Ja niin peittyi Kiiminki viime yönä ensilumeen. Pakko tunnustaa, että kun mies sängystä noustessaan vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi hivenen kuivakasti maan olevan valkea, oli ensimmäinen reaktioni lapsenomainen innostus ja mieliteko lähteä sillä sekunnilla lumipallojen tekoon ja vasta toisena mieleeni juolahti, että eihän meillä ole vielä edes talvirenkaita autossa.

Hassua muuten, kuinka ensilumi lopulta yllätti, vaikka pakkasöitä on ollut jo useamman viikon. Jotenkin sitä odotti etelä-suomalaiseen tapaan saavansa ensin säkkikaupalla pimeyttä, sitten vesisadetta ja lopulta kylmää räntää niskaan ennen ensilumia. Mutta ei. Ulkona ei ole erityisen pimeää, vettä ei ole tullut juuri nimeksikään eikä räntääkään ole satanut vielä kertaakaan.

Ja nyt, silläkin uhalla, että seuraava repliikkini voi harrasmielisimpiä ärsyttää ja toisaalta herättää epäilyksiä siitä, että poltan muutakin kuin tulta takassa, on sanottava, että ajatus lähestyvästä talvesta viehättää minua suuresti. Tekeehän talvi olemisesta, tekemisestä ja harrastamisesta hankalampaa, en sitä lähde kaunistelemaan, mutta silti. Vitsi miten siistiä!

Olen melko mestarillinen manipuloimaan mieltäni, tai kutsukoon sitä joku sitten vaikka itsepetokseksi niin halutessaan. Mutta käytännössä voin lähes jokaisena aamuna valita kummalla jalalla sängystä nousen, reagoinko tapahtumiin positiivisesti vai negatiivisesti ja nähdäkö siinä suuremmassakin sontakasassa edes häivähdyksen verran hyvää.

Kun siis ensilumen nähdessään on ensin haljeta innostuksesta ja vasta sen jälkeen muistaa murehtia renkaidenvaihtoa, on jo reilusti voiton puolella talvesta. Jos taas ensimmäisenä talviaamuna toteaa ääneen ”voi vittu”, ei todennäköisesti osaa innostua lumesta tai mistään muustakaan koko talvena.

Hoksaatko eron?