Sanovat, että ojentajia treenaamalla saa allit pois.
Tein vähän ranskalaisia tangolla ja pum – haha, katsokaa nyt noita ”alleja”!
Näihin kuviin ja tunnelmiin, hyvää viikonloppua kaikille!
(ps. bongaa kuvasta myös entisestään vaalentunut tukka, Kalifornia tekee tehtävänsä…)
Pieni ja siro. Tiedättehän, se sellainen, jonka voi nostaa kevyesti ilmaan ja joka hiipii ääneti yläkerrassa ilman, että hiiskaustakaan kuuluu alakertaan. Pieni ja siro, joka ei jää jumiin housunlahkeeseen eikä hihansuuhun ja joka mahtuu vaivatta istumaan lentokoneen ahtaissa penkeissä. Millaistahan se olisi, olla sellainen? Sitä minä en saa koskaan tietää eikä moni muukaan.
Ei niin pieni ja siro A. Sinivaara
Olin kai kaksitoista. En vielä miettinyt vartaloani paljoakaan, olin vain ruipelo lapsi, joka halusi kasvaa pituutta terveydenhoitajan kasvukäyrän mukaisesti ja joka toivoi, ettei kengännumero koskaan alkaisi nelosella. Söin huoleti kuin hevonen, vaikka vanhempani taivastelivatkin sitä ruokamäärää jonka vuorokaudessa tuhosin. Mihin se tyttö oikein syö? Mutta kuluihan sitä energiaa. Piti kasvaa, leikkiä, uida järvessä, ajaa pyörällä ja vääntää kättä koulussa poikien kanssa. Sitten tuli kesäloma ja vierailu sukulaisten luokse. Sukulaisnainen tervehti iloisesti ja totesi heti ovella, että Anne on ainakin lihonnut sitten viime näkemän. En syönyt sillä reissulla ensimmäistäkään tarjottua kakkupalaa.
Olen miettinyt jälkeenpäin tapahtunutta paljon ja sen mahdollisia vaikutuksia siihen, että koin koko murrosikäni olevani lihava. Vertasin reisiäni yleisurheilua harrastaneen ystäväni reisiin aina kun istuimme vierekkäin ja ahdistuin ostosreissulla, joilta tulimme kotiin aina edelliskertaa suuremmat levikset mukanamme. Kun sitten koulun liikuntatunnilla työnsin kuulaa pidemmälle kuin muut ja minua pyydettiin edustamaan kouluani koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin, kieltäydyin. Miksen voinut pärjätä vaikka juoksussa tai jossain muussa tyttöjen lajissa? Ei, minä pärjäsin tietysti siinä lajissa, jossa ei siroja osallistujia juuri näkynyt.
Voi kun olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt. Hyvänen aika, en minä ollut lihava. Täyteen mittaansa kasvaneessa, karvan alle 170 senttisessä rungossani oli leveä rintakehä, leveä lantio, leveä selkä ja leveät hartiat, mutta ei tippaakaan ylimääräistä. Jälkeenpäin ajateltuna vartaloni olisi ollut täydellinen aihio urheilijalle jos vain olisin asian tajunnut, mutta tyhmyyttäni halusin olla vain pieni ja siro.
Vasta päälle parikymppisenä minä lopulta luovutin.
EI NÄILLÄ GEENEILLÄ.
Olisi täysin järjetöntä haaveilla jostain, mitä ei koskaan voisi olla. Tuon oivalluksen seurauksena päädyin lopulta vakavamman kuntosalitreenaamisen pariin. Jos ei minusta koskaan tulisi siroa, olisi sama mennä täyttä höyryä toiseen suuntaan. Tulokset alkoivat näkyä nopeasti. Päättäväisyydellä ja kovalla harjoittelulla oli varmasti osansa lihasten nopeassa kehityksessä, mutta uskon suurimman kiitoksen kuuluvan hyville geeneilleni. Eivät lihakseni silti ole silmissä kasvaneet. Vieläkään, seitsemän vuoden säännöllisen harjoittelun jälkeen, en pidä itseäni erityisen lihaksikkaana, ennemminkin vahvana.
Kehotankin kaikkia niitä, jotka haaveilevat gasellimaisen sirosta vartalosta, kurkistamaan ajatuksen kanssa peiliin. Ovatko raamisi todella sellaiset, että niistä muovataan pieni ja siro nainen? Onko lantiosi niin kapea, että se edes teoriassa mahtuisi koon nolla vaatteisiin? Muista, ettei kaikkien tarvitse olla siroja eikä se läheskään kaikille ole edes mahdollista. Älä takerru unelmaan, jota et voi toteuttaa, vaan käytä vartaloasi sille suotujen vahvuuksien mukaan. On huomattavasti palkitsevampaa puuhata sellaisten asioiden parissa jotka sujuvat, kuin taistella loputtomasti tuulimyllyjä vastaan.
Nyt se sitten tapahtui. Teinivuosieni mielikuva painorajasta, jonka yläpuolella olisin vaikeasti ylipainoinen ja elämä päättyy, on nyt ylitetty. Viime sunnuntaina, jalkapunttia seuranneena päivänä, vaaka näytti maagiset 70,2 kg. Tuntuuko aikuisesta minusta nyt sitten ylipainoiselta, lihavalta? No, ei todellakaan.
Harkittu ja tavoiteltu painonnousu ahdisti kuitenkin etukäteen valtavasti. Painoindeksit sun muut yleiset käsitteet naiselle sopivasta painosta ovat iskostuneet päähäni niin vahvasti, että edelleen, kaikkien näiden treenivuosien jälkeen, sorrun silloin tällöin tuijottelemaan numeroita peilikuvan sijaan. Vaikka pahimmat tunnemyrskyt ovatkin nyt takana, tunsin silti viime viikolla pienen vihlaisun itsetunnossa, kun kiskoin lempifarkkuja jalkaani. Vatsan sisään vetäminen ei paljoa auttanut, kun farkut eivät nousseet ilman väkivaltaa puolesta reidestä ylöspäin. Paniikki. Pitäisihän naisen sopia koon 27″ farkkuihin. Vedin syvään henkeä ja muistutin itseäni siitä, että tätähän tässä on yritetty, kasvattaa lihasta. Että jospa nyt rauhoittuisit ja kävisit ostamassa itsellesi suosiolla ne suuremmat farkut.
Niin, suurimmat muutokset ovatkin tapahtuneet navan alapuolella. Reisiin on tullut vajaat pari senttiä ympärystä lisää ja takalistoni on vihdoin alkanut kasvaa pyöreyttä, yläviistoon. Pelkkää lihasta eivät kertyneet viisi kiloa kuitenkaan ole. Vatsan seudulle on kertynyt jonkin verran pehmeyttä ja pakaroihin muhkuroita, jota myös selluliitiksi kutsutaan. Ylävartalossakin on alkanut tapahtua. Eniten innoissani olen pyöristyneistä olkapäistä, mutta oikeastaan koko käsivarsi näyttää järeämmältä kuin aikaisemmin. Varjopuolena mainittakoon, että pari kauluspaitaa on nyt jäänyt hihoistaan auttamattomasti pieneksi ja rintaliivitkin puristavat kumman paljon. Positiivisia ongelmia.
Olen itsekin aika yllättynyt, kuinka rauhallisesti lopulta otin vastaan elämäni korkeimman vaakalukeman. Onhan tästä taas matkaa viime kesäiseen bikinikuvauskuntoon, mutta toisaalta olen tavattoman onnellinen annettuani keholleni mahdollisuuden kehittyä ja kasvaa ilman jatkuvaa näännyttämistä. Erityisen palkitsevaa tämä on nyt, kun olemme edenneet harjoitusviikolle, jossa tehdään 3-6 toiston sarjoja. Eli aika kovilla painoilla mennään! Kerron sitten loppuviikosta minkälaisiin maksimipainoihin tällä viikolla päästiin. Eilinen penkkipäivä antoi kuitenkin osviittaa siitä, että voimaa tosiaan on tullut lisää! Hyvä minä!
Tänään isänpäivänä 11.11. klo 17:00 syttyivät naapurustomme ensimmäiset jouluvalot, viikkoa myöhemmin kuin yleensä.
Tästä se sitten taas alkaa, amerikkalainen jouluvalohässäköiden kilpavarustelu. Vuoden ensimmäisen koristelijan titteli on nyt ratkennut, mutta kuka onnistuu luomaan mauttomimman valaistuksen? Entä kenellä on suurin sähkölasku? Kuka uskaltaa ottaa seuraavan askeleen? Onnenpäivä seuraa jännitysnäytelmän kehittymistä, pysy palstalla!
Kato iskä, piirsin sulle kortin, ihan ite!
Tiedätkös iskä mikä isänpäivässä on sinun lisäksesi parasta? Isänpäiväkakku! Koska ei nyt päästä sinne Nivalaan kakkukahville, niin syödään sitä kakkua sitten viimeistään kesällä, kun tulen taas käymään. Sinä olet aina kannustanut lähtemään maailmalle ja kokeilemaan siipiä, rohkaissut jatkamaan, kun on tehnyt mieli antaa periksi ja sanonut, että kaikki järjestyy. Suomeen kyllä ehtisi palata sitten myöhemminkin, ota maailmasta kaikki irti nyt, kun se on mahdollista.
Parempaa isää en olisi voinut toivoakaan kuin sellaisen, joka tukee ja kannustaa, vaikka sitten joutuisikin luopumaan yhteisistä isänpäiväkahveista.
Parasta isänpäivää!
Toivottaa tyttäresi maailmalla
Onnenpäivä 