Jos joku jo ehti ihmetellä pitkäksi venyneen viikonlopun mittaista blogihiljaisuutta, niin hengissä ollaan, yhtä reissua kokeneempana. Päätimme ajella ystävänpäivänä tervehtimään kavereita pohjoiseen, San Josen kaupunkiin, missä itsekin asuimme vielä jokunen vuosi sitten. Vaikka tarkoitukseni olikin noudattaa treenisuunnitelmaani myös reissussa, tiivistyi pitkän viikonlopun urheilut lopulta vain yhteen liikuntasuoritukseen. Puolustuksekseni on kylläkin todettava, että olihan muuten tekemistä siinä yhdessäkin suorituksessa. Ah, Kennedy Trail, kuinka olenkaan ylämäkeäsi kaivannut.

Minähän olen siitä vinksahtanut, että tykkään sekä pyöräillä että hölkätä ylämäkeen. Aina ei kuitenkaan näin ole ollut. Kun aikoinaan muutimme USA:han ja kävin vuoren päälle kiemurtelevalla Kennedy Traililla ensimmäistä kertaa, jaksoin hädin tuskin kävellä 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle, jonne lähtöpisteestä on matkaa vajaat kuusi kilometriä. Tuon matkan aikana noustaan ylöspäin reilut 550 metriä ja etenkin loppumatkasta polku käy melkoisen jyrkäksi. Tuosta kauniista, mutta haastavasta reitistä tuli minulle kahden San Josessa asutun vuoden aikana hyvin rakas ja voisin väittää, että juuri tuon kukkulan vuoksi reisilihakseni ovat näinkin hyvin kehittyneet. Tuota rinnettä on nimittäin kiivetty ylös lukemattomia kertoja.

Koska en ole eläissäni osallistunut urheilutapahtumiin tai -kilpailuihin, liittyy suurin liikunnan saralla tehty saavutukseni juurikin Kennedy Trailin kiipeämiseen. Ensimmäisiä kertoja rinnettä kävellessäni päätin, että joku päivä vielä hölkkäisin koko matkan huipulle saakka. Se ei ylämäkiin tottumattomalle astmaatikolle ollut kovinkaan realistinen unelma toteutettavaksi, mutta reilun vuoden aktiivisen juoksu- ja pyöräilyharjoittelun jälkeen minä lopulta tein sen, sekä juosten että maastopyörällä. Mutta niin katkesi treeniputki, tuli muuttoauto ja siirsi elämämme uusiin maisemiin enkä sen koomin enää jalallani astunut Kennedy Trailille. En, ennen kuin viime viikonloppuna.

Siinä se taas oli. Viime sunnuntaina seisoin pitkästä aikaa tuon trailin lähtöpisteessä ja vuori näytti suuremmalta kuin muistin. Painoa oli edellisen vierailun jälkeen kertynyt lisää ehkä viisi kiloa enkä moista ylämäkeä ollut juossut… no, sitten edelliskerran, eli pian kolmeen vuoteen. Miehen jäädessä kävelemään rinnettä ylös, ryhdyin itse hölkkäämään hitaaseen tahtiin. Vähemmän jyrkissä kohdissa hölkkäämiseni muistutti hetkittäin jopa ihan oikeaa juoksemista, mutta ylämäen jyrketessä etenin vain hitusen kävelyvauhtia nopeammin. Muutamaa kuvan räpsimistä lukuunottamatta en matkalla uskaltanut pysähtyä, sillä kokemuksesta tiedän, että pohkeet muuttuvat sementiksi yllättävän lyhyelläkin stopilla tällaisen rasituksen edessä. Puolen tunnin kohdalla toinen jalkapöytä osoitti väsymisen merkkejä ja särkikin hieman, mutta muuttui melko pian miellyttävän tunnottomaksi. Ohitin kävelijän jos toisenkin, väistelin vastaan suhahtelevia maastopyöräilijöitä ja hämmästelin sitä, että etenin edelleen hölkkäaskelin. Huipun lähestyessä fiilikseni oli sekä kauniiden maisemien että yhä vaan kestävän kuntoni vuoksi mainio, mutta mistään juoksijan pilvestä on turha puhua, koko homma kun muistutti enemmän selviytymistaistelua kuin leppoisaa sunnuntailenkkiä.

Vihoviimeinen nousu huipulle oli painajaismainen. Sen lisäksi, että jalkani muistuttivat ylikypsää makaroonia, päätti nettiradio oksentaa korviini Justin Bieberiä. Nousin viimeisen mäen niinkin rivakasti ylös todennäköisesti vain siksi, että saisin nyhdettyä kuulokkeet irti korvistani mahdollisimman nopeasti. Ja siellä sitä oltiin, huipulla. Vaikka niin kutsuttu juoksemiseni olikin äärettömän hidasta, minä tein sein! Yllätin itseni täysin ja hypin riemusta kun tajusin, etten sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta ole muuttunut 100 % puntti-Hulkiksi, joka kyllä nostaa itsensä verran penkistä, muttei jaksa nostaa itseään vuorelle.

Sen lisäksi, että Kennedy Trail on minulle suuri liikunnallinen haaste, liittyy paikkaan paljon muistoja, jotka pulpahtelivat pintaan hölkätessäni rinnettä takaisin alas. Muistin mutkan, jossa miehen kanssa aikoinaan yritimme suunnitella tulevaisuutta, kohdan, jossa joskus purskahdin itkuun, kun kaikki tuntui elämässä pettävän alta ja tasanteen pilvien yllä, jossa jätin mummolleni hyvästit, kun en päässyt hänen hautajaisiinsa. Tuolla vuorella on kirottu alimpaan helvettiin oleskeluluvat, amerikkalainen byrokratia, suomalainen byrokratia, rahahuolet, ihmissuhdekoukerot ja todennäköisesti myös kumpikin puoliso vuoron perään.

Kun sitten saavutin alaspäin mennessä mieheni ja jäin kävelemään hänen kanssaan takaisin autolle, totesimme yhteen ääneen, ettei meillä koskaan ole olleet asiat niin hyvin tätä polkua kulkiessa, kuin ne tänään ovat. Niinpä niin. Että piti sitten taas senkin asian muistaakseen juosta itsensä henkihieveriin vuorenrinnettä ylös.

ps. Paikallisille tiedoksi, että Kennedy Trail sijaitsee Los Gatosin kaupungissa Bay Arealla. Suosittelen käymään, vaikka kävelemässä! Maisemat ovat hurjan hienot yli laakson!