Jokin aika sitten Hanna Sumari kirjoitti blogissaan kovasti ilahtuneena, kuinka joku rohkea tuntematon oli jättänyt viestin hänen puhelinvastaajaansa ja pyytänyt kanssaan päivätansseihin. Ja todella, onhan tuo tuntemattomalta herrasmieheltä melkoisen rohkea veto, mutta toivon silti, että soittelu jäi siihen yhteen puheluun. Tästä tarinasta nimittäin muistui mieleeni omakohtainen tapaus, jonka päähenkilö, yötä päivää soitellut kaksilahkeinen, ei valitettavasti ollut aivan yhtä sympaattinen ja tahdikas.

***

Elettiin syksyn ensipäiviä, aikaa jolloin olin vielä nuori ja nätti. Olin työskennellyt kuluneen vuoden aikana useammilla messuilla promotyttönä, tavannut ihmisiä laidasta laitaan, myös niitä ei niin hyväkäytöksisiä miehiä. En kuitenkaan koskaan ollut erityisen huolissani turvallisuudestani, sillä koin sen tuijottelun, valokuvauksen ja toisinaan kähmimisenkin kohteena olleen promotytön jäävän messuhalliin, kun riisuin työvaatteet päältäni, hyppäsin omiin farkkuihini, vedin pipon syvälle päähäni ja hyppäsin lähijunaan kohti Espoota. Junasta jäädessäni olin taas se tavallinen konttorirotta, joka sai hautautua päiväksi yksin työhuoneeseensa meikittömänä ja huppariin sulloutuneena.

Oli maanantai, puolipäivä ja tein lähtöä työpaikan lounasravintolaan, kun puhelin soi. Tuntematon numero. Linjan toisessa päässä oli pitkältä tuntuva hiljaisuus, kunnes miesääni rykäisi hermostuneesti ja sanoi, ”Mites ois pano?” Hoksottimeni löivät hetken tyhjää, kunnes sain kakistettua ulos sanat, ”Niin että mitä?” Miesääni toisti sanansa, itseään esittelemättä, nolostelematta tai halujaan perustelematta. ”Siis onko tää joku vitsi?”, kysyin tajuamatta, että joku tuntematon voisi vakavissaan ehdottaa moista puhelimitse. Mies kuitenkin totesi nyt jo selvästi rohkeammin, ettei kyseessä ollut vitsi ja että hän todella halusi sen panon. Lopetin puhelun häkeltyneenä sanoihin, ”Kiitos, mutta ei kiitos.”

Kului päivä, ehkä pari, olin laittamassa iltapalaa yksin kotona, kun puhelin alkoi soida iloisesti sohvan kulmalla. Vastasin tuntemattomaan numeroon odottaen lehtimyyjän pian aloittavan myyntipuheensa, mutta vastassa olikin luonnottoman pitkä hiljaisuus. Huhuiltuani hetken turhaan vastausta, katkaisin puhelun. Olipas omituista, ajattelin ja jatkoin puuhiani sen enempää asiaa pohtimatta. Pian puhelin soi uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Vastassa oli aina täysi hiljaisuus, jonka katkaisin punaista luuria painamalla. Katsoin ikkunasta pimenevään iltaan, vedin verhot kiinni ja tarkistin, että ovet ovat lukossa. Tulisipa mies pian kotiin.

Puhelut jatkuivat seuraavina viikkoina, niin iltaisin, aamuisin, päivisin kuin keskellä yötäkin. Vaihdoin soittoäänen iloisesta rallatuksesta lyhyeen piippaukseen, pidin puhelinta paljon äänettömällä ja jätin vastaamatta kaikkiin tuntemattomiin numeroihin. Välillä kului päiviä ja viikkojakin ilman häirikköpuheluita, mutta aina kun uskalsin hengähtää helpotuksesta, alkoi soittelu uudelleen. Välillä puheluihin vastasi mieheni ja toisinaan vastasin myös itse langettaen soittajan korvaan kaikki kiroukset mitä elämäni aikana olin oppinut, mutta mikään ei toiminut. Ryhdyin vilkuilemaan yksin liikkuessani olkani ylitse, tarkistin lukot monta kertaa päivässä ja suljin verhot heti illan hämärtyessä.

Koitti marraskuu ja kummalliset puhelut olivat viimein loppuneet lähes tyystin. Oli työpäivä, kahvitunnin aika ja olin juuri lähdössä kohti työpaikkakahviota, kun puhelimen soitto sai minut palaamaan takaisin työpöytäni äärelle. Vastasin puheluun empimättä, sillä odotin puhelua töihin liittyen. Langan toisessa päässä oleva miesääni aloitti rahisevalla äänellä, ”Jallusta päivää.” Pyöritin hetken epäuskoisena silmiäni, vedin työhuoneeni oven kiinni, aivan kuin joku voisi kuulla mitä mies minulle seuraavaksi sanoo, ja vastasin tervehdykseen kiusaantuneena. Mies esitteli itsensä, kertoi nähneensä kuviani viimeaikaisissa autolehdissä ja sanoi haluavansa minut kuvattavaksi lehtijuttuunsa. Vastasin asiallisesti, etten tekisi sellaisia kuvauksia, mutta mies jatkoi houkutteluaan, lupasi rahaa ja paljon. Kieltäydyin yhä uudestaan ja uudestaan todeten, ettei sellaista rahasummaa olisi ja mies vain korotti tarjoustaan, joka lopulta saavutti sellaiset mittasuhteet, että hälytyskelloni alkoivat soida.

Saatuani puhelun viimein päättymään, otin yhteyttä tuttavaani, jolla oli alan kontakteja. Nopeiden selvittelyjen jälkeen oli selvää, ettei mies ollut kuka hän oli väittänyt olevansa, vaan joku oli juuri yrittänyt houkutella minua luolaansa ties mitkä pahuudet mielessään. Kiitin mielessäni universumia siitä, että huijari oli valinnut uhrikseen juuri minut eikä hyväuskoisempaa tyttöä, joka olisi lentänyt pahaa aavistamatta suoraan satimeen. Pyörittelin mielessäni mahdollisuutta sille, että Jallumies ja Panomies olisivat yksi ja sama henkilö, mutta lähestymistavan ollessa tyystin eri, en voinut olla asiasta aivan varma.

Tämän jälkeen häiriöpuhelut ja omituiset ehdotukset loppuivat kuin seinään ja arvelin häirikön lopultakin menettäneen sairaanloisen kiinnostuksensa minua kohtaan. Olin pitkin syksyä harkinnut poliisin puheille menoa, etenkin viimeisimmän Jallu-vedon jälkeen, mutta puheluiden loputtua en jaksanut nähdä vaivaa ja olihan kuitenkin oikealle Jallu-lehdelle saatettu tietoon heidän nimissään tehty valepuhelu.

Niin koitti joulukuun loppu ja matkustimme äitini luokse joulunviettoon. Kesken perhejuhlan ja jouluaterian valmistelun soi puhelin. Ajattelin jonkun siellä soittelevan joulutoivotuksia ja vastasin, vaikka numero olikin tuntematon. Jäädyin, kun vastassa oli tuttu sekuntien mittainen hiljaisuus. Katkaisin puhelun ja heitin vempaimen kiukuspäissäni sängylle. Eikö sille helvetin kusipäälle ole mikään pyhää, ajattelin vihaisena.

Joulunpyhien jälkeen marssin vihdoin poliisiasemalle. Annoin lausuntoni ja luovutin naiskonstaapelille kaikki muistiin merkitsemäni päivämäärät ja kellonajat jolloin häirikkö oli soittanut. Kerroin myös Jallu-tapauksesta ja siitä, että epäilin asialla olleen saman henkilön ja että hänen intresseissään oli selvästi houkutella minut tapaamiseen ja että minua jo vähän pelottikin. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan kotirauhan rikkomisena.

Tutkimus ja teletietojen saaminen kesti kauan ja puhelut jatkuivat satunnaisesti. Vihdoin minut kutsuttiin poliisiasemalle vilkaisemaan saatuja tietoja. Kun naiskonstaapeli levitti eteeni sivutolkulla kuukausien puhelutietoja, kävi karu todellisuus selväksi. Listasta oli alleviivattu kaikki ne saapuneet tuntemattomat puhelut, jotka olivat nyt viimein saaneet numeromuodon. Niitä oli paljon. Toisinaan useita päivässä, useina päivinä peräkkäin, öisin ja päivisin, paljon enemmän kuin olin edes tajunnut. Numerotiedoista kävi ilmi lopulta myös se, että Panomies ja Jallumies olivat yksi ja sama henkilö. Poliisi kysyi haluaisinko olla paikalla, kun hän soittaisi numeroon ja kysyisi mikä miehen selitys olisi. Vastasin myöntävästi ja hän tarttui puhelimeen.

Puhelin hälyytti pitkään, kunnes miesääni lopulta vastasi omalla nimellään. Naiskonstaapeli aloitti puhelun klassisesti sanoilla, ”Poliisista päivää” ja selitti vakavana syyn soitolleen. Mies toisessa päässä oli vaiti ja sitten ihmeissään. Hän oli lomailemassa Thaimaassa perheensä kanssa eikä voinut ymmärtää mistä oli kyse. Eihän heidän kotipuhelintaan käyttänyt kuin hän, vaimonsa ja… hetkinen, 16-vuotias poikansa! Veikkaisin, että perheloma sai tuon puhelun jälkeen varsin yllättävän käänteen.

Kuukausia myöhemmin sain postissa kirjeen. Kirjeessä syyttäjä ilmoitti lyhytsanaisesti, että jättää syytteen nostamatta pojan nuoren iän vuoksi. Olin hiljaa itsekseni toista mieltä, sillä minusta pelkästään noin syvä tyhmyys olisi ainakin parinkymmenen raipaniskun arvoinen. Mutta niin pääsi teinipoika kuin koira veräjästä, vaikka oli aiheuttanut minulle kuukausitolkulla ylimääräistä päänsärkyä.

***

Näin vuosia myöhemmin tapauksen muistaessani pohdin, että mitähän tuolle pojalle kuuluu nykyään? Tajusiko hän ottaa opikseen, vaikka jäikin ilman rangaistusta, ja elää nyt jossain normaalia elämää? Onko mahdollista, että hänestä olisi joku saanut itselleen jopa kelpo aviomiehen? Enpä tiedä. Tuntuu jotenkin epätodennäköiseltä, että noin kieroutuneesta alusta enää ihminen kasvaisi suoraksi. Mitä mieltä te olette?

ps. Tästä taisi tulla blogihistoriani pisin juttu. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka jaksoi lukea jutun loppuun saakka.