Liikunta-addiktiosta ja mitä sen jälkeen

Koska Onnenpäivää on toisinaan liikuntablogiksikin tituleerattu (ja lukeehan tuo liikunta tuolla otsikkokuvassakin…), on lienee kohtuullista kertoa mitä entisen himoliikkujan treenirintamalle tällä hetkellä kuuluu. Kuten joku saattaa vielä toukokuulta muistaa, päättyi edellinen liikuntapäivitykseni hieman surkeissa tunnelmissa tajuttuani, ettei liikkumiseni ole enää aikoihin ollut kovin terveellä pohjalla. Ennen niin rakas, hyvinvointia ja terveyttä edistävä harrastus oli muuttunut vähitellen addiktioksi ja pakkomielteiseksi suorittamiseksi, vähän kuin pyörremyrskyksi, joka imi mukaansa enemmän ja enemmän, sai kaiken pyörimään ympärillään ja jätti jälkeensä henkisen sekasorron. Että hei vaan, olen Anne, olen liikunta-addikti.

Olen pohtinut liikunnan harrastamistani viime viikkoina paljon, sitä missä kohtaa siitä tuli addiktio, milloin lakkasin kuuntelemasta järjen ääntä ja milloin jättämästä treenejä välistä. Miten ihmeessä sain mopon karkaamaan käsistäni syvälle pöpelikköön ilman, että edes tajusin mitään ennen pään iskeytymistä asfalttiin?

Tavoitteellisen treenaamisen ja pakkomielteisyyden raja on häilyväinen. Silmissä kiiluvan päämäärän tavoittamiseen vaaditaan päättäväisyyttä, omistautumista, säntillisyyttä, itsensä voittamista ja muita sellaisia piirteitä, joita yleisesti ihmisissä ihaillaan, mutta jotka samalla ovat luonteenpiirteistä niitä vaarallisimpia. Ja juuri nuo luonteenpiirteet ovat sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, ainakin treenatessa. Olen hyvä raivaamaan esteitä syrjään päämäärän saavuttamiseksi, mutta tarpeen tullen en epäröi hetkeäkään siirtää myös itseäni syrjään silloin, kun satun seisomaan päämääräni edessä.

Epäilen, että addiktoiduin jo viime vuoden dieetin aikana, vaikka fyysiset ahdistuksen ja stressin oireet alkoivatkin vasta kuukausi pari dieetin jälkeen. Kun silloinen dieetti loppui eikä mielessäni ollut treenirintamalla mitään suurempaa päämäärää, tuntui treenien kohtuullistaminen ja sairastelun vuoksi väliin jättäminen ylitsepääsemättömältä. Oloni oli syyllinen ja ahdistunut ja pian stressitasoni hipoi pilviä, kurkussa kuristi ja korvissa kohisi. Päässäni olevan treeniohjelman seuraamatta jättäminen oli kaiken järjen ja kohtuuden sijaan merkki luonteenheikkoudesta tai fyysisestä kyvyttömyydestä. Niin minä sitten treenasin, yleensä kahdesti päivässä ja sain mielihyvää addiktioni toteuttamisesta, en niinkään itse liikunnasta kuten normaalit ihmiset. Ja kun tavallinen liikkuja keskittyy treenien välisen ajan elämiseen ja tuntee treenien jälkeistä hyvää oloa, painaa addiktin mieltä jo seuraava treeni. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava.

Tätä on hieman vaikea selittää ja mahdollisesti myös ymmärtää, mutta yritetään silti. Ongelmasta eri ihmisten kanssa puhuttuani on addiktioni kohteeksi itse suorittamisen sijaan arvailtu ulkoisia seikkoja – ulkonäköä, rasvaprosenttia ja ympärysmittoja. Olen pitkään tarkastellut vartaloani ikään kuin ulkoa päin, käsitellyt sitä työkaluna, työnäytteenä. Fitness- ja kehonrakennustouhuissa vartalo on onnistumisen mittari ja tavoitteet liittyvät siihen mitä näkyy peilissä. En kuitenkaan koe, että olisin addiktoitunut tietynlaisen ulkonäön tavoittelemiseen, sillä vaikka ulkomuoto on vaihdellut kovastikin, en ole oikeastaan koskaan ajatellut ulkonäössäni olevan suoranaista vikaa tai hakenut ulkonäöllä ulkopuolista hyväksyntää tai uskottavuutta. Tämän harrastuksen henkeen nyt vain kuuluu ulkomuodon hienosäätäminen, milloin pieneneminen, milloin suureneminen ja voin rehellisesti sanoa, että ennen addiktoitumistani nautin oikeasti enemmän itse tekemisestä kuin lopputuloksista peilissä. Ei pakkomielteisyyteni siis liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan johonkin ihan muuhun sisäiseen pakontunteeseen, jolle ei oikein löydy edes sanoja, ainakaan järkeviä sellaisia. Oli vaan pakko.

Vaikka tämä aika pilipalilta ainakin omaan korvaani kuulostaa, niin voin vakuuttaa, että se fyysinen olotila, jonka pelkkä korvien väli voi aiheuttaa, on todella raskas kantaa mukana. Vaikka en itsessäni suoranaisia masennuksen oireita tunnistanutkaan, nukuin ja pääasiassa söinkin hyvin ja muutenkin suoriuduin elämisestä kunnialla, aloin pikkuhiljaa voida todella huonosti. En tiedä kuinka lähellä kuilun reunaa kävin, mutta yllättävän pitkä matka sieltä on takaisin tukevalle maalle.

Sen jälkeen, kun tajusin ensimmäisen kerran osoittaa sormella yletöntä liikunnan harrastamista, on vyyhti alkanut pikkuhiljaa purkautua. Ensimmäiset viikot vietin lähes tyystin ilman liikuntaa, pohdin miltä tuntuu, syitä ja seurauksia, sitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Matkaillessa kävin hotellien salilla satunnaisesti, mutta vain jos siihen oli luonteva hetki. Mitä harvemmin liikuntaa harrastin, sitä enemmän sain häivähdyksiä vanhasta kunnon liikunnan ilosta. Olen myös opetellut ottamaan kevyemmin, muistuttanut itseäni siitä, ettei aina tarvitse rääkätä itseään äärirajoille, että on ihan ok kävellä välillä, pistää pienempää vaihdetta silmään tai viettää salilla vain puoli tuntia. Mutta ennen kaikkea olen opetellut jättämään treenejä välistä. Ensin elämä ja jos aikaa ja energiaa jää, sitten treenit.

Fyysinen ja ennen kaikkea henkinen olotilani on kuluneen kuuden viikon aikana kohentunut huomattavasti. Päiviä, jolloin tunnen ahdistuksen fyysisenä kipuna kaulan alueella, on viikossa jo vähemmän kuin niitä päiviä, jolloin tunnen oloni normaaliksi. Nauran paljon, kotityöt sujuvat ilman suuria ponnistuksia, on vähemmän kiire ja ajatukseni tuntuvat selkeämmiltä kuin aikoihin. Kaikenlaisista treenisuunnitelmista olen kuitenkin joutunut luopumaan toistaiseksi, sillä pelkkä treeniohjelmien ja -aikataulujen ajatteleminenkin saa oloni tukalaksi. Suunnitelmien sijaan etenen puhtaasti fiilispohjalta ja kalenteri kertoo minun viime viikkoina harrastaneen liikuntaa 3-6 kertaa viikossa, pääasiassa ulkona liikkuen ja etenkin maantiepyörän päällä. Elättelen siis toiveita siitä, että liikunta-addiktikin pystyisi vielä harrastamaan liikuntaa kohtuudella.

Kuinka sitten olen jatkossa ajatellut välttyä lankeamasta samaan ansaan uudelleen? Kun nukkumaan mennessä esitän itselleni kysymyksen: Haluanko elää loppuelämäni kuten elin tänään, ja vastaus on myöntävä, olen oikealla tiellä. Kieltävästä vastauksesta taas tiedän, että huomenna on tehtävä jotakin toisin.

 

Kuvituksena GoPro-räpsyjä eiliseltä eväsretkeltä Big Bearille.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s