Lamaannus

Olen viettänyt viime viikot hiljaiseloa täällä blogissa. Edellistä juttua kirjoittaessani olin nopeutetulla aikataululla palaamassa takaisin kotiin mantereelta, koska pelkäsin koronan sotkevan paluumatkani jos jättäisin sen myöhemmäksi. Ja kuten kaikki nyt tiedämme, juuri näin olisi tapahtunut.

Tilannehan eskaloitui hyvin nopeasti. Rajat menivät kiinni, liikkumista rajoitettiin, lentoja peruttiin, kaupassa käymisestä tuli lähes rikollista, koulut menivät kiinni, pörssikurssit syöksyivät, eikä ikäihmisiä – tai oikeastaan ketään muitakaan – saanut tavata enää ollenkaan.

Omaan elämääni eivät rajoitukset ja suositukset ole juurikaan vaikuttaneet. Olen ollut etätöissä kai jo kymmenen vuotta, asun jo valmiiksi melko eristyksissä pienehköllä saarella eikä minulla liiemmin ole vielä Ahvenanmaalla ystäviä ketä tapaisin. Edes lomautuksen uhka työpaikallani ei kosketa minua, sillä minut irtisanottiin YT-neuvottelujen tuloksena jo alkuvuodesta ja irtisanomisaikani jatkuu vielä pitkälle kesään. Saipahan siitäkin vastoinkäymisestä jonkin hopeareunuksen.

Mutta tämä huoli. Huoli perheestä, vanhemmista ja sukulaisista. Huoli itsestä ja astmaatikon keuhkoistani. Huoli rahastosijoitetuista säästöistä. Huoli taloudesta. Huoli ihan meistä kaikista. Huolen, stressin ja ahdistuksen määrä on viimeisen kuukauden aikana ollut aivan infernaalinen. Tuntui kuin kaikki suunnitelmat olisi pyyhkäisty pöydältä. Elämä sellaisena jollaista se oli ollut ja millaisena olin siitä pitänyt, oli poissa. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntui täysin tuntemattomalta ja hallitsemattomalta. Pelotti.

Vaikka uutiset ja sosiaalinen media ovat päivästä toiseen täynnä koronaa, niin harvoin olen nähnyt kenenkään sanovan ääneen, että pelottaa. Että ahdistaa ihan helvetisti. Että on musertavaa tajuta, että tämä koskettaakin itseni sijaan ihan kaikkia eikä kukaan tiedä milloin tämä paska loppuu. Tuntuu, että ihmisten henkinen hyvinvointi kriisin keskellä on jäänyt kokonaan fyysisen sairastamisen jalkoihin. Vaikkei tämä olekaan minussa laukaissut masennusta uudelleen, niin masennuksesta tutut unettomuus, saamattomuus ja yleinen lamaannus ovat olleet kyllä vahvasti läsnä ensimmäisinä koronaviikkoina. Ja tuskin olen ajatuksieni kanssa yksin.

Mutta onneksi ihmisluonto on sopeutuvainen. Alun lamaannuksen jälkeen elämä on alkanut saada taas tuulta alleen. Vaikka suunnitelmien tekeminen on vieläkin vaikeaa, alkaa vihdoin tuntua siltä, että jotain suunniteltavaa voisi kuitenkin olla. Että elämä jatkuu vielä koronan jälkeen, vaikka rattaat nykien pyörivätkin. Pelataan nyt sitten niillä merkeillä mitä on vielä jäljellä. Olen alkanut taas lenkkeillä, puuhata kasvihuoneessa, tehdä pihatöitä ja suunnitella tulevia remontteja. Pelon rinnalle on astumassa toivo siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Itse asiassa tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että auringonvalo läpäisi ikkunan lisäksi myös sieluni.

Kyllä tämä tästä.

ps. Jos ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, niin ainakin Punaiselta Ristiltä löytyy kriisipuhelin, josta saa keskusteluapua. Jos henkistä apua on tarjolla myös muualla, niin vinkkaathan kommentteihin!

Musta hetki

Olen nyt muutamaan otteeseen sivunnut jutuissani blogitaukoni aikana jyllännyttä masennusta. Sairautenahan masennus on sellainen, että se aiheuttaa ihmetystä. Että miten nyt sellainen on tullut. Ja että onhan niitä vastoinkäymisiä, mutta ei niistä nyt niin kannata masentua. Ja että miten nyt sinä, tuollainen tolkun ihminen, voit ylipäätään masentua. Jännä, ettei kukaan ole samalla tavalla ihmetellyt astmaani, jota olen kuitenkin sairastanut lähes koko elämäni.

Mutta en minä mieltäni ole ihmettelystä pahoittanut. Kyse kun on kuitenkin pitkälti ihmisten tietämättömyydestä. Jotenkin masennus sotketaankin usein alakuloisuuteen, suruun ja vitutukseen. Masennus on kuitenkin muuta. Se on näitä kaikkia ja toisaalta ei näistä mitään. Se on musta möykky, johon kaikki tunteet sekoittuvat ja vaikka hetkellisesti jonkin tunteen sieltä tunnistaisikin, on siitä vaikeaa saada otetta. Eikä auta, vaikka ympärillä kuinka olisi värejä, hyvyyttä ja järkipuhetta, se perhanan möykky vie aina valtaosan näkökentästä.

Masennukseni diagnosoitiin keskivaikeaksi enkä tarkalleen edes tiedä milloin se alkoi, oireet kun hiipivät esiin salakavalasti. Oli ikäkriisi, yleistä tyytymättömyyttä elämään ja sitten lopulta aviokriisi eroineen ja sen päälle parit epäonniset suhdekokeilut ja -sekoilut. Pitkään siinä matkan varrella ajattelin, että on vain paha mieli. Ihan perkeleen paha mieli. Silti suoritin. Tein töitä, kävin salilla, kävin lenkillä, maksoin laskut, hoidin asiat, kampasin tukan ja söinkin hyvin. Jos ei olisi tiennyt paremmin, olisin voinut vaikuttaa kovinkin normaalilta.

Vähitellen nukkuminen häiriintyi ja unet vaihtuivat ahdistaviin ajatuksiin aina aamuyön tunteina. Seuraavaksi lakkasin soittamasta vanhemmilleni ja pitämästä ystäviin yhteyttä. Ajatukseni alkoivat karkailla työaikana, en pystynyt enää keskittymään kunnolla ja pelkäsin jatkuvasti, että tekisin virheitä. Kun kävin ruokaostoksilla, en enää tiennyt mitä ostaisin tai jos tiesin, en enää ymmärtänyt mistä hyllyvälistä etsimäni löytäisin. Kun pääsin kotiin, tein ruokaa; sitä samaa, jota olin tehnyt jo ties montako viikkoa, sillä en enää jaksanut keksiä muutakaan. Sitten alkoi unohtelu. Unohdin asioita, tapahtumia ja kai kokonaisia päiviä. Toisinaan tuntui, että olin taantunu asteelle, jossa en enää oikein ymmärtänyt ihmisten puhetta.

Vaikeinta oli, kun en tiennyt enää miltä tuntuu. Hetkittäin pidin kyllä hauskaakin, mutta kaikkea hauskaa seurasi aina kahta kauheampi olo. Etsin ulospääsyä, pakkasin tämän tästä kassini ja lähdin taas johonkin ymmärtämättä, että itseäni en pääse pakoon reissuun lähtemällä.

En enää tarkalleen muista miksi päädyin keskelle Helsingin Narinkkatoria, mutta siellä seistessäni saavutin henkilökohtaisen aallonpohjani. Ihmisiä käveli ohitseni ja he kaikki vaikuttivat olevan matkalla johonkin. Minä en saanut otettua enää askeltakaan, sillä en ollut menossa yhtään mihinkään. Tuntui täysin tyhjältä. Se hetki oli käsittämättömän musta. Liioittelematta voin sanoa, että energiani riitti tasan yhteen puheluun. Siinä keskellä toria soitin työterveyden päivystykseen ja sain soperrettua, että tarvitsen apua. Nyt. Sen jälkeen taisin vain itkeä.

Jäin sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten kuukaudeksi. Siirryin työterveyshoitajalta psykiatrille, jolta sain lähetteen psykoterapiaan. Siellä olisi määrä käydä pari kertaa viikossa muutaman vuoden ajan. Minusta määrä kuulosti niin hurjalta, että tuli oikeastikin hullu olo. Samaan syssyyn aloitin masennuslääkityksen, vaikka alunperin ajatusta vastustinkin. Tuo melko uusi lääke paransi kuitenkin huomattavasti keskittymiskykyäni ja leikkasi tunneskaalan pahimmat kulmat pois turruttamatta tunnepuolta totaalisesti. Reilun kuukauden sairasloman jälkeen olin taas jokseenkin työkykyinen kansalainen.

Terapiasta, lääkityksestä ja työhön palaamisesta huolimatta aallonpohja jatkui vielä pitkän tovin. Latasin terapialle paljon odotuksia, mutta en tuntunut pääsevän puusta pitkään enkä ymmärtänyt miksi. Elämä jatkui samaa sekalaista rataa, ainoa ero oli, että olin lääkkeiden ansiosta jokseenkin toimintakykyinen. Toimissani vaan ei ollut päätä eikä häntää.

Lopulta reilun puolen vuoden jälkeen jätin turhautuneena terapian kesken, sillä en pystynyt kertomaan enää edes terapeutilleni totuutta asioiden laidasta. Tämän myötä oivalsin itse mistä kenkä todellisuudessa puristi. Olin totaalisen loppu sekaviin suhdekuvioihin, salailuun, vaihtoehtoisiin totuuksiin ja vaikeuksien pakoiluun. Halusin vain takaisin sen elämän, jossa puhutaan jostain muusta kuin avioerosta tai masennuksesta ja jossa voin kysyttäessä kertoa rehellisesti mitä minulle kuuluu.

Tuli muutoksen ja toipumisen aika ihan helvetin pitkän rämpimisen jälkeen. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli päätös olla rehellinen itselle ja muille. Päätökseni lopettaa salailu ja kaunistelu oli ratkaiseva, sillä juuri ne kertomatta jääneet asiat olivat kuormittaneet minua eniten. Päätin, etten enää ikinä tekisi asioita joiden vuoksi joutuisin valehtelemaan. Voin kertoa, että elämä on ollut todella paljon helpompaa tuon päätöksen jälkeen.

Sitten seurasi vaikein osuus, eli anteeksianto. Olin pyydellyt tekemisiäni anteeksi suuntaan jos toiseenkin ja surrut, kun anteeksiantoa ei herunutkaan sormia napsauttamalla. Samaan aikaan en kuitenkaan edes itse kyennyt antamaan itselleni anteeksi. Ja lopulta juuri itselleen anteeksi antaminen on kaikkein tärkeintä, sillä sen jälkeen elämä oikeasti jatkuu. Muiden anteeksianto on vain plussaa, ei välttämättömyys. Niinpä olen keskittynyt antamaan itselleni anteeksi sen sijaan, että pyytelisin loputtomasti anteeksi muilta.

Tänä päivänä minulta voi jo kysyä mitä kuuluu ja vastaan, että eipä tunnu lainkaan hullummalta. Uusi parisuhde on ollut suurena apuna toipumisessa ja lääkkeistäkin luovuin heti suhteen alkumetreillä. Mutta on edelleen päiviä, jolloin tiedän etten ole vielä täysin kunnossa. Kaikkina muina päivinä voin kuitenkin paremmin kuin vuosikausiin.

Olen saanut takaisin huomisen, ensi viikon ja ensi vuoden. Tulevaisuudessa on jotain ja minä olen sinne matkalla.

Vähemmän maitoa

Muistatteko, kun viime vuonna kirosin suomalaisen maidon sopimattomuutta vatsalleni? Apu pahimpiin turvotuksiin löytyi laktoosittomien tuotteiden lisäksi niinkin läheltä kuin naapurin navetasta, mutta jäin silti miettimään maitotuotteiden sopivuutta keholleni, etenkin kun omaan kotiin muutettuamme ei raakamaitoa enää saanutkaan kuusiaidan takaa.

Vaikka laktoosittomat maitotuotteet eivät aiheuttaneetkaan minulle niin massiivisia vatsanväänteitä ja turvotusta kuin tavalliset maitotuotteet, oli olo silti aina iltajogurtin jälkeen hivenen outo, kuin ylitäysi. Niinpä päätin kokeilla mitä maitotuotteiden käytön vähentäminen tekisi elimistölleni, sillä olin lukenut, että turvotuksen poistumisen lisäksi se saattaisi hyvällä tuurilla auttaa niin säärissäni riehuvaan atooppiseen ihottumaan, kuin myös uutta teini-ikää elävän pärstäkertoimeni finniongelmaankin.

230517_1

Olen nyt viime syksystä lähtien korvannut kahvimaidon kauramaidolla ja jogurtin soijajogurtilla. Aivan kaikista maitotuotteista en kuitenkaan ole luopunut. Syön edelleen juustoa ja käytän voita, ja silloin harvoin kun ruoanlaitossa tarvitaan kermaa tai leivonnassa maitoa, minä myös käytän niitä. Mutta päivittäiseen ruokavalioon eivät maitotuotteet enää kuulu.

Aika nopeasti huomasin, että se vähän vaikeasti sanoin kuvailtava, lähinnä iltaisin vaivaava hivenen tukala ja ylitäysi olo alkoi kadota ja tilalle tulla keveys. Tuntui myös, että vatsan seudulta katosi turvotusta, jota en ollut edes tajunnut siellä olevan. Saatoin siis jopa hoikistua hieman, joskin on mahdollista, että siihen saattoi olla osasyynä jokin muukin muuttuja elämässä.

Atooppinen ihottuma ei valitettavasti ole kadonnut kokonaan, mutta väittäisin sen olevan hivenen paremmalla tolalla kuitenkin. Finneihin maitotuotteiden vähentämisellä ei ollut vaikutusta oikeastaan laisinkaan, mutta niihinkin löytyi apua toisaalta, siitä lisää myöhemmin.

230517_2

Tämän kahdeksan kuukautta kestäneen kokeilun perusteella olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka pystyisinkin nauttimaan laktoosittomia maitotuotteita ilman vatsanväänteitä, ne eivät myöskään 100 % sovi minulle. Onneksi on vaihtoehtoja!

 

 

Kyllä sua kohta vituttaa

Odotahan vaan, kun tulee pimeys etkä enää tiedä onko yö vai päivä. Odotahan vaan, kun sataa lunta ja joudut lumitöihin. Odotahan vaan, kun pakkaset tulevat ja on niin kylmä, ettet kykene menemään ulos. Odotahan vaan, kun ne lumet sulavat ja loskaa ja koiranpaskaa on kaikkialla. Odotahan vaan, ne sanovat.

Odotahan vaan, kun haluaisit ostaa jotain erikoista mitä ei kylän kolmesta kaupasta löydy. Odotahan vaan, kun haluaisit lähteä illanviettoon, mutta taksi isolle kirkolle maksaa enemmän kuin itse ravintolalasku. Odotahan vaan, kun haluaisit harrastaa jotain erikoisempaa mitä ei omalla kylällä ole tarjota. Odotahan vaan, kun tunnistat kaikki vastaantulijat. Odotahan vaan, kun ei ole sitä eikä tätä eikä mitään tekemistä. Odotahan vaan, ne sanovat.

Olen odottanut puoli vuotta. Katsellut ikkunasta lumisadetta ja miettinyt, että jokohan tänään. Olen odotellut päiväkausia näkeväni auringon ja miettinyt, että jokohan kohta. Olen ajanut kastanjatahnan perässä Ouluun ja mennessäni miettinyt, että jokohan nyt sitten. Olen treenannut samalla salilla ihmisen kanssa, joka laittaa tukkaani ja sen, joka raplaa hampaitani, ja ihmetellyt, että nytkös sitten pitäisi. Mutta ei. Vielä ei ole vituttanut.

210217_1

Selvästikin Kalifornia muutti minussa jotain. Tai ehkä paremminkin kaikki se paluumuuttoon liittyvä säätö, mitä tapahtui sen jälkeen. Mutta jotenkin tapani suhtautua asioihin on muuttunut.

Koska minulta on kysytty, että minkälaisella itseni huijaus -metodilla minä täällä semitunturissa pidän itseni järjissäni, niin antakaas kun kerron.

Enää en anna asioiden määrittää suhtautumistani, vaan paremminkin suhtautumiseni määrittää asioita. Säätila, kastanjatahna tai mahdollisuus kävellä baari-illan jälkeen kotiin eivät enää hetkauta elämänlaatuani juurikaan, ne ovat vain asioita. Lopulta elämänlaatuun vaikuttaakin olosuhteita enemmän se, kuinka vallitseviin olosuhteisiin oikein suhtautuu.

Niin, miksi harmitella kaikkea sitä mikä ei ole mahdollista, kun voi iloita kaikesta siitä, mikä on mahdollista? Miksi harmitella loskaa tai pakkasta, kun samaan aikaan voi olla onnellinen siitä, että lenkin sijaan on hyvä syy jäädä köllöttelemään sohvalle?

 

 

Ensilumi

Ja niin peittyi Kiiminki viime yönä ensilumeen. Pakko tunnustaa, että kun mies sängystä noustessaan vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi hivenen kuivakasti maan olevan valkea, oli ensimmäinen reaktioni lapsenomainen innostus ja mieliteko lähteä sillä sekunnilla lumipallojen tekoon ja vasta toisena mieleeni juolahti, että eihän meillä ole vielä edes talvirenkaita autossa.

261016_1

Hassua muuten, kuinka ensilumi lopulta yllätti, vaikka pakkasöitä on ollut jo useamman viikon. Jotenkin sitä odotti etelä-suomalaiseen tapaan saavansa ensin säkkikaupalla pimeyttä, sitten vesisadetta ja lopulta kylmää räntää niskaan ennen ensilumia. Mutta ei. Ulkona ei ole erityisen pimeää, vettä ei ole tullut juuri nimeksikään eikä räntääkään ole satanut vielä kertaakaan.

261016_4

261016_2

Ja nyt, silläkin uhalla, että seuraava repliikkini voi harrasmielisimpiä ärsyttää ja toisaalta herättää epäilyksiä siitä, että poltan muutakin kuin tulta takassa, on sanottava, että ajatus lähestyvästä talvesta viehättää minua suuresti. Tekeehän talvi olemisesta, tekemisestä ja harrastamisesta hankalampaa, en sitä lähde kaunistelemaan, mutta silti. Vitsi miten siistiä!

261016_3

Olen melko mestarillinen manipuloimaan mieltäni, tai kutsukoon sitä joku sitten vaikka itsepetokseksi niin halutessaan. Mutta käytännössä voin lähes jokaisena aamuna valita kummalla jalalla sängystä nousen, reagoinko tapahtumiin positiivisesti vai negatiivisesti ja nähdäkö siinä suuremmassakin sontakasassa edes häivähdyksen verran hyvää.

261016_5

Kun siis ensilumen nähdessään on ensin haljeta innostuksesta ja vasta sen jälkeen muistaa murehtia renkaidenvaihtoa, on jo reilusti voiton puolella talvesta. Jos taas ensimmäisenä talviaamuna toteaa ääneen ”voi vittu”, ei todennäköisesti osaa innostua lumesta tai mistään muustakaan koko talvena.

Hoksaatko eron?