Kun asenne ei riitä CrossFitiin

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.

10 kommenttia artikkeliin ”Kun asenne ei riitä CrossFitiin

  1. On ne vähä metässä 😀 Mulla on hiukan eri käsitys, kun mieheni sitä on harrastanut ja harrastaa MUTTA me asutaankin suomessa ja täällä ei taida olla saman kaltasta vöyhötystä lajista…ja siel ei varsinkaan ole mitään matroja tai yrjöjä ainakin mitä miehen puheesta oon päätelly. Mukana on ollut monen kokosia ja näkösia ja niillä on hyvä henki. No se mitä tiedän, on että milettömiä tuloksia laji on tolle ukolle tuonu 😉 Hahah, mäki tänne kommentoimaan, varsinainen sporttifriikki NOT 😉 Mut terkkuja sinne! Olet ihana ❤

    Tykkää

  2. Mullakin on asennevamma Crossfittiä kohtaan, ihan jo siksikin että se on niin trendikästä ja joka tuutista hehkutetaan sillä saavutettuja hulppeita tuloksia. Tykkään itse rauhallisemmasta tahdista (tosin se varmaan näkyy tässä ”lihaskasvussakin” ;D) enkä tosiaankaan jaksaisi lähteä urheilemaan jos tietäisin jo valmiiksi tulevani kokemaan oksennuksen maun ja kohtaamaan äärirajat. Olen kyllä rajoitteinen myös kaiken muun ryhmäliikunnan suhteen, pilates on ainoa mihin uskallan mukaan kun tiedän ettei siinä tarvita painoja enkä voi sählätä mitenkään vaarallisesti enkä seota rytmistä. 😀 Olen tosiaankin nössö isojen painojen ja oman tekniikkani suhteen, mistä johtuen olen todennut että CrossFit ei ole minua varten. 🙂

    Tykkää

  3. Haha, ymmärrän hyvin. Mua pelotti sikana mennä ekaa kertaa kokeilemaan, mutta ihan turhaan. En tosiaankaan loistanut treeneissä, mutta päätin silti heti jatkaa. Mitään ei treeneissä ole, mitä ei kuka tahansa pystyisi tekemään. Aina löytyy skaalausvaihtoehto jokaisen henkilökohtaisen kunnon/vammojen jne. mukaan.

    Sanoisin, että valmentajat rakentavat pitkälle boksin tunnelman, mutta että luultavasti valmentajiksi pääosin päätyy sosiaalisesti lahjakkaita tyyppejä, koska ”brändiin” kuuluu myös yhteishengen rakentaminen ja motivointi (suhtauduin tähän aluksi aika sarkastisesti, mutta täytyy sanoa, että tosi hyvä henki siellä on).

    Kehotan kokeilemaan. Sittenhän sen tietää, tykkääkö 🙂 Itsellä on menossa parin viikon tauko ohjatuista treeneistä, kun kroppa (tai pikemminkin pää) ei meinaa juuri nyt kestää kovaa puskemista, mutta toivottavasti saan itteni pian taas kasaan ja pääsen jatkamaan. Oon lajissa ihan aloittelija, mutta jo tässä neljässä kuukaudessa on tapahtunut huomattavaa kehitystä kaikilla osa-alueilla.

    (Ja ainakaan tällä meijän hollantilaisella salilla ei myöskään tuputeta paleota tms. kellekään.)

    Tykkää

  4. Minullakin oli alunperin samanlainen käsitys lajista ja monta vuotta kieltäydyin järjestelmällisesti menemästä peruskurssille. Heikkona hetkenä lupauduin kaverin seuraksi ja sille tielle jäin 🙂 Joka treenissä olen kyllä saanut itseäni vähän puskea menemään eteenpäin, oli KAMALAA olla aluksi niiiiin huono kaikessa ja tuntui mahdottomalta oppia IKINÄ kaikkia niitä voimistelutemppuja. Ainoa kerta milloin olen meinannut oksentaa oli päälläseisontaharjoituksissa :’D Mutta olen myös ylittänyt itseni (oppinut mm. niitä voikkataitoja), kasvanut sietämään paremmin epäonnistumista (olen pari kertaa nieleskellyt itkua tempaustreeneissä), löytänyt lajin joka tarjoaa erilaisia ärsykkeitä joka päivä, löytänyt salin joka suunnittelee treenit järkevästi ja minun tarvitsee vain raahata luuni paikalle. Liikunnasta on tullut taas kivaa, välillä mennään oikeasti kovaa mutta myös hassuttelulle on tilaa. Ja kehonkuvani on muuttunut positiivisempaan suuntaan! Tämä ei ehkä ole sinun ongelmasi, mutta ennen jumppasin jotta olisin hoikka. Nyt jumppaan, jotta kyykkytulos paranisi ja leuanveto (kippileuka ei ole helppoa!!) olisi kevyempää 🙂

    Käy ihmeessä kokeilemassa, ei se kaikkia varten ole mutta minä olen tykännyt kovasti 🙂

    Tykkää

  5. Minua ei kiinnosta siksi, koska se kropan tyyppi, johon kyseisellä treenillä pyritään, ei miellytä minua. En halua olla pönäkkä ja lihaksikas.

    Tykkää

  6. Hauskoja ja hyvin tyypillisiä stereotypioita. Näihin törmää kyllä jatkuvasti kyseisen lajin kohdalla. Itsekin olen vasta muutaman kuukauden käynyt, mutta nyt jo ihan täysin lajiin koukussa. Vain kerran olen ollut ihan yrjön partaalla, mutta silloinkin vain siksi, että itse halusin vetää itseni piippuun, eikä kukaan pakottanut mua siihen. Jos valmentaja ja itse treenaaja ovat fiksuja, skaalataan treeni omalle tasolle, eikä itseään tarvitse koko ajan rääkätä äärirajoille. Tuo laji opettaa mielestäni nöyryyttä, tajuaa kuinka paska sitä onkaan, no, melkein kaikessa ja siitä sitä sitten kehitetään ja kehitytään. Olen monta vuotta käynyt salilla ja jumpissa, mutta nyt vasta tajunnut kunnolla, mistä liikunnallisessa kehityksessä on kyse. Olen kehittynyt jo nyt lyhyessä ajassa paljon. Aivan parasta oli eilen aamutreeneissä, kun valmentaja kehui treenin jälkeen takakyykkyäni. Liike, jonka kanssa olen taistellut vuosikaudet salin puolella, onkin nykyään lempparini. Gosh, enpä olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut sanovani takakyykkyä lempparikseni.

    Psst. Maija, saa muuten aivan perkuleesti treenata ja kovaa, että se kroppa muuttuu nips naps pönäkäksi ja lihaksikkaaksi. Meidänkin salilla on ihmisiä ja kroppatyyppejä iiiihan laidasta laitaan. Itse lukeudun niihin hieman pehmeämpiin ja silti pysyn treeneissä vauhdissa mukana. Lajissa ei pyritä varsinaisesti mihinkään tiettyyn vartalomalliin. Pönäkkä ja ylilihaksikas ei ole itseasiassa edes kovin suotuisaa, kun lajissa oma kroppa toimii myös usein vastuksena.

    Suosittelen koittamaan, ennen kuin teilaa. Saattaa yllättyä positiivisesti. Ja toisaalta, toinen tykkää äidistä, toinen siskosta 😉

    Tykkää

  7. Mä täällä tyrskin noille sun mun sielun silmien eteen luomille mielikuville 😀 Mä tykkään kyllä kovasta menosta, mutta tuo lajin hiottu imago pistää myös itsellä vastaan jostain syystä. Lisäksi on metritolkulla omaa sanastoa joista osa tuntuu tarvitsevan crossfit-suomi-crossfit -sanakirjan. Lisäksi burpee kuulostaa enemmin oksennuksen ja pissan sekoitukselta kuin tehokkaalta yleisliikkeeltä 😀

    Mutta ennen kaikkea mulle se kokeilu tökkää kalliiseen hintaan. Omalla paikkakunnalla kun jonkun ketjusalin vuoden jäsenyys jumppa+salikortteineen tulisi paljon halvemmaksi kuin vuosi crossfitiä.

    Tykkää

  8. Jokaisella salilla on vapaat kädet toteuttaa crossfit-valmennusta, joten kannattaa vähän vertailla saleja ja niiden valmennusmetodeja/ideologiaa. Jenkeissä on saleja, joissa painotetaan oksennus kurkussa tehtäviä tunnin mittaisia kuntopiirejä, mutta varmasti löytyy muitakin. Salien nettisivuilta löytyvät päivän treenit ja niitä selailemalla pääsee vähän jyvälle minkälaista treeniä salilla tehdään. Kannattaa valita sali, jossa on ammattitaitoiset ja kokeneet valmentajat ja jossa treenataan monipuolisesti voimaa, taitoa, tekniikkaa ja kestävyyttä.

    Uskon, että tykkäisit crossfitistä paljon. Brändi on ärsyttävä, mutta kun sen yli pääsee, laji koukuttaa täysin eikä peruspunttiin ole enää paluuta.

    Tykkää

  9. Tämä video on siis sua varten:

    People Try CrossFit For The First Time

    Jos nuo pystyvät siihen niin sä todellakin pystyt.

    Tykkää

  10. 😀 Hei nyt nainen…. ennakkoluulot metsään ja kokeilemaan! Elokuussa aloitin ja kun olen enemmän etiopialainen pikajuoksija yhtyneenä rautakankeen, kuvittelin etten kykene mitään treeneissä tekemään. Enkä ainakaan kehity…Ja hups vaan; niin paukkuu enkat ja rautaa nousee, käsilläkin olen oppinut seisomaan ja tajunnut, että siinä lajissa on haastetta kaikille, loppuelämäksi. Pitää vaan lopettaa muihin vertaaminen ja kehittää itseään ja asettaa itselleen omat tavoitteet. Tämän jälkeen ei enää kiinnosta jumpat eikä yksin salilla puurtaminen; porukkahenki ja tsempin määrä puskevat ihan uusille leveleille. Kokeile vaikka! Ja todellakin töitä saa tehdä,e ttä pönäkäksi lihaskimpuksi muuttuisi; vyötärö on kaventunut, hartiat levinneet, pylly tullut pyöreämmäksi, ja syön ihan koko ajan, että seuraava treeni menisi taas vahvempana. HienoaHIENOA hommaa!!

    Tykkää

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s