain hieman lämmitellä sormenpäitä, saada tuntumaa kirjoittamiseen ja lopulta, kun olisin kirjoittanut blogiani tarpeeksi, voisin vähitellen siirtyä kauan haaveilemani kirjan kirjoittamisen pariin. Niin kuitenkin kävi, etten ole blogin aloittamisen jälkeen koskenutkaan kirjahankkeeseeni ja olen antanut sen jäädä suosiolla pöytälaatikkoon. Ehtiihän sitä myöhemminkin, viimeistään sitten eläkkeellä.

Eräs reilu nelikymppinen tuttavapariskuntani kävi kuluneella viikolla katsomassa tulevaa eläkepäivien kotitaloaan ja kotikatuaan. Pariskunnan rahoitussuunnittelija oli sitä ennen laskenut sentilleen valmiiksi kaiken, jotta muutto olisi mahdollista viiden vuoden kuluttua, kun perheen tytär muuttaa pois kotoa ja jatkaa opintojaan tietyssä, ennalta valitussa opinahjossa. Samaan aikaan he pyysivät puutarhuria tekemään heidän nykyisen kotinsa piha-alueille 5-vuotissuunnitelman, joka puhkeaa täyteen kukkaansa juuri sopivasti, kun talo viiden vuoden kuluttua tulee myyntimarkkinoille. Eläkepäiviä odotellessaan he suuntaavat kesällä lomamatkalle Eurooppaan, jossa tiedossa on valmiiksi aikataulutettua ryhmämatkailua bussin kyydissä turistirysästä toiseen ja ruokailua ennalta valituissa, amerikkalaiseen ruokavalioon sopivissa ravintoloissa. Voi elämän kevät.

Oma pitkän tähtäimen suunnitelmani on tepastella villatöppösissä alakertaan

hakemaan kupillinen kahvia. Tai sitten teetä. En ole vielä varma.

5-vuotissuunnitelman tekeminen kuulostaa omiin korviini teoreettiselta mahdottomuudelta. Kuinka voisin suunnitella elämääni niin pitkälle eteenpäin, kun en edes tiedä mitä tänään söisin lounaaksi? Jos karsisin elämästäni pois kaikki yllätystekijät, mitä lopulta jäisi jäljelle? Loputtomia suunnitelmia paperilla, laskelmoivaa käytöstä ja ylenpalttista rehkimistä päämäärien saavuttamiseksi. Osaavatko kaiken ennalta suunnittelevat ihmiset lopulta nauttia ollenkaan hetkestä, vai odottavatko he vain pitkän tähtäimen suunnitelmaansa toteutuvaksi? En uskalla edes ajatella minkälainen lamaannus ja tyhjyyden tunne iskee, kun kaikki suunnitelmat ovat toteutuneet. Ollaanko sitten vain valmiita kuolemaan?

Otetaan tähän väliin pieni ajatusleikki. Jos olisin laskelmoiva, suunnitelmallinen ja kaikin puolin yllätyksiä karttava, elämäni olisi mennyt jotakuinkin näin: koulusta valmistuttuani toteuttaisin samaa ammattiani seuraavat neljä vuosikymmentä, sillä suunnitelmaan ei kuulu vaihtaa alaa kesken kaiken. Siitä pidetään kiinni mihin ollaan ryhdytty. Muutaman vuoden töitä tehneenä ja taloudellisen vakauden saavutettuani menisin naimisiin ja tekisin täsmälleen kaksi lasta, sillä kolmas olisi jo vahinko ja sellaisia ei satu jos laskelmoi. Sitten olisikin aika muuttaa pieneksi jäävästä kerrostalohuoneistosta pois ja rakennuttaa uusi talo, sillä vanhassa talossa voisi tulla yllätyksiä, kuten vuotava katto tai kosteusvaurio. Pihalla komeilisi harmaa farkku-volvo täyskaskolla ja pihakuuset olisi kaadettu, etteivät ne vain kaatuisi myrskytuulessa auton tai talon päälle. Kesälomalla matkustettaisiin maalle kahdeksi viikoksi ja kaksi viikkoa varattaisiin aikaa olla kotona. Talvilomalla käytäisiin viikko Fuengirolassa ja syötäisiin lihapullia ja perunamuusia suomiravintolassa. Onhan se jumalauta hienoa, kun saa suomalaista ruokaa ulkomailla. Sitten, kun eläkeikä koittaa, ihmetellään kun lapset passittavat hoitokotiin ja myyvät kotitalon. Viimeiset vuodet vietetään yksin laitoksessa aurinkoa ikkunasta lamaantuneena katsellen ja mietitään, että olisikohan sittenkin pitänyt joskus käydä Moskovassa.

Tosiasia on se, että mikäli ei koskaan uskalla heittäytyä virran vietäväksi, jää elämästä paljon näkemättä. Elämä ei ehkä pääse yllättämään nurjalla puolellaan, mutta ei se kyllä yllätä positiivisestikaan. Minä pidän omassa elämässäni erityisesti sen vaihtelevuudesta. Tänään tätä, huomenna ehkä jotain muuta. Elän hetkessä, korkeintaan viikossa, katson mitä elämällä on tarjottavana ja etenen puhtaasti perstuntuman varassa. Kun sattumalle antaa mahdollisuuden, voi se tuoda eteen vaikka millaisia mahdollisuuksia, enemmän kuin olisit ikinä osannut unelmoida. Tai sitten kaikki voi mennä päin seiniä, mutta sen riskin olen valmis ottamaan. Oletko sinä?

ps. on taitolaji keksiä aasinsilta asiaan mitenkään liittymättömän kuvituksen ja jutun aiheen välille.