Osoitekirja, vanhanajan Facebook

Olen tänään viettänyt lähes pari tuntia ”osoite muuttuu” -kortteja epäergonomisessa asennossa kirjoitellen ja saanut sen seurauksena sekä peukalooni että niskaani krampin. Osoitteenmuutos-korttien lähettäminen onkin yksi niistä perinteistä joista en ole suostunut luopumaan, vaikka nykyaika siihen kovasti painostaakin. Ja miksipä en niitä lähettäisi – olisihan suoranaista hulluutta olla hyödyntämättä yhtä harvoista postin tajoamistailmaisista palveluista, vaikkakin korttien Suomeen toimittaminen jonkin taalan maksaakin.

Nopeampiakin vaihtoehtoja uuden osoitteen ilmoittamiselle olisi. Mutta esimerkiksi tekstiviestitse lähetetyn ilmoituksen voi vaikka vahingossa poistaa tai se voi hautautua muiden ei-lähellekään-niin-tärkeiden -viestien sekaan. Samoin voi käydä sähköpostille. Perinteisesti postikortilla ilmoitettu osoite taas sujahtaa helposti talteen osoitekirjan sivuille ja käsinkirjoitettu osoite jättää mukavasti tulkinnanvaraa lukijalleen. Mutta hetkinen, onko ihmisillä enää perinteistä osoitekirjaa, johon uuden osoitteen raapustaa?

Osoitekirja onkin yksi niistä yllättävistä paikoista, joihin tallentuvat niin omat kuin muidenkin ihmisten elämänvaiheet. Kattavuudeltaan sitä voitaisiinkin kutsua vanhanajan Facebookiksi, tosin sillä erotuksella, että kuulakärkikynää käytettäessä henkilö ei koskaan ole kirjasta poistettavissa.

Yhdeltä sivulta selviävät nopeasti tuttavan koko asuinpaikkojen kirjo sekä puolison liittyminen samaan talouteen, kun taas jonkun toisen nimi on avioliiton solmimisen myötä siirtynyt kokonaan toisen aakkosen alle, uudelle sivulle. Ja niin ennen vanhempiensa kanssa samassa taloudessa asunut nuorinainenkin on jo muuttanut omilleen ja saanut vanhempiensa alle oman osoitteensa. Osoitekirja kätkee sisäänsä myös paljon kirjoittajan omaa historiaa, riveittäin entisten poikaystävien sukulaisia, joiden osoitteille ei enää ole käyttöä. Samoin säilyvät osoitekirjan kansien välissä merkinnät niistä ihmisistä, joilla ei enää maanpäällistä osoitetta ole. Heidän joukkoonsa liittyi tänä vuonna mummoni ja kortteja lähti maailmalle yksi edellisvuotta vähemmän.

Huomasin tänään, että osoitekirjani kannet sinnittelevät kiinni enää muutaman liimatipan varassa. Harkitsin jo hetken uuden ostamista kirjakaupasta, mutta en taida pystyä yli 15 vuotta palvellutta osoitekirjaani vaihtamaan uuteen. Onhan näilläkin sivuilla vielä tilaa vaihdella osoitteita, avioitua, erota tai tehdä lapsia.

Vieraita Suomesta

Viimeisen kuukauden aikana ovat vierashuoneemme olleet jatkuvassa käytössä ja talo täynnä elämää. Kun toiset vieraat ovat menneet, ovat toiset tulleet. On tehty yhdessä ruokaa, käyty ostoksilla, nautittu Kalifornian auringosta ja parannettu maailmaa. Ja sitä vartenhan meillä on naurettavan ylimitoitettu talo, että ystävillämme on halutessaan mahdollisuus tulla kurkistamaan meidän elämäämme ja kulkea kanssamme hetken verran yhtä matkaa ison meren tällä puolen. Mutta mitä ystävyyssuhteelle sitten tapahtuu, kun yhden illan sijaan saman katon alla oleskellaankin päiväkausia? Tai entä kun vieraat ovatkin kirjaimellisesti vieraita?

Olen aina pitänyt ovet avoinna ystäville. Kyseessä on puhtaasti isovanhempieni luota opittu toimintamalli. Lapsena mummolassa ollessa tottui siihen, että joka päivä joku kävi kylässä. Ja aina keitettiin kahvit. Käymään sai tulla milloin vain eikä tulevasta vierailusta välttämättä tarvinut etukäteen varoittaa. Sen kun ilmestyi ovelle ja kohta rupateltiinkin jo kahvikupin äärellä viimeaikaisia kuulumisia. Samanlaista maaseudulta tuttua vieraanvaraisuutta olen itsekin halunnut jatkaa. Pakastimessa on aina ollut pullaa jos joku on sattunut ohikulkiessaan poikkeamaan kahville ja käymään on pyydetty kaikkia – niin vanhoja kuin uusiakin tuttuja, aina mukavasta saliohjaajasta lähtien. Niin oli Suomessa ja niin haluan olevan myös täällä.

Kaliforniassa asuessamme vierailujen luonne on kuitenkin ymmärrettävästä syystä muuttunut. Ellei paikallisia tuttaviamme lasketa mukaan, niin yleensä Suomesta saapuvien vieraiden kestitys kestää yhden illan sijasta muutamista päivistä aina muutamaan viikkoon. Siitäkin huolimatta ovat kotiimme edelleen tervetulleita niin vanhat kuin uudetkin tuttavuudet enkä ole epäröinyt hetkeäkään pyytää viikon Kalifornian matkalle juuri tapaamaani ihmistä mikäli aaltopituutemme ovat tuntuneet kulkevan samoissa sfääreissä. Ja maksuksi majoituksesta on aina riittänyt Fazerin sininen ja Porvoon laku.

On selvää, että pidempi vierailu lähentää eri tavalla, kuin yhden illan grillibileet. Kun saman katon alla on vietetty muutamia päiviä, alkaa yhdestä jos toisestakin paljastumaan uusia puolia. Joku on ehkä aamuisin kärttyinen ennen ensimmäistä kahvikupillista. Toinen taas ei herää koskaan ennen puoltapäivää eikä joku halua koskaan syödä sitä mitä muut haluaisivat. Oma siivousneuroottisuutenikin saattaa toisille tulla yllätyksenä. Niiden faktojen kanssa sitten opetellaan elämään sulassa sovussa. Harvoin edes vuosien ystävyys on lähentänyt niin perusteellisesti kuin viikko tai pari arjen jakamista. Voisinkin väittää tuntevani viikon yhdessäolon jälkeen juuri tapaamani ihmisen paremmin, kuin osan vanhoista tuttavistani vuosien takaa.

Tässäkin asiassa uskon hyvän kiertämiseen. Olen varma, että Suomeen matkatessani myös minulle järjestyy tarpeen vaatiessa majapaikka jostain, tai ainakin kupillinen kahvia.