treenit

Seonneet treenirutiinit

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Jos olet koskaan vaihtanut kaupunkia, kaupunginosaa tai vaikka vain työpaikkaa, tiedät, että pienikin muutos arjessa voi sekoittaa liikuntakuviot täysin. Muutokset aikatauluissa tai kuntosalin, tutun lenkkipolun ja liikuntatarjonnan vaihtuminen, aiheuttavat kaikki hetkellistä hämminkiä, kun ei oikein tiedä mitä tehdä, missä ja mihin kellonaikaan.

Olemme asuneet nyt kaksi viikkoa Kiimingissä eivätkä treenirutiinini tunnu millään löytävän oikeisiin uomiinsa. Olen kyllä ilmoittautunut kolmeenkin erilaiseen joogaan ja  ostanut jäsenyyden kävelymatkan päässä olevalle, erinomaisen hyvin varustellulle Come on fit clubille, mutta pasmani ovat hyvistä puitteista huolimatta täysin sekaisin treenien osalta.

130916_1

En tiedä mikä siinä on, mutta uudelle salille siirtyessä menee aina pidempi tovi ennen kuin treeni alkaa kulkea. Rauta kun painaa takuulla kymmenen kertaa enemmän kuin vanhalla salilla, vempainten säädöt ovat hukassa, peilit korostavat selluliittia ja ainoa tuntuma on sekin puhdasta heikkoutta. Eipä siis ihme, että juuri tällä hetkellä salille meno vaatii tavallista enemmän itseään persauksille potkimista.

Jotta sitä sitten taipuisi itseään sinne takamukselle potkimaan, niin pitäisi käydä joogassa. Viime viikolla koettiin kuitenkin sellainenkin ihme, että minä, joka en oikeastaan koskaan anna tuumaakaan periksi treenisuunnitelmastani, jätin menemättä joogatunnille, koska pinosin polttopuita. Niin, nyt kun on oma koti, on todella helppo keksiä kaikenlaista vaihtoehtoista puuhaa treenaamiselle, mutta toisaalta – kunhan talvi tulee, niin ne polttopuut lämmittävät kyllä pirun paljon enemmän kuin jokin kurnuttava sammakko -asana.

Kai tämä kotiutuminen vaatii sitten aikaa treenien osaltakin. Mutta kunhan salille ja joogaporukkaan alkaa muotoutua niitä tuttuja kasvoja ja lähiympäristön lenkki- ja pyöräilyreitit tulevat tutuiksi, niin eiköhän tämä treenifiilis lähde taas uuteen nousuun.

 

 

Karkkipäivä

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Sairastettuani taannoin reilun kuukauden ajan sitkeää flunssaa, menetin mielenkiintoni säntilliseen ruokailuun ja annoin itselleni luvan vetäistä liikunnan uupuessa myös ruokahuolto täysin lekkeriksi. Niinpä lohduttelin itseäni aivastusten ja yskimisten välissä sekä kaupan että oman keittiön leipomuksilla ja sanomattakin on selvää, että ympärivuorokautinen sokerihumala yhdistettynä tiiviiseen oleskeluun sohvan pohjalla, alkaa muutaman viikon jälkeen tuntua paitsi kunnossa, myös näkyä ulkomuodossa.

Sairastellessa en stressannut asiasta sen enempää, siinä tilassa kun syömättä jätetty pulla olisi harmittanut takuulla enemmän kuin syöty. Mutta kun flunssa oli vihdoin ohi ja palasin takaisin treeneihin, tuli melko voimakaskin halu muuttaa ruokaympyrä vastaamaan uutta energiatarvetta. Ja niin se on, että kun aika on kypsä, käy ruokavalion muuttaminen terveellisemmäksi melkein kuin itsestään.

150516_1

Vaikka tällä treenimäärällä sitä kai voisi syödä melkein mitä vaan, haluan nopeuttaa flunssaa edeltäviin kiloihin (sekä vaa’alla että tangossa) pääsyäni rajaamalla sokeriherkut vain yhteen päivään viikossa. Muutaman ensimmäisen vieroitusoireisen päivän jälkeen ei herkkuja ole tehnyt edes mieli, ainakaan kovin paljon, sillä kupuni on jatkuvasti täynnä ihan oikeaa ruokaa, rehellistä muusia ja soosia. Toteutankin tällä hetkellä dieettiä ”syö oikeaa ruokaa niin paljon kuin pystyt” yhdessä treeniohjelmani ”treenaa niin paljon kuin pystyt” kanssa.

Ansaittua karkkipäivää vietän sunnuntaisin, jalkapunttipäivänä, joten aivan harakoille ei herkuttelu pääse valumaan, mutta toisaalta höykytys ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, että pari treenin pohjalle nautittua kakunpalaa saisivat palan nousemaan kurkkuun. Sen verran olen kuitenkin luonut itselleni sääntöjä tämänkin päivän suhteen, etten jätä välistä niitä ihan oikeita aterioita. Tämä osaltaan hillitsee syötävän makean määrää, mutta mikä tärkeintä – ne oikeat eväät ovat kuitenkin sitä, joilla jaksan treenata myös seuraavana päivänä.

150516_2

Yksi valtaisa ongelma hommassa kuitenkin on. Jo muutaman vähäsokerisen viikon jälkeen olen huomannut, että makeansietokykyni on laskenut roimasti. Vaikka karkkipäiväksi tulee hamstrattua monenmoista herkkua, ei kurkku yksinkertaisesti vedä sellaista määrää makeaa kuin mieli tekisi. Ongelma sinänsä on positiivinen, mutta kuinka kummassa ehdin maistamaan kaikkia kesän uutuusjäätelöitä, kun viime vuoden uutuuksistakin on vielä iso osa testaamatta?

 

Yhtä selätettyä liikuntatraumaa myöhemmin

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Muistatteko, kuinka reilu kuukausi sitten puhuin ryhmäliikuntatraumastani ja varovaisista ensiaskeleista kohti sen selättämistä? Voin nyt ylpeästi julistaa, että kuluneen kuukauden aikana olen ottanut asian suhteen niin suuria harppauksia, että lopulta treenikalenterissani oli varattuna viikolle enemmän ryhmäliikuntatunteja kuin salitreenejä. Melkoista!

Homma lähti täysin lapasesta siinä vaiheessa, kun kuukausi sitten Ääneseudun Kuntokeskuksen kuukausisopimusta uusiessani satuin mainitsemaan traumastani ja siitä, että kiinnostaisi kokeilla kehonpainotreeniä, mutta kun en uskalla. Ihanaisella ohjaajalla Sannilla oli tilanteessa sen verran pelisilmää, että hän piti minulle pienen rohkaisevan puheen, vakuutti etten kuolisi ja sai minut tekemään paikkavarauksen heti seuraavalle tunnille.

230316_1

Ei ryhmäliikuntaa, mutta jotain liikehdintää kuitenkin.

 

Siellä minä sitten punnersin, kyykkäsin, hapotin ja ehkä hetkittäin hieman jopa epäilin henkiinjäämismahdollisuuksiani, mutta selvisin ja tykkäsin! Tuntia ei oltu pilattu turhilla askelsarjoilla, vaan liikkeitä tehtiin omaan, joskin kovaan tahtiin aikaa vastaan. Selvästi perille menneestä treenistä innostuneena varasin paikan myös seuraavan viikon tunnille ja ryhdyin vaivihkaan silmäilemään myös muuta tuntitarjontaa.

Sivuutin suosiolla tunnit joiden kuvauksissa käytettiin sanoja: vauhdikas, musiikin tahdissa ja askelsarjat, eikä jäljelle jäänyt enää montaakaan tuntia joilla en jo kävisi. Eniten listalla kiinnosti Les Millsin Grit Strength ja kävin jälleen tiedustelemassa selviämismahdollisuuksiani Sannilta. Harkittuani asiaa motivaatiopuheen jälkeen noin puoli sekuntia, löysin itseni pian tunnilta, jolla hikoilin ulos kai viimeisetkin sielunrippeeni. Aivan kamalaa ja samalla aivan kamalan mukavaa! Kuvailisin tuntia paremmin jos minulla olisi siitä minkäänlaisia muistikuvia, mutta vielä kuukauden jälkeenkään en ole kyennyt tunnilla keskittymään muuhun kuin selviämiseen. Mutta askelsarjoja siellä ei ole, siitä olen varma.

Vastapainoksi kaikelle kehon höykytykselle otin viikko-ohjelmaani vielä yhden tunnin, Les Millsin BodyBalancen. Tykkään kovasti tuosta joogasta, pilateksesta ja Tai Chista vaikutteensa saaneesta tunnista ja vaikka tunnenkin itseni rautakangeksi muiden sulavasti liikkuvien naisten keskellä, osaan olla välittämättä siitä. Jotain kehitystä on siis tapahtunut myös henkisellä puolella!

230316_2

Lopulta sain viimeisen kuukauden aikana sullottua treeniviikkooni peräti viisi salitreeniä, kaksi Grit Strenght -tuntia, yhden kehonpainotreenin, coretunnin, BodyBalance-tunnin, syvävenyttelytunnin, 10 kilometrin hölkän sekä käveyt ja hölkät vajaan kolmen kilometrin päähän salille ja takaisin. Voin siis sanoa, että vaikkei tässä mitään kesäkuntokampanjaa olekaan ollut, niin kyllähän tällainen tahti alkaa vähitellen jossain myös näkyä.

Nyt ryhmäliikuntatunteihin tulee kuitenkin harmittava paussi, kun vaihdan Äänekosken ja Kuntokeskuksen Nivalaan ja Haapaveden liikuntahalliin tuleviksi viikoiksi. Pääpaino siirtyy siis takaisin perinteiseen salitreenaamiseen sekä juoksemiseen, mutta sen verran Grit ja kehonpainotreeni opettivat, että kykenen kyllä jonkinlaista hikikuolemajumppaa tekemään ihan omatoimisestikin.

Mutta hei, vanhakin oppii uusia temppuja kunhan joku vähän rohkaisee. Eli suurkiitos Ääneseudun Kuntokeskuksen mahtaville ryhmäliikuntaohjaajille! Olette takuulla antaneet minulle hyvät eväät tulevaisuuden treeneihin. Kiitos, kiitos, kiitos!

 

Juoksuterapiaa

/ A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.

Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.

Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.

On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.

Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?

Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.

Dubai ja nainen salilla

/ A. K. Nikkinen / 19 kommenttia

Vaikka olenkin Dubain tarjoamien herkkujen edessä löysännyt dieettiäni, olen roikkunut orjallisesti kiinni treenisuunnitelmassani. Tämän on mahdollistanut varsin kivasti varusteltu ja asukkaille ilmainen hotellin kuntosali, jossa olen vieraillut pari kertaa päivässä. Vaikka hotellin salin asiakaskunta onkin monikulttuurista, on kävijöistä huomattava osa selkeästi tunnistettavissa muslimimaiden asukeiksi. Heidän kanssaan samalla salilla treenaaminen onkin sitten tuonut matkaani aivan uusia ja vähän hämmentäviäkin vivahteita. Itse asiassa tuntuu melkeinpä siltä, kuin olisin muuttunut turistista itse turistinähtävyydeksi.

Nainen käy salilla.

Ensimmäisenä päivänä salilla, ladattuani vajaan 50 kilon lämmittelypainot penkkiin, kommentoi eräs tummasilmäinen mies aikansa tuijoteltuaan, ettei ollut koskaan ennen nähnyt naisen penkkaavan. Lopulta ymmärsin rivien välistä, ettei hän ollut itse asiassa koskaan edes nähnyt naista salilla. Seuraavaksi salin naispuolinen työntekijä tuli kertomaan, kuinka hienoa on nähdä naisella lihakset ja kysyi heti perään, että haittaako jos hän katselee hetken kun treenaan. Ennen kuin tajusinkaan, seisoi salin henkilö- ja asiakaskunta rivissä katsomassa, kuinka suomityttö veti leukoja. Voi sitä ihmettelyn määrää. Yht’äkkiä mieleeni tuli elävästi vuoden takainen Dubain matka, jolloin moskeijan kaapulainaamon tytöt halusivat kilvan tunnustella sermien takana hauistani.

Nainen käyttää vapaita painoja (ei pelkästään noita söpön värisiä…)

Tänään treenaamisesta ei sitten tahtonutkaan tulla enää yhtään mitään salivalvojan seuratessa jokaista liikettäni metrin etäisyydeltä, kommentoiden jokaista lihassyytäni ja kysellen kymmeniä kysymyksiä ruokavaliostani, treeniohjelmastani ja lisäravinteistani koko treenin ajan. Kun sitten edelliseltä viimein kysymykset loppuivat, asteli salille kovasti arabin näköinen vakava mies ja kysyi sopisiko puhutella. Pelkäsin jo hetken, että touhuamiseni on alkanut aiheuttamaan yleistä pahennusta ja nyt on läksytyksen aika, mutta mies tahtoikin vaan kertoa, kuinka hienoa on nähdä nainen hyvässä kunnossa ja että hänen maassaan naiset ovat patalaiskoja. Hämmennykseltäni en tullut edes kysyneeksi miehen kotimaata, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna hän tuli todennäköisesti jostain, missä naisten liikkumattomuus johtuu aivan muusta kuin yleisestä laiskuudesta. Lopuksi hän vielä ylisti jumalaa ja sitä minkälaisen vartalon olen häneltä lahjaksi saanut. Vain vaivoin sain nieltyä sanani, etteivät nämä muodot kyllä ihan pelkästään rukoilemalla ole ilmaantuneet.

Nainen hikoilee.

Tällä matkalla mielenkiintoisinta onkin ollut tämä kulttuurierojen konkretisoituminen omalle kohdalle, vaikka se sitten onkin saanut oloni hetkittäin melko vaivaantuneeksi. Ehdottoman positiivinen yllätys on kuitenkin ollut se, ettei ihmisten katseissa ja reaktioissa ole ollut aistittavissa halveksuntaa, vaan puhdasta kiinnostusta ja kai oikeasti ihailuakin. Eli kyllä, muslimimaan jälkeenkin on suomalainen mies edelleen lajinsa ainoa, joka on tullut minulle päin naamaa sanomaan, ettei lihaksikas nainen ole kaunis ja että pitäisi treenata vähemmän ja pienemmillä painoilla.