Seison saunan jälkeen alastomana viileässä järvivedessä kamera kädessä. Järven pinnalla ajelehtiva sumu, metsän taa katoava aurinko, vaaleanpunaiseksi värjäytynyt horisontti ja järven yli lentävät joutsenet ovat käsittämättömän kauniita. Sillä hetkellä unohdan veden viileyden, sinertävät huulet, alastomuuden, huomisen ja eilisen. Vain se mitä on tässä ja nyt, on merkityksellistä.
Ei välii mitä eilen, ei välii mitä huomenna. Eletään hetkessä.
Päivä hiekkarannalla. Vesileikit, bikinit ja kännykkäkamera. On aika kohdata pelot ja möröt ja kurkata kuvasaldoa koneelta. Siitä, kun ryhdyin vierottamaan itseäni ylettömästä liikkumisesta ja lakkasin noudattamasta maksimaaliseen rasvanpolttoon tähtäävää ruokavaliota, on nyt aikaa yli kaksi kuukautta. Ja kyllähän se varmasti alkaa näkyä myös ulkomuodossa.
Olen yrittänyt suhtautua vartaloni muutoksiin lempeästi, muistuttanut itseäni siitä, että muutokset kuuluvat asiaan. Aluksi välttelin peilejä, sitten vaakaa ja lopulta ryhdyin hamstraamaan ostoskoriin löysiä vaatteita, jotten vahingossakaan bongaisi housunvyötärön puristamaa makkaraa vyötäisiltä. Silloin tällöin sitä kuitenkin erehtyy etsimään vatsalihasten kaaria peilistä, kapeinta kohtaa vyötäröstä, tunnustelemaan ihon läpi kylkiluun kaarta, tutkimaan pakaroiden ryhdikkyyttä tai niin – katselemaan rannalla otettuja bikinikuvia. Niinä itsensä arvostelun hetkinä minulla oli ennen tapana ajatella, että asia korjaantuu seuraavalla dieetillä enkä sen enempää jäänyt puuttuvaa lihaserottuvuutta murehtimaan vaan ryhdyin hommiin. Sitten kun.
Olen tehnyt viime aikoina melko paljon töitä muuttaakseni suhtautumistani vartalooni, vältellyt arvostelua ja arviointia. Sen sijaan, että suhtautuisin vartalooni fitness-harrastajan kriittisyydellä, yritän opetella suhtautumaan vartalooni naisena. Muistuttelen itseäni tämän tästä, ettei kyljessä vaeltavan verisuonen katoaminen ole asia, joka pitää korjata eikä pehmeys pakarassa ei ole ongelma, joka vaatii ylimääräisen pakaratreenin lisäämistä treenikalenteriin. Minun ei tarvitse olla kauttaaltaan kireä, pumpissa tai rasvaton ja tulevaisuuden suunnitelmatkin sisältävät toistaiseksi jotain ihan muuta kuin dieettaamista. Minä olen tässä ja nyt, tässä nahassa ja näissä kuorissa. En sitä, miltä näytän dieetin jälkeen, sitten kun. Minä en ole kilpaurheilija, en tee töitä vartalollani, en työskentele liikunnan parissa eikä minua kai enää voi laskea edes liikuntabloggaajaksi. Tärkeämpää kuin näyttää kisakoneelta, on näyttää terveeltä ja ennen kaikkea tunteaitsensä terveeksi.
Bikinikuvien katsominen isolta ruudulta pelottaa siitäkin huolimatta, että vaikka olen luopunut treeniohjelmista, lopettanut tietoisen dieettaamisen enkä ole koko kesänä jättänyt välistä ensimmäistäkään tilaisuutta syödä jäätelöä tai karkkia, ei painoni ole noussut eivätkä vaatteeni jääneet pieniksi. Kiitos fiilispohjalta tehdyn pyöräilyn ja lenkkeilyn.
Eipä muuta, kuin härkää sarvista. Klik, klik ja kuvat auki.
Kriitikon lasit päässä huomaan, on vatsaani ja takapuoleeni on ilmaantunut jonkin verran pehmeyttä, vyötärööni leveyttä eivätkä käsivarretkaan näytä enää niin jänteviltä kuin aikaisemmin. Mutta hitsinpimpulat, kun riisun nuo turhanpäiväiset lasit päästäni huomaan, että kuvissahan on varsin hyvinvoivan ja onnellisen näköinen nainen.
Suotta siis pelkäsin. On tullut aika haudata nuo lasit saman pöytälaatikon pohjalle kuin missä treenisuunnitelmanikin makaavat. Tärkeintä on fiilis.
Trendi kyseli viime viikolla, että minkä neuvon me bloggaajat antaisimme kymmenen vuotta nuoremmalle minälle. Kymmenen vuotta sitten olin 22-vuotias, huonossa työsuhteessa (aivan liian kauan), huonossa parisuhteessa (aivan liian kauan) ja sen lisäksi asuin vielä Espoossa (aivan liian kauan).
Ei mennyt putkeen ei.
Ei tässä kyllä neuvo tai pari edes riitä, mutta jos nyt aloitettaisiin yhdestä viisaudesta:
Koska Onnenpäivää on toisinaan liikuntablogiksikin tituleerattu (ja lukeehan tuo liikunta tuolla otsikkokuvassakin…), on lienee kohtuullista kertoa mitä entisen himoliikkujan treenirintamalle tällä hetkellä kuuluu. Kuten joku saattaa vielä toukokuulta muistaa, päättyi edellinen liikuntapäivitykseni hieman surkeissa tunnelmissa tajuttuani, ettei liikkumiseni ole enää aikoihin ollut kovin terveellä pohjalla. Ennen niin rakas, hyvinvointia ja terveyttä edistävä harrastus oli muuttunut vähitellen addiktioksi ja pakkomielteiseksi suorittamiseksi, vähän kuin pyörremyrskyksi, joka imi mukaansa enemmän ja enemmän, sai kaiken pyörimään ympärillään ja jätti jälkeensä henkisen sekasorron. Että hei vaan, olen Anne, olen liikunta-addikti.
Olen pohtinut liikunnan harrastamistani viime viikkoina paljon, sitä missä kohtaa siitä tuli addiktio, milloin lakkasin kuuntelemasta järjen ääntä ja milloin jättämästä treenejä välistä. Miten ihmeessä sain mopon karkaamaan käsistäni syvälle pöpelikköön ilman, että edes tajusin mitään ennen pään iskeytymistä asfalttiin?
Tavoitteellisen treenaamisen ja pakkomielteisyyden raja on häilyväinen. Silmissä kiiluvan päämäärän tavoittamiseen vaaditaan päättäväisyyttä, omistautumista, säntillisyyttä, itsensä voittamista ja muita sellaisia piirteitä, joita yleisesti ihmisissä ihaillaan, mutta jotka samalla ovat luonteenpiirteistä niitä vaarallisimpia. Ja juuri nuo luonteenpiirteet ovat sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, ainakin treenatessa. Olen hyvä raivaamaan esteitä syrjään päämäärän saavuttamiseksi, mutta tarpeen tullen en epäröi hetkeäkään siirtää myös itseäni syrjään silloin, kun satun seisomaan päämääräni edessä.
Epäilen, että addiktoiduin jo viime vuoden dieetin aikana, vaikka fyysiset ahdistuksen ja stressin oireet alkoivatkin vasta kuukausi pari dieetin jälkeen. Kun silloinen dieetti loppui eikä mielessäni ollut treenirintamalla mitään suurempaa päämäärää, tuntui treenien kohtuullistaminen ja sairastelun vuoksi väliin jättäminen ylitsepääsemättömältä. Oloni oli syyllinen ja ahdistunut ja pian stressitasoni hipoi pilviä, kurkussa kuristi ja korvissa kohisi. Päässäni olevan treeniohjelman seuraamatta jättäminen oli kaiken järjen ja kohtuuden sijaan merkki luonteenheikkoudesta tai fyysisestä kyvyttömyydestä. Niin minä sitten treenasin, yleensä kahdesti päivässä ja sain mielihyvää addiktioni toteuttamisesta, en niinkään itse liikunnasta kuten normaalit ihmiset. Ja kun tavallinen liikkuja keskittyy treenien välisen ajan elämiseen ja tuntee treenien jälkeistä hyvää oloa, painaa addiktin mieltä jo seuraava treeni. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava.
Tätä on hieman vaikea selittää ja mahdollisesti myös ymmärtää, mutta yritetään silti. Ongelmasta eri ihmisten kanssa puhuttuani on addiktioni kohteeksi itse suorittamisen sijaan arvailtu ulkoisia seikkoja – ulkonäköä, rasvaprosenttia ja ympärysmittoja. Olen pitkään tarkastellut vartaloani ikään kuin ulkoa päin, käsitellyt sitä työkaluna, työnäytteenä. Fitness- ja kehonrakennustouhuissa vartalo on onnistumisen mittari ja tavoitteet liittyvät siihen mitä näkyy peilissä. En kuitenkaan koe, että olisin addiktoitunut tietynlaisen ulkonäön tavoittelemiseen, sillä vaikka ulkomuoto on vaihdellut kovastikin, en ole oikeastaan koskaan ajatellut ulkonäössäni olevan suoranaista vikaa tai hakenut ulkonäöllä ulkopuolista hyväksyntää tai uskottavuutta. Tämän harrastuksen henkeen nyt vain kuuluu ulkomuodon hienosäätäminen, milloin pieneneminen, milloin suureneminen ja voin rehellisesti sanoa, että ennen addiktoitumistani nautin oikeasti enemmän itse tekemisestä kuin lopputuloksista peilissä. Ei pakkomielteisyyteni siis liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan johonkin ihan muuhun sisäiseen pakontunteeseen, jolle ei oikein löydy edes sanoja, ainakaan järkeviä sellaisia. Oli vaan pakko.
Vaikka tämä aika pilipalilta ainakin omaan korvaani kuulostaa, niin voin vakuuttaa, että se fyysinen olotila, jonka pelkkä korvien väli voi aiheuttaa, on todella raskas kantaa mukana. Vaikka en itsessäni suoranaisia masennuksen oireita tunnistanutkaan, nukuin ja pääasiassa söinkin hyvin ja muutenkin suoriuduin elämisestä kunnialla, aloin pikkuhiljaa voida todella huonosti. En tiedä kuinka lähellä kuilun reunaa kävin, mutta yllättävän pitkä matka sieltä on takaisin tukevalle maalle.
Sen jälkeen, kun tajusin ensimmäisen kerran osoittaa sormella yletöntä liikunnan harrastamista, on vyyhti alkanut pikkuhiljaa purkautua. Ensimmäiset viikot vietin lähes tyystin ilman liikuntaa, pohdin miltä tuntuu, syitä ja seurauksia, sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Matkaillessa kävin hotellien salilla satunnaisesti, mutta vain jos siihen oli luonteva hetki. Mitä harvemmin liikuntaa harrastin, sitä enemmän sain häivähdyksiä vanhasta kunnon liikunnan ilosta. Olen myös opetellut ottamaan kevyemmin, muistuttanut itseäni siitä, ettei aina tarvitse rääkätä itseään äärirajoille, että on ihan ok kävellä välillä, pistää pienempää vaihdetta silmään tai viettää salilla vain puoli tuntia. Mutta ennen kaikkea olen opetellut jättämään treenejä välistä. Ensin elämä ja jos aikaa ja energiaa jää, sitten treenit.
Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen olotilani on kuluneen kuuden viikon aikana kohentunut huomattavasti. Päiviä, jolloin tunnen ahdistuksen fyysisenä kipuna kaulan alueella, on viikossa jo vähemmän kuin niitä päiviä, jolloin tunnen oloni normaaliksi. Nauran paljon, kotityöt sujuvat ilman suuria ponnistuksia, on vähemmän kiire ja ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä kuin aikoihin. Kaikenlaisista treenisuunnitelmista olen kuitenkin joutunut luopumaan toistaiseksi, sillä pelkkä treeniohjelmien ja -aikataulujen ajatteleminenkin saa oloni tukalaksi. Suunnitelmien sijaan etenen puhtaasti fiilispohjalta ja kalenteri kertoo minun viime viikkoina harrastaneen liikuntaa 3-6 kertaa viikossa, pääasiassa ulkona liikkuen ja etenkin maantiepyörän päällä. Elättelen siis toiveita siitä, että liikunta-addiktikin pystyisi vielä harrastamaan liikuntaa kohtuudella.
Kuinka sitten olen jatkossa ajatellut välttyä lankeamasta samaan ansaan uudelleen? Kun nukkumaan mennessä esitän itselleni kysymyksen: Haluanko elää loppuelämäni kuten elin tänään, ja vastaus on myöntävä, olen oikealla tiellä. Kieltävästä vastauksesta taas tiedän, että huomenna on tehtävä jotakin toisin.
Kuvituksena GoPro-räpsyjä eiliseltä eväsretkeltä Big Bearille.
Meistä moni on varmasti joskus huomannut lipuvansa vaivihkaa väärään suuntaan, toimivansa omien tuntemuksiensa vastaisesti, laiminlyövänsä itseään ja muita ja lopulta kadottavansa oikean polun lisäksi myös itsensä. Se, että asian tiedostaa, näkee sen likapyykin siellä nurkassa, ei vielä riitä. Aivan liian usein tietoisuus väärästä kurssista vain sivuutetaan, vedotaan elämänvaiheeseen, vedotaan rahatilanteeseen, vedotaan sääolosuhteisiin ja kiireeseen. Myöhemmin sitten, kun on parempi aika, ajatellaan ja annetaan hälytyskellojen toimia tuomiopäivän marssina sen sijaan, että niihin reagoitaisiin. Ja niin elämän likapyykki nurkassa jatkaa kasvamistaan.
En ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Vaikka olen ollutkin pääsääntöisesti hyväntuulinen, touhukas oma itseni ja täynnä energiaa, olen ollut valtavan stressaantunut, ahdistunut. Ei stressi niinkään työstä ole johtunut vaan kaikesta muusta. Murusista keittiönpöydällä, silittämättömistä paidoista, kitkemättömästä kukkapenkistä, vaihtoa odottavista verhoista, leipomista odottavista kakunkoristeista, tapaamatta jääneistä ystävistä ja kihartamatta jääneestä tukasta. Tuntui kuin ympärilläni olisi pelkkää kaaosta, pieniä tekemättä jääneitä asioita, keskeneräisyyttä mihin tahansa katson enkä minä millään ehtisi tehdä kaikkea, en edes niitä asioita joiden tekemisestä nautin. Ahdistus kuristaa kurkussa vähän kuin ennen itkuun purskahtamista, mutta työnnän tuntemuksen syrjään, kuten olen tehnyt jo pian vuoden.
Jossain Costa Rican meren äärellä, pilvien kerääntyessä taivaalle mustina ennen ukkosta, minä tajusin, että kuristava tunne on poissa ja ympärilläni on pelkkää täydellisyyttä. Villiapinat pihapuissa, iloisesti visertävä lintu, jonka tahdissa olin aamuvarhain tanssinut, lämmin sade ja kanssani sen saman sateen alla mies ja joukko uusia ja vanhoja ystäviä. Miksei aina voisi tuntua tältä?
Tummentuvaa taivasta katsoessani päätin vilkaista elämän likapyykkikasaan, olla vihdoin rehellinen itselleni. Olen puhunut blogissani paljon onnellisuudesta ja vapaudesta. Samalla olen kuitenkin onnistunut kahlitsemaan itseni toimintatapoihin, jotka ennen edustivat vapautta. Vapaus harrastaa liikuntaa niin paljon kuin sielu sietää, on muuttunut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kaikkea hallitsevaksi toiminnaksi. Tunnen kyllä suurta intohimoa liikuntaa kohtaan vieläkin enkä rakasta vain treenien jälkeistä, vaan myös sen aikaista hyvää oloa. Mutta se, ettei ehdi istuttaa kesäkukkia tai tavata ystäviä koska pitää mennä salille, ei voi olla oikein niin kauan kun en ole ammattilainen tai edes puoliammattilainen. Pakko myöntää, mutta sisäinen addiktini on sittenkin tainnut vetää sen pidemmän korren.
Kädet syvällä likapyykissä, tai ihan siinä itsessään, tajusin, että joko pyykki on pestävä tai heitettävä menemään, mutta kasaantumaan sitä ei voi enää jättää. Se, että on rehellinen itselleen ja nostaa ne ikävätkin asiat pöydälle päivänvaloon, ei ole aivan helppoa. Välillä itkettää ne ajatukset mitä mielen syövereistä löytyy ja sitten naurattaa, kun tuntee kiven milli kerrallaan vierähtävän sydämeltä. Se, että kohtaa ikävät asiat silmästä silmään, on kuitenkin vasta ensimmäinen askel eikä yksinään vie mihinkään. Haastavinta onkin oman toiminnan ja ennen kaikkea ajatusmaailman muuttaminen. Päätin kuitenkin yrittää.
Kävin lomalla muutaman kerran lenkillä aamuvarhain, kun halusin olla itsekseni ja muut vielä nukkuivat pois edellisillan juhlia. Yhtään pakon- tai rutiininomaista treeniä en kuitenkaan tehnyt. Samaa olen jatkanut tämän viikon kotonakin, koittanut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja päätynyt treenaamaan vain kahdesti, vaikka on jo perjantai. Treenien väliin jättäminen tuntuu kuitenkin pahalta, suorastaan väärältä. Kurkkua kuristaa, aivan kuin kamppailisin vieroitusoireiden kanssa. Tunnetta kuitenkin lievittää, kun työnnän käteni multaan ja istutan kesäkukat sen sijaan, että menisin salille. Tuntuu hyvältä, että on enemmän aikaa pienille askareille eikä kaikkea tekemistä tarvitse aikatauluttaa sille ainokaiselle välipäivälle. Tasapainon löytäminen treenien ja muiden puuhien välillä on kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun vaaka on niin pitkään ollut kallellaan vain toiseen suuntaan. Tasapaino ei koskaan ole ollut minun vahvuuteni, ei joogassa eikä elämässä.
Reilu viikko ahaa-elämyksen jälkeen en voi vielä sanoa, että tuntisin fyysisesti oloani merkittävästi paremmaksi, mutta olohuoneessa on nyt kesäverhot, etupihalla uusia kukkasia ja olo varovaisen toiveikas, että kyllä ahdistus tästä vielä lievenee. Lapsuuden idolini Matti ei itse asiassa ollut lainkaan väärässä sanoessaan, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja se elämä on tässä hetkessä, tänään. Ei ensi viikolla, ei seuraavalla lomalla, ei dieetin jälkeen, ei tankkauspäivänä eikä seuraavana välipäivänä. Tärkeintä on elää tämäkin päivä parhaalla mahdollisella tavalla, tärkeiden tai ainakin mukavien asioiden äärellä, sillä tänään on se päivä, josta kaikki koostuu. Elämässä on aina tänään.
Onnenpäivä 