Amatöörin viinipäiväkirja: Jämäperjantaipullo

Kahden tipattoman viikon jälkeen päätin viime perjantaina ryhdistäytyä ja jatkaa hienosti alkanutta uraani viinimaistelijana. Koska viikko oli muka ollut niin kiireinen, etten kauppaan ollut ehtinyt, ei perjantai-iltana jääkaapissa ollut paljoa muuta kuin samppanjapullo ja valot. Olin jo tarraamassa nälissäni skumppapulloon, kun käteeni sattui kaapin perältä löytynyt paketti joulusta jääneitä, ilmakuivattuun kinkkuun kääräistyjä juustotikkuja. Koska päiväyskään ei ollut mennyt umpeen kuin alle viikko sitten, saivat kinkkujuustotikut kelvata myöhäisillan ateriaksi.

Kun se skumppapullo nyt sitten kuitenkin jäi avaamatta enkä halunnut korkata muitakaan tyyriimpiä viinejä semivanhentuneiden juustokinkkutikkujen alas huuhtomiseksi, päätin avata sen halvimman, jo vuoden päivät kaapissa seisseen punaviinipullon. Kyseinen viini sopi muutenkin jämäperjantain teemaan erinomaisesti, olihan kyseessä hienostuneiden sanakäänteiden mukaan viinitilallisten suosikkimarjoista tehty sekoitus. Viiniamatöörin korvaan kuulostaa kuitenkin vahvasti siltä, että viini on itse asiassa sekoitus oikeiden viinien tynnyrinpohjasakkoja, eli selkeästi jämätavaraa.

Mutta mennäänpä sitten itse arvosteluun, jonka muistiinpanot tein heti verekseltään, vaikka julkaisu itsessään onkin jo hieman myöhässä.

Fetzer Crimson, Winemaker’s Favorite Red Blend 2010, Kalifornia

Hinta-kolahdussuhde: ~$10, vol. 13.5%, soveltuu siis erinomaisesti vaikka silkkaan ryyppäämiseen.
Väri: Epäilyttävän kirkkaanpunainen. Mitäköhän väriaineita tähän on sekoitettu?
Tilaisuuden teema: Väsyneen viikon väsynyt perjantai. Nyt ei todellakaan hienostella.
Aromi: En odottanut viinin maulta paljoakaan, ehkä hinnan tai valmistuksesta syntyneen mielikuvani vuoksi, joten odotukseni liittyivät lähinnä viinin rentouttavaan vaikutukseen hetkeä ennen sohvalle kaatumista. Viini kuitenkin yllätti positiivisesti marjaisuudellaan, helppoudellaan ja minimaalisella kitkeryydellään.
Paritus: Viini upposi ihan passelisti niin keksien, kinkkujen, juustojen kuin televisionkin kanssa.
Päänsärky (asteikko 1-5): Kiitos ennakkoluulojeni, olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että tämä halpisviini kostautuisi päänsärkynä. Ensimmäisen siemauksen jälkeen oli kuitenkin selvää, että tällä viinillä nollaisi ennemmin lähimuistinsa kuin saisi punaviinipäänsäryn. Siispä ykköstason viiniä.
Jäikö pullosta? Mies joi viiniä lasin, itse puolitoista, eli viinistä jäi vielä seuraavallekin päivälle. Lauantaina viiniin oli ilmaantunut aavistus kitkeryyttä, mutta tosinaiselle se kelpasi siitä huolimatta.
Yhteenveto: Turhaa olen epäluuloiltani seisottanut tätä viiniä pullossa vuodenpäivät, pullon kun olisi voinut korkata yhtä hyvin niin illallispöydässä, tyttöjenillassa kuin Kauniita ja Rohkeita katsellessakin. Kyseessä on siis helppo, hitusen ruokaolutta hienostuneempi amatöörijuoma.
Ostaisinko uudelleen: Ehkä glöginkeittoon marjaisuutensa vuoksi. Muutoin ei niin erikoinen kokemus sitten kuitenkaan.

Seuraavat viinilasilliset nautiskellaankin sitten yläilmoissa, viidentoista tunnin lennolla Australiaan. Ja silloin ei maulla ole niin väliä, ainoastaan vaikutuksella.

Lue kaikki viiniarvostelut täältä.

Amatöörin viinipäiväkirja: Ihan erityinen Pinot Noir

Niin oli ja meni viikonloppu ja uudenvuodenlupauksen lunastaminen sai taas jatkoa perjantaipullon muodossa. Sillä aikaa, kun itse kävin salilla, oli mies hakenut kaupasta pätkän sisäfilettä ja kreikkalaisen salaatin ainekset. Eipä siis tarvittu paljoakaan houkuttelua punaviinipullon avaamiseksi.

Vaikka pihvi ehkä olisikin huudellut seurakseen hieman tuhdimpaa kaveria, valitsin päänsäryn pelossa hyllystä sen ainoan laiheliinin, Panel Wagon Pinot Noirin. Odotukseni ovat harvoin kovin korkealla pinot noirien suhteen, sillä etenkin niistä halvimmat ovat usein sellaista lirua, että lantratussa mehukatissakin on enemmän potkua. Tällä pullolla oli kuitenkin ihan erityistä tunnearvoa. Sen vuoksi arvelin sen olevan myös erityisen hyvää.

Panel Wagon Pinot -pullomme taustalla on hauska tarina. Viinin tuottaja, omaisuutensa Doobie Brothersin managerina luonut Bruce Cohn on monien muiden rahamiesten tavoin intohimoinen autoharrastaja ja -keräilijä, joka nimeää myös osan viineistään autojensa mukaan. Viitisen vuotta sitten hänen ja mieheni tiet kohtasivat, kun mieheni osti harrasteautoonsa moottorin yhdestä Brucen autoista. Moottorikauppojen kylkiäisinä hän järjesti meille viinimaistajaiset sekä kierroksen tiluksilla ja pakkasi mukaamme vielä kassillisen tilan viinejä sekä monissa kotikuvissanikin vilahtaneen aidon viinitynnyrin (tyhjänä, ikävä kyllä).

Lahjakassista löytyneistä, verrattaen pieniä määriä tuotetuista viineistä en tähän päivään mennessä ole raaskinut avata kuin kaksi pulloa, yhden valkoviinin ja nyt tämän pinot noirin. Siinä viiniä siemaillessani ja etikettiä silmäillessäni minä yht’äkkiä tajusin, että se ostamamme moottori oli peräisin etiketissä komeilevasta autosta!

Mutta se autoista ja moottoreista, siirrytäänpä siihen viiniin.

Panel Wagon Pinot

B.R. Cohn Winery, Panel Wagon Pinot, Sonoma, Kalifornia

Hinta-kolahdussuhde: ~$24 (tai mitä moottori nyt maksaa…), vol. 14.1%, eli mieluummin fiilistelyyn kuin ryypiskelyyn.
Väri: Aiheuttaa keskivaikeita tahroja.
Tilaisuuden teema: Olkapäätreenin jälkeisen energiavajauksen ja repeytyneiden lihassyiden korjaaminen.
Aromi: Keveydestään huolimatta ei tarvinnut huljutella, ei ryystää, ei purskutella, ei lipoa kielellä, ei juoda käsillä seisten ja päätään pöydän reunaan hakaten mausta kiinni päästäkseen.
Paritus: Sen verran tästä viinistä löytyi munaa, että pihvin kanssa olisi vielä menetellytkin, mutta siihen kreikkalaiseen salaattiin ei enää potku riittänyt. Tyrkkäsin siis lasin suosiolla sivummalle odottelemaan aterian päättymistä. Ja jessus sentään, jälkkäriksi otetun suklaan kanssa avautui kolmas ulottuvuus, taivaan portit ja… no, toinen suklaalevy.
Päänsärky (asteikko 1-5): Ehdoton ykkönen. Tällä viinillä saattaisi periaatteessa edetä aina rehelliseen krapulaan saakka.
Jäikö pullosta? Miehen jätettyä viinimaistelut välistä, päädyin tyhjentämään pulloa itsekseni. Niin harjaantunut en kuitenkaan vielä ole, että kykenisin juomaan yksin koko pullollisen, joten jätin leikin kesken vajaan kolmen lasin jälkeen.
Yhteenveto: Liekö pullon tarinalla ollut tuloksen kanssa jotain tekemistä, mutta minusta tässä oli enemmän sielua kuin monessa muussa tuhdimmassa viinissä. Lisäpisteitä viini sai siitä, ettei yön pullossa tyhjiön kaverina vietettyäkään muuttunut kitkeräksi. Mainittakoon vielä, että viini toimi keveästä olemuksestaan huolimatta treenin päälle kuin metrinen leka ja nukahdin sohvatuoliin asentoon, johon en oikeastaan tiennyt edes taipuvani.
Ostaisinko uudelleen: Varmastikin ostaisin, mutta eipä taida ihan helposti kaupoista löytyä.

Amatöörin viinipäiväkirja: Rasvalättyä ja punkkua

Perjantai – mikä loistava syy ryhtyä lunastamaan uudenvuodenlupausta! Tänä vuonnahan lupasin polleasti, että joisin enemmän viiniä kuin edellisvuonna, johon ei kylläkään meikäläisen kulutuksella paljoa vaadita. Jottei lupauksen lunastaminen aivan ryypiskelyksi menisi, oli kaunis ajatukseni liittää viinin juomiseen myös ruoanlaittoa yhdessä miehen kanssa. Joten, tuumasta toimeen!

Teemme aika usein kotona pizzaa ja olemme jo pitkään hekumoineet rehellisestä juustopizzasta. Jotenkin vaan kyseisen rasvalätyn tekeminen on aina tuntunut niin väärältä ja syntiseltä, mikä sinänsä on hassua, kun kuitenkin niiden samojen juustojen syömistä paljaaltaan pidetään jokseenkin sivistyneenä ja hienostuneena. Eilen sitten päätimme toteuttaa tämän pizzaperverssiomme ja teimme peräti viiden juuston pizzan. Ja oikeasti, jos ovat juustot hyviä paljaaltaan niin kyllä ne melkoista herkkua olivat pizzapohjan päälläkin. Täytyy muuten sanoa, että pizzakivi on yksi parhaiten sijoitettuja parikymppisiä. Kiven salaisuus piilee siinä, että se laitetaan uuniin heti kun uunin laittaa lämpenemään. Kun uuni on lämmitetty niin kuumaksi kuin mahdollista, otetaan läpikuumunut kivi uunista, heitetään kaulittu pizzataikina kuumalle kivelle ja paistetaan uunissa 6-9 minuuttia.

JuustopizzaEi kaunista, mutta hyvää kyllä!

Mutta mennäänpä itse asiaan, eli siihen viiniin. Viini tarttui tällä kertaa mukaan Costcosta (outo paikka muuten, sieltä ei voi tulla ulos ilman alkoholia…) eikä sen valinnassa suoritettu sen kummempaa vertailua. Minä nyt vaan tykkäsin etiketistä ja kuvaustekstissä mainittiin sana liquorice. Sehän on lakua!

Punaviini

Beringer Knights Valley, Cabernet Sauvignon 2012, Napa, Kalifornia

Hinta-kolahdussuhde: ~$21, vol. 14.3%, siis aika heikohko, eli en suosittele ihan vaan kännien vetämiseen
Väri: Ööö… viiininpunainen, daa?
Tilaisuuden teema: Pizzaperjantai siipan kanssa, kevyttä keittiöromantiikkaa ja suomiräppiä
Aromi: Tuhti ja pehmeä, lämmitti mukavasti flunssasta toipuvaa nielua. Tuoksu vei mukanaan lapsuusmuistoihin ja mehumaijassa kuplivaan mustaviinimarjamehuun. Mutta missä helvetissä se lakritsi on?
Paritus: Vaatisi kaverikseen oikeaa, tuhtia lihaa, mutta hätätilanteessa huuhtelee kyllä sujuvasti alas kaiken rasvaisen, kuten nyt vaikka sen juustopizzan. Mutta älä hyvä ihminen sotke tätä minkään kaninruoan kanssa!
Päänsärky (asteikko 1-5): Ensimmäisen hörpyn jälkeen arvelin, että päänsärky olisi kolmosen, ehkä jopa nelosen luokkaa vielä samana iltana. Päänsärkyä ei kuitenkaan parin lasin jälkeen kuulunut, ei illalla eikä edes aamulla.
Jäikö pullosta? Koska viini oli niin syntisen hyvää, olin varma että jos joisin pisaraakaan enempää, universumi rankaisisi minua päänsäryllä. Näin ollen pulloon jäi hajuja vielä n. 1,5 lasin verran.
Yhteenveto: Sanoisin, että oikein hyvä viini, sellainen, jota tarjotaan vähän paremmille kavereille. Päänsäryn uupuminen yllätti positiivisesti, joten perusviiniä kalliimpi hintakaan ei jäänyt harmittamaan. Yleensä kaadan ylijääneet viinit lavuaariin, mutta tällä kertaa suljin korkin tyhjiöhärpäkkeellä ja jätin jämät seuraavaan päivään.
Ostaisinko uudelleen: Joo ja kaverille kans!