Rakkautta ensisilmäyksellä

Se oli yksi niistä kevään lämpimistä päivistä, se sellainen, jolloin haluaa vain loikoilla sohvan siinä kulmassa, johon auringonvalo osuu ikkunasta. Minäkin olisin halunnut, olla vain ja nauttia viikonlopusta, mutta kotona vallinnut parisuhteen irvikuva pakotti minut etsimään mielenrauhaa päälle kaatuvien seinien ulkopuolelta. Sinä aamuna en vielä tiennyt, että tuon aurinkoisen kevätpäivän myötä elämäni tulisi muuttumaan täysin. Painoin kypärän päähäni ja ajelin päämäärättömästi kaupungista toiseen.

Puoliksi tietoisesti, puoliksi vahingossa, ajoin kapealle hiekkatielle, jonka varrella olin aikoinani puolittain asunut. Nostin tumman visiirini nähdäkseni paremmin vanhat tutut talot, hiekkakentän, puut ja tien tiukat mutkat. Maamerkkien lisäksi havaitsin oikealta tielle kääntyvän auton ja autoakin paremmin ratin takana istuneen miehen. ”Melko hyvännäköinen kaljupää”, ajattelin ja ohitin risteyksen.

Mies pakkaa salikassiaan samalla tavalla, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Lukitsee oven perässään, peruuttaa auton katoksesta ja suuntaa kohti iltapäivän treenejä. Pihatieltä lähtiessä kantautuu vasemmalta moottoripyörän matala ääni. Hän on harkinnut moottoripyörän ostamista jo tovin, ehkä juuri tuollaisen, joka nyt tulee vastaan kapealla hiekkatiellä. Avonaisen visiirin välistä katseet kohtaavat. Muutaman sekunnin verran kaksi ruskeasilmäistä katsovat toisiaan suoraan silmiin. ”Pitäisikö kääntyä takaisin?”, hän miettii, mutta tie on liian kapea.

Muutamaa viikkoa myöhemmin, juuri kun olin tehnyt itselleni pedin sohvalle ja päättänyt, että tästä lähtien nukkuisin olohuoneessa, syttyi puhelimen näytölle valo saapuvan tekstiviestin merkiksi. Lähettäjän numero oli minulle tuntematon. Muutamaa viestiä myöhemmin tajusin, että kyseessä on sama mies, jonka olin hiekkatiellä tavannut muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hän oli nähnyt minut uudelleen edellisenä päivänä liikennevaloissa salilta kotiin palatessaan, painanut rekisterinumeron mieleensä ja selvittänyt puhelinnumeroni. Ja nyt hän pyysi minua katsomaan kanssaan motocrossia. Olin pudota ällistyksestä takamukselleni. On siinä kaverilla pokkaa.

En lähtenyt motocrossia katsomaan, mutta seuraavana maanantaina, kesken lounastunnin, minä istuin hänen kanssaan kahvilassa. Hän oli paljon pidempi kuin kuvittelin, mutta ne kasvot ratin takaa muistin niin hyvin, että olisin voinut vaikka piirtää ne. En enää muista mistä puhuimme, muistan vain, että ensimmäistä kertaa vuosiin joku keskusteli kanssani ja naurahteli puujalkavitseilleni enemmän hyväksyvästi kuin säälivästi. Ja niin minä tapasin hänet myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Saman viikon perjantaina, viisi päivää ensimmäisen kahvin jälkeen, minä pakkasin vanhassa kodissa reppuni, otin koiran ja muutin hänen luokseen. Siitä on nyt päivälleen seitsemän vuotta.

En tiedä uskonko varsinaisesti kohtaloon, mutta uskon kaiken olevan yhteydessä kaikkeen, jokaisen tapahtuman, jokaisen sattumuksen, niin hyvän kuin pahan. Jos olisin yrittänyt löytää hänet, en olisi löytänyt, sillä en olisi tiennyt mistä etsiä. Kun en edes yrittänyt, niin siinä hän sitten oli, siinä kapealla hiekkatiellä, vastaantulevassa autossa. Nyt tiedän, että etsiminen on turhaa. Asiat tulevat ja järjestyvät, kun on oikea aika, omalla painollaan.

Minä kyllä pystyisin, mutta kroppa ei

Sen jälkeen, kun viilasin ruokavalioni uuteen uskoon, olen jaksanut treenata uskomattoman hyvin. Treenitunteja onkin kertynyt tasaisesti noin 14 tunnin verran viikkoa kohden eikä kyse ole ollut mistään kevyistä iltakävelyistä. Siksi onkin turhauttavaa, kun pää ja kunto kestäisi, mutta yksittäiset ruumiinosat eivät vain tahdo pysyä menossa mukana. Vanha sanonta urheilija ei tervettä päivää näe, pitää siis ainakin osittain paikkaansa. Niinpä niin, liikunta ja sen terveysvaikutukset.

Polveen sattuu, olkapää särkee ja pohje kramppaa.

Säännöllinen liikunta pitää terveenä.

 

Krampit

Tämä epämiellyttävä ja kivulias vaiva on seurannut minua koko elämäni. Lapsena jalkani kramppailivat tämän tästä, erityisesti öisin ja asia laitettiin aina kasvukipujen piikkiin. Näin myöhemmällä iällä voisin melkein väittää, että kyse oli jo silloin tiettyjen hivenaineiden puutteesta.

Erityisen kiusallisia krampit ovat kesken treenin. Vaikka en treenaisi jalkojani, saattavat ne silti krampata vaikkapa kesken ojentajaliikkeiden. Kovan jalkatreenin jälkeen on jo jokseenkin normaalia, että herään öisin suonenvetoihin. Ongelmaa on kuitenkin helpottanut magnesium-pillereiden tupla-annostus sekä osan päivän aikana nauttimani veden korvaaminen urheilujuomalla. Luonnollisesti myös venyttely auttaa pitämään krampit kurissa, joskaan ei poista niitä kokonaan.

On vyötä ja sidettä. Eli kun voimaharjoittelustakin tuli välineurheilua.

 

Oikea polvi

Polven ärtyminen ei ole minulle mikään uusi juttu. Ensimmäisen kerran polvi kipeytyi jo kymmenisen vuotta sitten – missäs muuallakaan, kuin jalkaprässissä. Vihamielisesti käyttäytyvän polven takia oli jalkaprässi vuosikausia pannassa, kunnes nyt, viime kuukausien aikana, olen lisännyt se takaisin saliohjelmaani. Muutaman kuukauden polvi kestikin hienosti menossa mukana, mutta kaksi kovaa jalkapunttia sekä 2-3 juoksu- tai pyörälenkkiä per viikko taisivat sittenkin olla vähän liikaa.

Pyöräilyä vaiva ei onneksi haittaa, mutta juosta en uskalla ja salitreenejäkin on pakko keventää siksi aikaa, kunnes polvi taas rauhoittuu. Eli uusi 200 kg jalkaprässiennätykseni saa odottaa ainakin ensi viikkoon. Jos olisin ymmärtänyt sitoa polveni aina kovien sarjojen ajaksi, olisi ongelmalta ehkä vältytty. Vahingosta oppineena tilasin itselleni polvisiteet ja sidon tästä lähtien polveni aina raskaampiin painoihin siirtyessä. Auttaa muuten todella paljon! Niin polvi- kuin muitakin vaivoja ehkäistäkseni, olen myös lisännyt pitkälle lisäravinnelistalleni glukosamiinin.

Mainittakoon vielä, että kärsin viime vuonna myös juoksijan polvesta, joka poistui lihashuoltoa lisäämällä. Joten, jos polvesi särkee treenatessa, ei kyse ole välttämättä mistään erityisen vakavasta vaivasta.

Kameralle poseerauskin sattuu olkapäähän.

Oikea olkapää

Olkapään outo kipuilu onkin ihan uusi vaiva. Pakko myöntää vaikken haluaisikaan, että taidan tietää mistä ongelma on saanut alkuunsa. Olen käsittämättömän laiska venyttelemään yläkertaa. Siinä, kun jalkojen venyttely sujuu rutiininomaisesti jokaisen jalkatreenin ja lenkin jälkeen, jäävät olkapäät, selkä ja kädet lähes täysin vaille huomiota. Olkapään kapinointi ilmenee omituisena puutumisen tunteena treenin alussa ja sen jälkeen käsittämättömän kovana lihaspoltteena pumpin aikana.

Ongelma on onneksi osoittanut helpottumisen merkkejä nyt, kun olen ryhtynyt venyttämään olkalihaksiani aina sarjojen välissä. Joten ystäväiseni, älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon. Venytelkää muutakin kuin jalkoja! 

Kun Lilyn toimitus muutama päivä sitten kysyi, että miksi minä harrastan liikuntaa, vastasin, että hyvän peruskunnon turvin saisin ehkä elää laadukkaamman ja terveemmän vanhuuden. Kuitenkin tämän listan myötä tuli mieleeni, että mitenköhän rikki kaikki paikat ovat sitten, kun täytän kuusikymmentä, kun jo kolmekymppisenä olen näin hajalla? Ja paljonko sitten täytyy syödä erilaisia pillereitä, kun jo nyt kaikenlaisia lisäravinnenappuloita saa syödä kourallisen päivässä?

Äiti hei

Iloista äitienpäivää toivottaa tyttäresi täältä maailman toiselta laidalta

 

Valitettavasti en tänäkään vuonna pääse äitienpäiväkahveille, mutta se on kyllä tavallaan ihan omaa syytäsi. Minä olen nimittäin aina ihaillut rohkeuttasi kokeilla kaikkea uutta ja sitä, kuinka sinnikkäästi tartut eteesi tulleisiin haasteisiin. Halusi nähdä ja kokea, kääntää kiven toisensa jälkeen ympäri, on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siksi minäkin olen täällä maailmalla, enkä kotona peräkammarissa.

Hyvää äitienpäivää ennakkoluulottomalle ja rohkealle äidilleni. Lähetän muutaman säteen verran Kalifornian aurinkoa sinne pohjoiseen. Kaipaan sinua.

Terveisin,

tyttäresi

James Perse

Sivistyneiden ihmisten mielestä tässä ei ole varmasti mitään hauskaa. Mutta tällainen tolvana ei voi olla hihittelemättä joka kerta, kun näkee vaateräkissä roikkumassa James Perseen tuotantoa. Muistan vielä, kuinka ensimmäistä kertaa Las Vegasissa käydessäni näin James Perseen liikkeen ja ne koiran kokoiset kirjaimet valotaululla, jotka muodostivat yhden suomen kielen kauneimmista sanoista: perse. Olin pudota naurusta Perseelleni. Ei nimi vaatemerkkiä pahenna, mutta tuon nimiseltä mieheltä saattaisi naimakauppojen yhteydessä jäädä sukunimi ottamatta.

My name is Perse, James Perse

Seitsemän vuoden kriisi

Samoihin aikoihin, kun minusta tulee kolmekymppinen, kylvetään perheeseemme toinenkin kriisinsiemen. Mittariimme on kertynyt seitsemän yhdessä vietettyä, varsin onnellistakin vuotta, mutta mikäli kauhutarinat pitävät paikkaansa, on kaikki tuleva muuttumaan. Parisuhteiden kivikoissa kompuroineet tietävät nimittäin kertoa, että suhteemme on lähestymässä ensimmäistä todellista koetinkiveään, seitsemän vuoden kriisiä.

Ollakseni valmis tuleviin koitoksiin, päätin hieman pohdiskella mistä seitsemän vuoden kriisissä oikeastaan onkaan kyse ja kuulummeko me riskiryhmään.

Hääkuvamme vuodelta 2007. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

 

Seitsemän vuotta on aika, jossa ehtii tapahtua paljon niin ympäristössä, ihmisen henkisessä kasvussa kuin parisuhteessakin. Asuinpaikat, työpaikat, harrastukset ja mielipiteet vaihtuvat, syntyy lapsia ja syntyy velkaa. Ei siis ole ihme, ettei elämä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen ole välttämättä aivan samanlaista, kuin se oli yhteisen taipaleen ensiaskeleilla.

Näiden kaikkien muutoksien ja myllerryksien keskellä onkin olennaista se, onko pariskunta kasvanut ja kulkenut samaan suuntaan vai eri suuntiin. Ne asiat, joita suhteen alkutaipaleella oli tapana tehdä yhdessä, eivät välttämättä enää olekkaan yhteisiä, kun toisen osapuolen mielenkiinto on siirtynyt toisaalle, omiin juttuihin. Kun haasteiden ja vaihtelun kaipuu on ajanut pariskunnan täysin eri asioiden äärelle, tulee helposti mieleen, ettei mitään yhteistä enää ole. Tämän ajatusleikin lopputuloksena on takuuvarmasti kriisi. Totuushan on, ettei erilleen kasvaminen ole kenenkään syytä, vaan se on osa ihmisluontoa, osa henkistä kasvua. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että henkinen kasvu loppuisi siihen, kun murrosikä on onnellisesti ohitse. Eikä se kultainen rengaskaan nimettömässä saa kasvua loppumaan, tai edes ajamaan sitä samaan suuntaan puolison kanssa. Mutta ei se, että toisen kiinnostus on ajan myötä siirtynyt eri asioihin, tarkoita välttämättä sitä, että hän olisi parisuhteessa etääntynyt puolisostaan. Perusarvot ja arvostus toista kohtaan voivat edelleen olla vahvoja, jopa vahvempia, vaikka yhteiset sulkapallotunnit loppuivatkin jo vuosia sitten.

Ensimmäisten pumpulissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä yleensä uskaltaa avata suunsa paremmin. Puhua asioista oikeilla nimillä ja sanoa, että ”tiiätkö mua vituttaa, kun sä teet noin”. Kriisin paikkahan se sekin on, kun tajuaa, ettei olekkaan sen toisen silmissä enää täydellinen, tai koskaan ollutkaan. Mutta samalla tavalla, kuin ajan mittaa uskaltaa lopettaa itsensä sensuroimisen ja sanoa toiselle mikä hänen käytöksessään ottaa nuppiin, sitä oppii myös sietämään niitä toisen puutteita. Suunsa saa ehkä seitsemässä vuodessa auki, mutta ehkä kymmenen vuoden jälkeen sen oppii taas sulkemaan, kun ei jaksa enää jokaisesta asiasta huomautella.

Seitsemän vuoden, tai miksei lyhemmänkin ajan jälkeen, sen toisen naamataulu nyt vaan saattaa alkaakyllästyttämään. Tuntuu, että se toinen on niin hemmetin tylsä eikä koskaan tee mitään yllättävää. Kuitenkin, jos kävelee jälleen kerran peilin eteen ja katsoo sinne, voi huomata, että kappas, minullahan olisi ollut ne samat välineet viihdyttääkseni elämäämme, mutta en ole käyttänyt niitä. Kyllästyminen ja jonkinlainen turtuminen on ihan luonnollista, mutta siitä on turha syyttää toista. Ja lopulta, onko siinä jotain pahaa, että tietää etukäteen, kuinka toinen aikoo lauseensa päättää?

Kuulummeko me sitten riskiryhmään vai emme? Sataprosenttisella varmuudella en osaa vastata, mutta sanoisin, että meillä on hyvät edellytykset jatkaa vielä seuraavatkin seitsemän vuotta yhdessä. Kumpikin meistä on kasvanut henkisesti ja minä meistä nuorempana vieläpä melko paljon, mutta uskon meidän kulkevan, jos ei nyt täysin samaa, niin rinnakkaisia polkuja ainakin. Vaikka meillä onkin omat harrastuksemme, joihin toinen kuuluu vain lähinnä hyvien tarinoiden kuuntelijana, teemme ja harrastamme asioita paljon myös yhdessä. Olen aidosti iloinen siitä, että joku todella tuntee minut, tietää heikkouteni ja osaa kiskaista minut takaisin hyvissä ajoin ennen ojaan putoamista. Eikä niin syvälliseen tuntemukseen olisi ikinä päästy, ellemme pamauttelisi asioita toisillemme kaunistelematta ja suoraan.

No, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, josko ensi viikolla kaikki muuttuu vaikeaksi ja hankalaksi.