Kehukaa toisianne

Eräällä aamulenkillä liikennevalojen vaihtumista odotellessani, pysähtyi risteykseen auto, jonka ratista kohtuullisen söpökasvoinen poika huusi minulle: ”You’re so beautiful, I love you!” . Okei, vaikka kommentti olikin tilanteeseen suhteutettuna räikeän yliampuva, sai se minut silti hymyilemään typerästi loppulenkin ajan. Ja tuskinpa hänen tarkoituksensa oli kommentillaan muuta savuuttaakaan, kuin hyvää mieltä. Voi nimittäin olla, että siinä vaiheessa lenkkiä en erityisen hymyileväiseltä näyttänyt.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun täysin tuntematon henkilö pysäyttää minut kadulla tai kaupassa ja sanoo jotain, joka saa hyvälle tuulelle. Viime viikolla kaupassa myyjä ilmoitti, että minulla on kaunis hymy. En olisi uskonut moista kommenttia saavani näillä hampailla, varsinkaan, kun en edes ostanut mitään. Tai kun yökerhossa nainen tuli kehumaan asuani. Hyvänen aika, vanhojen muistikuvieni mukaan nainen on naiselle peto, varsinkin näissä paikoissa, joissa kehujen sijaan on totuttu vastaanottamaan vihamielisiä mulkaisuja. Muita esimerkkejä kauniista sanoista ja huomionosoituksista olisi vaikka kuinka paljon. Olen todennäköisesti tullut kahden ja puolen vuoden aikana kehutuksi aina varpaankärjestä viimeiseen hiustupsuun saakka.

Se muutamaa ystävällistä sanaa seuraava iloisuudentunne on rohkaissut myös minut, juron suomalaisen, toimimaan samalla tavalla. Aina, kun näen jonkun jalassa kauniit kengät, joita normaalisti tyytyisin ihailemaan turvallisen välimatkan päästä, hihkaisen kenkien kantajalle, kuinka hänen kengistään pidän. Samoin jaan estottomia kehuja laukuista, vaatteista tai vaikka hiuksista. Jopa liikenteessä saatan peukkuani kohottamalla ilmaista, mikäli kanssa-autoilijan menopeli silmääni miellyttää. Kehua seuraava hymy ja kiitos tekevät omastakin päivästä aurinkoisemman.

Juron ja alkukantaisen suomalaisen mielestä tämä voi olla juuri sitä amerikkalaista pinnallisuutta, josta kovaan ääneen kotipuolessa varoitellaan. Eihän ne mitään tosissaan puhu. Oli miten oli, kateellisen mulkoilun ja supattelun sijaan valitsisin milloin vain ystävälliset sanat.

Kokeilkaapa jakaa tätä toimintamallia myös siellä Suomessa! Ja naiset, seuraavan kerran, kun toinen nainen baarissa mulkaisee sinua vihamielisesti, kehu hänen tukkaansa, olipa se miten kamala tahansa, ja katso mitä tapahtuu.

Hormonien sekoittama minäkuva

On vaikeaa sanoa miltä näytän. Minäkuvani on maalattu liian suurella ja kömpelöllä pensselillä, kuvattu likaisen linssin läpi. Lopputuloksena on suttuinen kuva, joka muuttaa muotoaan sen mukaan mistä kulmasta, tai missä valaistuksessa sitä katselee. Eniten vääristyneestä minäkuvastani syytän naishormoneja. Onhan peilin edessä vietetty aika suoraan verrannollinen siihen, mitä kuukautiskierron vaihetta eletään.

Miehet, ei kannata lopettaa lukemista tähän. Tarina nimittäin antaa tärkeää informaatiota siitä, miksi on niin vaikeaa olla nainen ja miksi eläminen naisen kanssa on toisinaan niin vaikeaa.

Kun minäkuva sumentuu, ei vika välttämättä ole peilissä

Nainen on viehättävimmillään kuukautiskierron puolessa välissä ja hetken sen jälkeen. Tänä aikana nainen hakeutuu usein vaateostoksille, meikkaa entistä aktiivisemmin, viipyilee peilin ääressä tämän tästä ja on melko varma siitä, että on kadottanut vyötäröltään muutaman sentin. Uusi kasvovoidekin on vihdoin alkanut tuottamaan tulosta, ihan varmasti. Nainen loistaa kilpaa tähtien kanssa ja tähän naiseen miehet yleensä ihastuvat.

Itsevarmuuden ja -tyytyväisyyden huippu kuitenkin kääntyy nopeasti laskuun ja eräänä aamuna herätessään nainen on täysin varma siitä, että on yön aikana lihonnut ainakin viisi kiloa. Iho kiiltelee rasvaisena eilen syödyn suklaalevyn ansiosta eikä tukkakaan pysy muutamaa tuntia pidempään puhtaana. Nainen kaivaa kaapista vanhat farkut, jotka viikkoa aikaisemmin oli ajatellut laittaa kierrätykseen liian löysinä. Huomenna aloitan laihdutuskuurin, ihan varmana. Tähän naiseen miehet menettävät hermonsa tämän tästä.

Yritä tässä nyt sitten päättää näyttääkö hyvältä vai ei. Toisinaan peilin ohi kävellessäni en edes tunnista itseäni, niin näpsäkän ja vetävän näköiseltä näytän. Seuraavana päivänä tuijotan lamaantuneena selkeästi turvoksissa olevia kasvojani, pullottavia ihohuokosiani ja mustia silmänalusiani. Mies ei ymmärrä ulkonäkökriisiäni alkuunkaan, ei vaikka kerroin juuri allieni tulleen takaisin, vaikka juuri viikko sitten olin varma, että olisin saanut ne juoksulenkillä karistettua kannoiltani. Puolentoista viikon päästä allit ovat taas poissa, vatsa litteämpi ja selluliititkin selvästi siloittuneet. Kaupassa kassaneiti kysyy, työskentelenkö mallina.

Jos on mies naisen mielialan muutoksista hämillään, niin miettikääpä naisen kokemaa hämmennystä. Muutamassa hetkessä miehen hullaannuttama, itsevarmuudella kyllästetty nainen muuttuu peilejä karttelevaksi möröksi. Olen ollut omalle käytökselleni niin sokea, että tajusin vasta äskettäin mistä ”äkillinen ulkonäön muuttuminen” ja ”painonvaihtelu” oikeasti johtuvat. Varmasti hormonaaliset muutokset vaikuttavat ulkonäköön ihan konkreettisestikin, mutta pääosin muutokset tapahtuvat kuitenkin naisen korvien välissä – minäkuvassa, ei peilikuvassa. Ehkäpä totuus tuleekin kassaneidin suusta, ei omastani.