Vähemmän maitoa

Muistatteko, kun viime vuonna kirosin suomalaisen maidon sopimattomuutta vatsalleni? Apu pahimpiin turvotuksiin löytyi laktoosittomien tuotteiden lisäksi niinkin läheltä kuin naapurin navetasta, mutta jäin silti miettimään maitotuotteiden sopivuutta keholleni, etenkin kun omaan kotiin muutettuamme ei raakamaitoa enää saanutkaan kuusiaidan takaa.

Vaikka laktoosittomat maitotuotteet eivät aiheuttaneetkaan minulle niin massiivisia vatsanväänteitä ja turvotusta kuin tavalliset maitotuotteet, oli olo silti aina iltajogurtin jälkeen hivenen outo, kuin ylitäysi. Niinpä päätin kokeilla mitä maitotuotteiden käytön vähentäminen tekisi elimistölleni, sillä olin lukenut, että turvotuksen poistumisen lisäksi se saattaisi hyvällä tuurilla auttaa niin säärissäni riehuvaan atooppiseen ihottumaan, kuin myös uutta teini-ikää elävän pärstäkertoimeni finniongelmaankin.

230517_1

Olen nyt viime syksystä lähtien korvannut kahvimaidon kauramaidolla ja jogurtin soijajogurtilla. Aivan kaikista maitotuotteista en kuitenkaan ole luopunut. Syön edelleen juustoa ja käytän voita, ja silloin harvoin kun ruoanlaitossa tarvitaan kermaa tai leivonnassa maitoa, minä myös käytän niitä. Mutta päivittäiseen ruokavalioon eivät maitotuotteet enää kuulu.

Aika nopeasti huomasin, että se vähän vaikeasti sanoin kuvailtava, lähinnä iltaisin vaivaava hivenen tukala ja ylitäysi olo alkoi kadota ja tilalle tulla keveys. Tuntui myös, että vatsan seudulta katosi turvotusta, jota en ollut edes tajunnut siellä olevan. Saatoin siis jopa hoikistua hieman, joskin on mahdollista, että siihen saattoi olla osasyynä jokin muukin muuttuja elämässä.

Atooppinen ihottuma ei valitettavasti ole kadonnut kokonaan, mutta väittäisin sen olevan hivenen paremmalla tolalla kuitenkin. Finneihin maitotuotteiden vähentämisellä ei ollut vaikutusta oikeastaan laisinkaan, mutta niihinkin löytyi apua toisaalta, siitä lisää myöhemmin.

230517_2

Tämän kahdeksan kuukautta kestäneen kokeilun perusteella olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka pystyisinkin nauttimaan laktoosittomia maitotuotteita ilman vatsanväänteitä, ne eivät myöskään 100 % sovi minulle. Onneksi on vaihtoehtoja!

 

 

Kyllä sua kohta vituttaa

Odotahan vaan, kun tulee pimeys etkä enää tiedä onko yö vai päivä. Odotahan vaan, kun sataa lunta ja joudut lumitöihin. Odotahan vaan, kun pakkaset tulevat ja on niin kylmä, ettet kykene menemään ulos. Odotahan vaan, kun ne lumet sulavat ja loskaa ja koiranpaskaa on kaikkialla. Odotahan vaan, ne sanovat.

Odotahan vaan, kun haluaisit ostaa jotain erikoista mitä ei kylän kolmesta kaupasta löydy. Odotahan vaan, kun haluaisit lähteä illanviettoon, mutta taksi isolle kirkolle maksaa enemmän kuin itse ravintolalasku. Odotahan vaan, kun haluaisit harrastaa jotain erikoisempaa mitä ei omalla kylällä ole tarjota. Odotahan vaan, kun tunnistat kaikki vastaantulijat. Odotahan vaan, kun ei ole sitä eikä tätä eikä mitään tekemistä. Odotahan vaan, ne sanovat.

Olen odottanut puoli vuotta. Katsellut ikkunasta lumisadetta ja miettinyt, että jokohan tänään. Olen odotellut päiväkausia näkeväni auringon ja miettinyt, että jokohan kohta. Olen ajanut kastanjatahnan perässä Ouluun ja mennessäni miettinyt, että jokohan nyt sitten. Olen treenannut samalla salilla ihmisen kanssa, joka laittaa tukkaani ja sen, joka raplaa hampaitani, ja ihmetellyt, että nytkös sitten pitäisi. Mutta ei. Vielä ei ole vituttanut.

210217_1

Selvästikin Kalifornia muutti minussa jotain. Tai ehkä paremminkin kaikki se paluumuuttoon liittyvä säätö, mitä tapahtui sen jälkeen. Mutta jotenkin tapani suhtautua asioihin on muuttunut.

Koska minulta on kysytty, että minkälaisella itseni huijaus -metodilla minä täällä semitunturissa pidän itseni järjissäni, niin antakaas kun kerron.

Enää en anna asioiden määrittää suhtautumistani, vaan paremminkin suhtautumiseni määrittää asioita. Säätila, kastanjatahna tai mahdollisuus kävellä baari-illan jälkeen kotiin eivät enää hetkauta elämänlaatuani juurikaan, ne ovat vain asioita. Lopulta elämänlaatuun vaikuttaakin olosuhteita enemmän se, kuinka vallitseviin olosuhteisiin oikein suhtautuu.

Niin, miksi harmitella kaikkea sitä mikä ei ole mahdollista, kun voi iloita kaikesta siitä, mikä on mahdollista? Miksi harmitella loskaa tai pakkasta, kun samaan aikaan voi olla onnellinen siitä, että lenkin sijaan on hyvä syy jäädä köllöttelemään sohvalle?

 

 

Ensilumi

Ja niin peittyi Kiiminki viime yönä ensilumeen. Pakko tunnustaa, että kun mies sängystä noustessaan vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi hivenen kuivakasti maan olevan valkea, oli ensimmäinen reaktioni lapsenomainen innostus ja mieliteko lähteä sillä sekunnilla lumipallojen tekoon ja vasta toisena mieleeni juolahti, että eihän meillä ole vielä edes talvirenkaita autossa.

261016_1

Hassua muuten, kuinka ensilumi lopulta yllätti, vaikka pakkasöitä on ollut jo useamman viikon. Jotenkin sitä odotti etelä-suomalaiseen tapaan saavansa ensin säkkikaupalla pimeyttä, sitten vesisadetta ja lopulta kylmää räntää niskaan ennen ensilumia. Mutta ei. Ulkona ei ole erityisen pimeää, vettä ei ole tullut juuri nimeksikään eikä räntääkään ole satanut vielä kertaakaan.

261016_4

261016_2

Ja nyt, silläkin uhalla, että seuraava repliikkini voi harrasmielisimpiä ärsyttää ja toisaalta herättää epäilyksiä siitä, että poltan muutakin kuin tulta takassa, on sanottava, että ajatus lähestyvästä talvesta viehättää minua suuresti. Tekeehän talvi olemisesta, tekemisestä ja harrastamisesta hankalampaa, en sitä lähde kaunistelemaan, mutta silti. Vitsi miten siistiä!

261016_3

Olen melko mestarillinen manipuloimaan mieltäni, tai kutsukoon sitä joku sitten vaikka itsepetokseksi niin halutessaan. Mutta käytännössä voin lähes jokaisena aamuna valita kummalla jalalla sängystä nousen, reagoinko tapahtumiin positiivisesti vai negatiivisesti ja nähdäkö siinä suuremmassakin sontakasassa edes häivähdyksen verran hyvää.

261016_5

Kun siis ensilumen nähdessään on ensin haljeta innostuksesta ja vasta sen jälkeen muistaa murehtia renkaidenvaihtoa, on jo reilusti voiton puolella talvesta. Jos taas ensimmäisenä talviaamuna toteaa ääneen ”voi vittu”, ei todennäköisesti osaa innostua lumesta tai mistään muustakaan koko talvena.

Hoksaatko eron?

 

 

Vinkki parempaan lomaan

Vaikka itse olenkin ollut kesälomani jälkeen jo reilun viikon verran töissä, niin ehkä siellä on joku muu vielä kesäloman vietossa. Seuraa nimittäin loman laatua parantava vinkki, joka ei todellakaan ole mikään uusi juttu, mutta jota harva tulee kuitenkaan toteuttaneeksi.

Kokeilepa sulkea kännykän datayhteys loman ajaksi.

Lähtiessämme Kalifornian matkalle, oli tarkoitukseni hankkia muutamaksi viikoksi käyttööni paikallinen prepaid-liittymä. Vietettyäni 16 tuntisen menomatkan ilman puhelinta, tarkkailtuani lentokentällä ohi kulkevia, oikeita ihmisiä Instagram-kuvien sijasta, unohdettuani typerät klikkiuutiset hyvää kirjaa lukiessani ja juteltuani Facebookin chat-ruudun sijaan mieheni kanssa kasvotusten, olin perille päästessämme muuttanut mieltäni. Datayhteys sai luvan pysyä suljettuna.

Ja voi vitsi kuinka paljon enemmän ehdinkään havainnoida ympäristöä, kun ei jokaista asiaa tarvinut samalla sekunnilla raportoida Facebookissa, Whatsappissa ja Instagramissa. Yhtäkkiä pitikin keksiä kännykän räpläämisen sijaan jotain muuta tekemistä ravintolassa ruoka-annosta odotellessa, katsella ihmisiä, lueskella lehtiä ja pitää miehen kättä omassa. Riitti vallan mainiosti, että kännykkäni toimi lähinnä kamerana ja kävin yhteyksien päässä ainoastaan iltaisin tukikohtamme nettiliittymän kautta, jos edes silloin.

080816_1Reissussa hyödynnettiin lähinnä kännykän kameraominaisuuksia.

Sen lisäksi, että oli enemmän aikaa katsella ympärilleen, tuntui hyvältä olla tavoittamattomissa. Ettei tarvitsisi vastata kenellekään. Ei tarvitsisi tietää tuoreimpia uutisia eikä olla osallisena päivän polttavia keskusteluita. Että saattaisi sanoa myöhemmin ihmisille, että en tiennyt ja en ollut kuullutkaan ja se olisi ymmärrettävämpää kuin sanoa, ettei minua oikeastaan edes kiinnosta.

Kokeilkaapa. Nämä Onnenpäivät ja muut hölynpölyt joutavat ihan hyvin seurantatauolle loman ajaksi.

 

Sopivasti lihaisa

Olen viime kuukausina totaalikieltäytynyt punnitsemasta itseäni, sillä tiedän ilman vaakojakin, että painan takuulla enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nimittäin jos on treeni kulkenut, niin on kyllä kulunut pöperöäkin. Vaikka tykkäänkin nykyisestä, sopivasti lihaisasta rungostani, olen silti pelännyt, että todellisten numeroiden näkeminen tekisi oloni epämukavaksi. Mielessäni kun kummittelevat edelleen kouluterveydenhoitajan painosuositustaulukossa kiemurtelevat käppyrät ja painoindeksi, jonka sallimissa rajoissa olen nipinnapin onnistunut rimpuilemaan aina viime vuosiin saakka.

150716_2

Viime viikolla uteliaisuuteni kuitenkin voitti ja päätin punnita itseni. Vaikka odotinkin ihmettä, jolla painoni olisi mystisesti pudonnut hartioiden silti leventyessä, ei vaakalukema varsinaisesti yllättänyt. Nuoruusvuosieni pahin pelko oli konkretisoitunut ja olin lipsahtanut painoindeksin ihannearvojen ulkopuolelle reilulla 72 kilolla.

Tiedänhän minä, että painoindeksi on ehkä se typerin tapa mitata ihmisten tarvetta painonkohotukselle tai -pudotukselle, mutta tuntuuhan se silti hivenen epämiellyttävältä olla virallisen laskentakaavan perusteella lievästi ylipainoinen. Siksi olinkin äimistynyt kuullessani, että itseni jo 80-luvulla traumatisoinut painoindeksikaava on vieläkin laajassa käytössä.

150716_4

Vaikkei elopainoni nyt oikeasti minua hetkauttanut suuntaan tai toiseen (olenhan nyt tukevasti kiinni tantereessa, hah!), päätin hakea kovalla työllä rakentamastani massasta hivenen lisää informaatiota. Salillamme tehdään InBody kehon koostumusmittauksia, joten pian jo seisoin kalsarisillani kummallisen mittahärvelin päällä ja odottelin mitä tuleman pitää.

Myönnettäköön, että olin mittaustulosten suhteen hivenen skeptinen, mutta laitteen sylkäisemän printin nähtyäni uskon, että tuloksia voinee hyvinkin tulkita suuntaa antavina. Testin mukaan painoni siis on kuin onkin niukasti normaalin yläpuolella, mutta mikä tärkeämpää, testi kertoo myös mistä painoni koostuu. Ja tämä on juuri se asia, josta pitäisi olla selvillä ennen kuin nimittelee ihmistä ylipainoiseksi.

Alla siis oma testitulokseni:

150716_1Painoa on, mutta niin on lihaakin.

Näiden numeroiden valossa minulle helpoin ja nopein tapa saavuttaa painoindeksin (BMI) mukainen normaalipaino, olisi lakata treenaamasta. Tällä tavalla muutama ”ylimääräiseksi” laskettu nestekilo häviäisi hetkessä tehden lihaksista tyhjät ja sitten olisinkin taas ihannemitoissa. Hullua, eikö?

Ymmärrän, että rajummissa ylipainotapauksissa painoindeksikortin vilauttaminen voi olla hyvinkin herättävä ja toimiva niksi. Mutta toivoisin, että lievissä ”ylipainotapauksissa” painoindeksiä ei tulkittaisi niin pilkuntarkasti, etenkään jos kyse on liikuntaa harrastavasta tai ruumiillista työtä tekevästä ihmisestä, saati sitten nuoresta, joka voi traumatisoitua loppuiäksi.

Sillä oikeastihan painoa tärkeämpää on mistä ihminen koostuu, mitä ihminen tekee, miltä ihmisestä tuntuu ja mihin kaikkeen ihminen pystyy.

 

Väsynyt, mutta onnellinen

Olen saanut jonkin verran kommentteja siitä, kuinka positiiviselta ja reippaalta olen vaikuttanut tämän kaiken hulluuden keskellä, joten korjattakoon nyt hieman tätä erheellistä käsitystä rajattomista stressinsietokyvyistäni. Todellisuudessa olen nimittäin ollut vuoden ajan paljon, paljon stressaantuneempi kuin mitä blogista voisi päätellä, tai mitä olen edes itse tajunnut.

Ei sitä siinä keskellä katastrofitilannetta edes ymmärtänyt, kuinka väsynyt oli. Kuinka jatkuva huoli huomisesta näkyi jo kasvoillakin ja kuinka kaikki ne melatoniinin voimalla nukutut puolittaiset yöt synkistivät mieltä. On hyvä elää päivä kerrallaan, mutta kun se perustuu sille, ettei huomista uskalla edes ajatella, on vaikea tehdä elämällään mitään. Lopulta seurasin vain sivusta, kun muut elivät elämäänsä ja olin itse jumissa tilassa, jossa en kuulunut mihinkään.

070716_1

Kun kolmisen viikkoa sitten otimme sen ensimmäisen askeleen voiton puolelle, tuntui kuin kivireki olisi pudonnut niskastani ja väsymys vyörynyt päälleni kaikkien valvottujen aamuöiden voimalla. Nyt tuntuukin siltä, kuin voisin vain nukkua vuorokaudet ympäriinsä, ellei välillä pitäisi tehdä vähän töitä ja treenata. Mutta vaikka olenkin hirveän väsynyt, tunnen silti olevani enemmän elossa kuin aikoihin, täynnä toivoa ja onnea. Energia vain on vähissä.

070716_2

Ihminen on varsin pitkäpinnainen kapistus, sellainen, joka stressitilanteissa pysyy jaloillaan ja jokseenkin järjissään yllättävänkin pitkiä aikoja ja vasta kun tilanne on ohi, alkaa väsymys todenteolla iskeä pintaan. Sinänsä hieno tämä tällainen hengissä pysymisen varmistava mekanismi, että romahdetaan vasta kun ollaan selvillä vesillä. Mutta onhan se hivenen nurinkurista, että nyt kun huolet ovat vihdoin hellittämään päin ja voisin ryhtyä elämään, niin tekisi mieli vaan mennä nukkumaan.

Pakkosuorittamisen sijaan on kuitenkin hyvä antaa itselleen aikaa, levätä ja koota taas itsensä koettelemusten jälkeen. Sillä päivä päivältä olo kevenee, ajatus selkenee ja ote elämästä voimistuu, kunnes jaksetaan taas elää täysillä.

Mutta otetaanpa ensin pikku päikkärit.

 

 

 

 

Treenit sairastelun jälkeen

Te paljon liikkuvat kyllä tiedätte, mitä viikon – saati kuukauden flunssa tekee treeneille. Voi elämänkevät, aivan kuin ei olisi ikinä mitään tehnytkään.

Taisin jo aikaisemminkin mainita seuruettamme riivanneesta, luonnottoman sitkeästä flunssanpirulaisesta. Kun kahden limansekaisen viikon jälkeen vilautin naamaseudun onteloitani lääkärille, hän ilmoitti oitis sekä poski- että otsaonteloiden olevan pullollaan jotain sinne kuulumatonta. Siltä varalta, että kyseessä olisi jokin ureaa tuhdimpi tavara, aloitin antibioottikuurin taudin taltuttamiseksi ja samaan syssyyn ryhdyin hoitelemaan orastavaa keuhkoputkentulehdusta. Kun kolme viikkoa oli kulunut, alkoi oloni selvästi kohentua, mutta sain viiltävän päänsäryn. Vasta kun sairaanhoitaja opasti minut allergialääkkeiden pariin, sain hoidettua tuon viimeisenkin vaivan pois päiväjärjestyksestä. Niin hujahti kuukaudenpäivät sohvan pohjalla lohtuherkkuja mutustellen.

070516_1

Vahvojen, lähinnä oman pään ulkopuolelta kuuluvien järjenäänien vuoksi pysyttelin kiltisti koko sairausajan poissa treeneistä. Lääkärin neuvot liikuntaan palaamisen suhteen olivat yksiselitteiset – niin kauan kun oireet tuntuvat keuhko-osastolla, antibioottikuuri on kesken tai päässä tuntuu painetta, ei treeneihin olisi mitään asiaa. Ja tämänkin jälkeen alku olisi otettava rauhallisesti, askel kerrallaan ja kuulosteltava mikä tuntuu hyvältä.

Kun viimein oloni alkoi tuntua terveeltä enkä enää yskinyt hengästyessä, aloitin liikuntahommat reippaalla kävelylenkillä. Kun kävely ei seuraavaan päivään mennessä aiheuttanut takapakkia toipumiseen, uskaltauduin salille, ja kun ei sekään tuntunut pahalta, lähdin rauhalliselle, kauan kaivatulle hölkälle.

070516_2

Vaikka olo on vihdoin terve ja sillä tavalla treenaaminen tuntuu kyllä hyvältä, niin voi pyhä lehmä kuinka voikaan ihmiskeho olla heikossa hapessa! Painojen nostelu on ensimmäisellä treeniviikolla tuntunut kovasti vieraalta; aivan kuin hermotus olisi täysin nukuksissa ja liikeradat jostain vieraasta lajista. Pientä kehonpainotreeniä tehdessä kävi myös varsin selväksi, että kyllä, hyvä osa lohtuherkuista on tarrannut tiukasti vyötäisille eikä se ainakaan helpota kehon nostelua. Ja ei nyt edes mennä siihen, kuinka paljon jokaiseen lihakseen ensimmäisen treeniviikon jälkeen sattuu!

070516_3

Turhauttaa ja ärsyttää, minä kun olin suunnitellut olevani toukokuun kynnyksellä elämäni vedossa. Mutta toisaalta olen myös kovasti ylpeä siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä maltoin mieleni ja annoin kehoni parantua kaikessa rauhassa ennen treeneihin palaamista. Ja onhan tämä nyt huisin hieno tunne olla taas pitkästä aikaa terve!

Pakko kuitenkin myöntää, että ylpeyttäni hieman himmentää se fakta, että selkärankani lohtuherkkujen suhteen oli yhtä vahva kuin tohvelieläimellä. Huokaus.

Mutta kun ihan varmasti ne viisikymmentä pullaa auttoi toipumisessa!