Samoihin aikoihin, kun minusta tulee kolmekymppinen, kylvetään perheeseemme toinenkin kriisinsiemen. Mittariimme on kertynyt seitsemän yhdessä vietettyä, varsin onnellistakin vuotta, mutta mikäli kauhutarinat pitävät paikkaansa, on kaikki tuleva muuttumaan. Parisuhteiden kivikoissa kompuroineet tietävät nimittäin kertoa, että suhteemme on lähestymässä ensimmäistä todellista koetinkiveään, seitsemän vuoden kriisiä.

Ollakseni valmis tuleviin koitoksiin, päätin hieman pohdiskella mistä seitsemän vuoden kriisissä oikeastaan onkaan kyse ja kuulummeko me riskiryhmään.

Hääkuvamme vuodelta 2007. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Seitsemän vuotta on aika, jossa ehtii tapahtua paljon niin ympäristössä, ihmisen henkisessä kasvussa kuin parisuhteessakin. Asuinpaikat, työpaikat, harrastukset ja mielipiteet vaihtuvat, syntyy lapsia ja syntyy velkaa. Ei siis ole ihme, ettei elämä seitsemän yhteisen vuoden jälkeen ole välttämättä aivan samanlaista, kuin se oli yhteisen taipaleen ensiaskeleilla.

Näiden kaikkien muutoksien ja myllerryksien keskellä onkin olennaista se, onko pariskunta kasvanut ja kulkenut samaan suuntaan vai eri suuntiin. Ne asiat, joita suhteen alkutaipaleella oli tapana tehdä yhdessä, eivät välttämättä enää olekkaan yhteisiä, kun toisen osapuolen mielenkiinto on siirtynyt toisaalle, omiin juttuihin. Kun haasteiden ja vaihtelun kaipuu on ajanut pariskunnan täysin eri asioiden äärelle, tulee helposti mieleen, ettei mitään yhteistä enää ole. Tämän ajatusleikin lopputuloksena on takuuvarmasti kriisi. Totuushan on, ettei erilleen kasvaminen ole kenenkään syytä, vaan se on osa ihmisluontoa, osa henkistä kasvua. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että henkinen kasvu loppuisi siihen, kun murrosikä on onnellisesti ohitse. Eikä se kultainen rengaskaan nimettömässä saa kasvua loppumaan, tai edes ajamaan sitä samaan suuntaan puolison kanssa. Mutta ei se, että toisen kiinnostus on ajan myötä siirtynyt eri asioihin, tarkoita välttämättä sitä, että hän olisi parisuhteessa etääntynyt puolisostaan. Perusarvot ja arvostus toista kohtaan voivat edelleen olla vahvoja, jopa vahvempia, vaikka yhteiset sulkapallotunnit loppuivatkin jo vuosia sitten.

Ensimmäisten pumpulissa vietettyjen vuosien jälkeen sitä yleensä uskaltaa avata suunsa paremmin. Puhua asioista oikeilla nimillä ja sanoa, että ”tiiätkö mua vituttaa, kun sä teet noin”. Kriisin paikkahan se sekin on, kun tajuaa, ettei olekkaan sen toisen silmissä enää täydellinen, tai koskaan ollutkaan. Mutta samalla tavalla, kuin ajan mittaa uskaltaa lopettaa itsensä sensuroimisen ja sanoa toiselle mikä hänen käytöksessään ottaa nuppiin, sitä oppii myös sietämään niitä toisen puutteita. Suunsa saa ehkä seitsemässä vuodessa auki, mutta ehkä kymmenen vuoden jälkeen sen oppii taas sulkemaan, kun ei jaksa enää jokaisesta asiasta huomautella.

Seitsemän vuoden, tai miksei lyhemmänkin ajan jälkeen, sen toisen naamataulu nyt vaan saattaa alkaakyllästyttämään. Tuntuu, että se toinen on niin hemmetin tylsä eikä koskaan tee mitään yllättävää. Kuitenkin, jos kävelee jälleen kerran peilin eteen ja katsoo sinne, voi huomata, että kappas, minullahan olisi ollut ne samat välineet viihdyttääkseni elämäämme, mutta en ole käyttänyt niitä. Kyllästyminen ja jonkinlainen turtuminen on ihan luonnollista, mutta siitä on turha syyttää toista. Ja lopulta, onko siinä jotain pahaa, että tietää etukäteen, kuinka toinen aikoo lauseensa päättää?

Kuulummeko me sitten riskiryhmään vai emme? Sataprosenttisella varmuudella en osaa vastata, mutta sanoisin, että meillä on hyvät edellytykset jatkaa vielä seuraavatkin seitsemän vuotta yhdessä. Kumpikin meistä on kasvanut henkisesti ja minä meistä nuorempana vieläpä melko paljon, mutta uskon meidän kulkevan, jos ei nyt täysin samaa, niin rinnakkaisia polkuja ainakin. Vaikka meillä onkin omat harrastuksemme, joihin toinen kuuluu vain lähinnä hyvien tarinoiden kuuntelijana, teemme ja harrastamme asioita paljon myös yhdessä. Olen aidosti iloinen siitä, että joku todella tuntee minut, tietää heikkouteni ja osaa kiskaista minut takaisin hyvissä ajoin ennen ojaan putoamista. Eikä niin syvälliseen tuntemukseen olisi ikinä päästy, ellemme pamauttelisi asioita toisillemme kaunistelematta ja suoraan.

No, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, josko ensi viikolla kaikki muuttuu vaikeaksi ja hankalaksi.