Kun asenne ei riitä CrossFitiin

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.