treenit

Kyykkylakossa

/ A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

 

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.

Ollaan jo aika korkealla.

Melkein huipulla!

Tällainen palkinto odotti maastopyörineen perillä.

 
 
 
No, ehkä se takamus pysyy ojennuksessa tälläkin treenillä.
 

Leuanvetoa ja nakuilua

/ A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Sitä sanotaan, että toimivan parisuhteen eteen pitää tehdä hurjasti töitä. Täytyy osata pitää kipinää yllä ja kyetä yllättämään toinen vielä vuosien jälkeenkin. Kun tässä nyt on yhteisiä vuosia takana jo lähes kymmenkunta, alkaa se mielikuvitus olla toisinaan koetuksella niiden yllätysten suhteen.

No, tänään keksin yllättää mieheni vetämällä leukoja alasti. Tai siis melkein alasti, siveyttäni kun jätin kuitenkin villasukat jalkaan. Ja yllättyihän se, väittäisin jopa, että positiivisesti. Mutta ei ehkä kuitenkaan niinkään siitä, että roikuin tangossa pelkkiin villasukkiin sonnustautuneena, vaan että vaimo veti kymmenen puhdasta leukaa – tuolla elopainolla!

Että siinäpä taas yksi vinkki lisää A. Sinivaaran parisuhteen hoito-oppaaseen. Tee enemmän asioita villasukissa.

Tarina tapauksen taustalla on se, että sain viime jouluna mieheltä niinkin romanttisen joululahjan, kuin leuanvetotangon. Vihdoin tänä aamuna, jokunen tovi joululahjan avaamisen jälkeen, mies sitten pulttasi tangon autotallin kattoparruun. Koska olin tapahtumaa jo hetken odotellut, singahdin innoissani talliin pelkässä kylpytakissa, kiskaisin sen päältäni ja tartuin toimeen. Ja olihan se nyt oikeasti paljon kevyempää ilman vaatteita. Ensi kerralla kun jätän pois ne villasukatkin, vedän ainakin kaksi leukaa enemmän.

Ps. Nöyrimmät pahoitteluni, mikäli joku otsikon perusteella blogiini eksynyt henkilö pettyi kuvan rajaukseen. Omaksi parhaaksesi se vain on, omaksi parhaaksesi.

Maantiepyöräilystä, kilpailuvietistä ja kilpailuvietittömyydestä

/ A. K. Nikkinen / 4 kommenttia

Ensin tähän alkuun pieni tuuletus. Tai mitä sitä suotta kursailemaan, tuuletetaan nyt oikein kunnolla! Minä nimittäin pystyn taas ajamaan maantiepyörällä! Jee jee!

Instagramia seurailevat ovat ehkä laittaneet jo aikaisemminkin merkille, että maastopyörällä olen vammaispolveni kanssa ollut kykenevä ajamaan jo jonkin aikaa. Kuitenkin vasta viime viikonloppuna rohkaistuin kokeilemaan joko polvi kestäisi myös maantiepyörän ajoasentoa, ja kestihän se! Tämä tarkoittaa jatkossa entistä pidempiä pyörälenkkejä sekä toivottavasti – ja etenkin – tehokasta rasvanpolttoa. Painon putoaminen on nimittäin ollut hiukan tahmeaa ja nyt kun kesäkin tekee tuloaan, en päälle mahtuvien vaatevalikoimien supistuessa ole kovinkaan kykeneväinen käsittelemään painonpudotuksellisia vastoinkäymisiä.

Maltti ei todellakaan ole minulle valttia painonpudotushommissa. Ei, ennen kuin mahdun taas shortseihini.

Vaan onpa tässä muutakin työstettävää kuin pelkkä ulkomuoto. On nimittäin päässyt hieman pakollisen tauon aikana pyöräilykunto hiipumaan. Toki nämä lähikukkulat vielä nousevat ylös suht helposti, mutta tahti on kyllä hidastunut eikä takapuolen turnauskestävyyskään ole aivan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Mutta ehkä se meno tästä vielä kevenee samaa tahtia naisen kanssa. Parempi olisi. Voimien nyt ainakin luulisi kasvavan tätä raatoa ylös alas mäenrinteitä raahatessa.

Miehen kanssa pyörälenkillä muuten huomasi hyvin eron kilpaurheilijan ja itseni kaltaisen hupilenkkeilijän välillä. Kun itselläni kunto on pohjamudissa ja kanssapyöräilijät vetävät ylämäessä, alamäessä ja tasaisella ohi vasemmalta ja oikealta, kohautan vain olkiani enkä anna asian masentaa. Minulle riittää, että teen parhaani ja voitan korkeintaan itseni. Mies sen sijaan entisenä kilpaurheilijana ei voi sietää ohi ajavia pyöräilijöitä. Vaikka kilpavuosista on aikaa ja mies on nykyisin samassa veneessä kanssani painonpudotuksineen ja rapakuntoineen, ei kilpailuvietti ole kadonnut mihinkään. Ei riitä, että tekee parhaansa, pitäisi olla paras. Ei riitä, että voittaa itsensä, pitäisi voittaa kaikki muutkin. Niin sujuvat yhteiset pyörälenkkimme suloisesti sopusoinnussa, minä hyräilen ja mies kiroilee hyräilyni tahdissa. Se hyvä puoli asetelmassa toki on, että meikäläisen paikka on yleensä peesissä.

Kerrotaan vielä pikaisesti tämän hetkisistä pyöräilykeleistä. Lämpötilat vaihtelevat tähän aikaan vuodesta kovasti ja pyöräreitin varrelle osuvat kukkulat luovat paljon myös paikallisia lämpötilaeroja. Siinä kun edellisellä viikolla päivälämpötilat nousivat enimmillään 17 asteeseen, on tälle viikolle luvattu melkeinpä päivittäin 30 asteen helteitä. Aamut ovat kuitenkin vielä viileitä ja pitkille pyöräilyhousuille ja -takille on käyttöä jos mielii lenkille heti auringon noustessa. Mutta niin se vain on, että pienistä vilunväristyksistä huolimatta suoritan aamuaerobiseni mielummin ulkosalla kuin sisätiloissa.

Kuulin, että siellä Suomessakin alkaa pyöräilykelit olla vähitellen käsillä. Joko fillarit on huollettu ja kaivettu naftaliinista?

Kun syöttöporsastelu saa luvan riittää

/ A. K. Nikkinen / 17 kommenttia

Muutama viikko sitten saavutettiin tämän kertaisen ”massakauden” huippu, maksimipaino ja sietokykyni ehdoton yläraja. Alkuperäinen tarkoitukseni oli aloittaa kesäkuntoon valmistautuminen vasta maaliskuun alusta, mutta sietämättömän turpea olo pakotti minut aloittamaan dieetin jo pari viikkoa sitten.

Olen hieman yllättynytkin siitä, kuinka kylmähermoisesti suhtauduin painoni vakaaseen nousemiseen ensimmäisen viiden kuukauden aikana. Viimeiset neljä viikkoa tuntuivat kuitenkin melkoiselta pakkopullalta. Olin jo luopunut vaakalakostani ja tuskastuttavan tietoinen siitä, että painoin enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun eräänä aamuna painoni liipaisi seitsemääkymmentäviittä, tiesin, että tällä kertaa tämä olisi nyt tässä.

Vaikka voimaa oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja jotain lihaskasvun tapaistakin selvästi tapahtunut, tunsin oloni kömpelöksi ja hitaaksi, juokseminen tuntui raskaalta ja käytettävissä oleva vaatevalikoima alkoi kuihtua olemattomiin. Vaikka olin syönyt jo kuukausia saman verran joka päivä ja tottunutkin jo runsaaseen hiilihydraattimäärään, alkoi syöminen yht’äkkiä tökkiä. Närästi, ruokahalu katosi enkä tuntenut enää nälkää, joka on kaltaiselleni syöpölle ennenkuulumatonta. Raja, jolloin en nähnyt enää omaa itseäni peilissä, oli saavutettu.

Mikäpä siis olisi parempi lähtökohta aloittaa dieetti, kuin oman sietokyvyn ylittyminen, sisuuntuminen sekä vyötäröllä kovinkin kouriintuntuva motivaatio. Samalla kuitenkin pelottaa (paljon!), sillä pudotettavien kilojen määrä on kasvanut lähes kymmeneen. Se on enemmän kuin koskaan aiemmin ja enemmän kuin olin alunperin suunnitellut. Polven vammautuminen ja siitä johtunut pyöräily- ja juoksutauko näkyy valitettavan paljon vyötäröllä, reisissä sekä pakaroissa ja myönnettäköön, että alkoihan se kolkuttaa ikävästi myös korvien välissä.

Kovasta innosta huolimatta olen aloittanut dieetin maltillisesti. Olen pudottanut hiilihydraatteja sieltä missä niiden syöminen on minua eniten ahdistanut, eli päivällisestä ja iltapalasta. Koska polveni muuttui kuin salamaniskusta yhteistyökykyiseksi ilman kirurginveistä, olen lisännyt aamuihini maantiepyöräilyä sekä puolen tunnin juoksulenkkejä. Pitkiä juoksulenkkejä tai sprinttejä en toistaiseksi uskalla kuluneiden polvieni kanssa tehdä, vaan aion kiltisti odottaa, että saan pudotettua painoni hieman säädyllisemmäksi.

Aamuiselle rasvanpolttolenkille valmistautuu hän.

Ensimmäisen parin viikon aikana elopainoni on pudonnut vajaat pari kiloa ja oloni on jo nyt paljon kevyempi. Tästä on hyvä jatkaa täynnä intoa kohti kesää. Tarkkaa tavoitepainoa minulla ei ole kiikarissa, ei myöskään tarkkaa päivää kesäkunnnon saavuttamiselle tai edes tarkkaa määritelmää koko kesäkunnolle. Ensimmäinen välitavoitteeni on kuitenkin saada paino alle seitsemänkymmenen ja se toivottavasti tapahtuu maaliskuun aikana.

Dieetin etenemistä voi seurailla tuttuun tapaan täällä blogissa ja varmasti treenejäkin tulee jutuissani sivuttua tämän tästä. Mutta mitenkäs on, onko siellä muita dieettailijoita?

ps. Viinin juomisesta en kuitenkaan ainakaan toistaiseksi aio luopua, joten saatte jatkossakin lukea amatöörin viinipäiväkirja -postauksia!

Kun asenne ei riitä CrossFitiin

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Että minua jurppii aina silloin tällöin esiin ponnahtava asennevammaisuuteni. Se, että muodostan kärkevän mielipiteen asiasta, josta en tiedä paljoakaan. Se, että minua ärsyttää jokin sellainen, mitä en ole edes kokeillut ja se, etten halua edes yrittää, koska olen niin jumalattoman ennakkoluuloinen. Yksi näistä henkilökohtaisen mustanlistan kärkisijoilla komeilevista asioista on CrossFit. En ole koskaan kokeillut lajia, en nähnyt sitä harrastettavan enkä suoraan sanottuna ihan kamalasti edes lukenut siitä. Siitä huolimatta lajin imago ärsyttää minua, joka taas ärsyttää minua vielä enemmän.

Kiitos Amerikkalaisen lajibrändäyksen, on CrossFitistä tullut minulle jo ajatuksenakin vastenmielinen, laji kun vaikuttaa sekä sikapelottavalta että täysin järjettömältä. Äärimmäinen laji maailman kovakuntoisimmille ihmisille. Kuria, verta ja kyyneleitä, kämmenen kokoisia rakkoja, mustelmia ja känsiä. Lopeta vasta kun taju lähtee. Oksentaessakin voi vielä punnertaa. Armeijamainen kuri, luuserit rankataan porukasta ja liha opetetaan tottelemaan kuria.

Ärsyttää ne kaikki iskulauseet ja sloganit.

Tällainen kuntosalilla omaan tahtiin hanskat kädessä treenaava tissiposki ei vaan uskalla uskoa, että oma asenne tai edes kunto kestäisi sitä touhua, mitä kuvittelen CrossFitin olevan. Osaan kyllä poistua mukavuusalueeltani, mutta mikäli koko treeni alusta loppuun kerta toisensa jälkeen koostuisi pelkästä oksennuksenmausta suussa, en usko että minusta olisi siihen.

Ärsyttää, että lajin imago on niin älytön, että kynnys kokeilemiseen nousee naista korkeammaksi.

Jo valmiiksi rikkinäiset polvet omaavana ihmisenä epäilyttää myös korkeahko riski rikkoa itsensä treenin aikana. Toki aina muistutetaan, että kukin treenaa omissa rajoissaan ja kun tekniikka on kunnossa, ei vahinkoja satu. Mutta kuitenkin samaan aikaan CrossFitin periaatteisiin kuuluu itsensä ylittäminen, äärirajoilla hilluminen ja kivun kanssa vehtaaminen.

Ärsyttää, että lajista puhutaan niin rajuna, raakana ja säälimättömänä, että polvivammaista hirvittää.

Miksi sitten edes vaivaudun ärsyyntymään, miksen anna vaan olla? Koska sisimmässäni tiedän, että olen kohtuullisen voimakas, varsin hyväkuntoinen ja että voisin olla lajissa jopa ihan hyvä. Mutta kiitos CrossFitin maineen, en uskalla edes yrittää ja se syö naista rotan lailla. Kynnykseni uusien lajien kokeilemiseen on muutenkin hyvin korkea, olen ennakkoluuloinen, pelkään epäonnistumista, vihaan sitä, etten osaa eikä CrossFitin maine ainakaan auta asiaa.

Vähän tässä nyt toivon, että joku sanoisi, että mielikuvani ja ennakkoluuloni olisivat lajin suhteen edes vähän metsässä ja etten ehkä olisikaan niin kokovartaloluuseri, kuin kuvittelen.

Penkkipäivä

Tästä voisin vielä hypätä pienenä aasinsiltana eiliseen penkkipäivään luuserifiilareita helpottaakseni. Pistin nimittäin taas penkkiennätykset uusiksi. Tällä kertaa penkistä nousi ilman apuja peräti 79 kiloa. Aika hyvin tissiposkelta.