Kyykkylakossa

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

 

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.

Ollaan jo aika korkealla.

Melkein huipulla!

Tällainen palkinto odotti maastopyörineen perillä.

 
 
 
No, ehkä se takamus pysyy ojennuksessa tälläkin treenillä.
 

5 kommenttia artikkeliin ”Kyykkylakossa

  1. samaa vikaa polvi vihottelee juoksusta ja liian rajusta kyykkäämisestä..juoksusta menny huonoimpaan kuntoon ja oli nestettä syksyllä reippaasti..tätä nykyä kyykyt tehään si minipainoilla mutta tuntuu se niinkin..polven mukaan kans mennään ettei si pidä olla liikunta kiellossa kokonaan..joutunu huomaan et liikunta himo tälläsessä ropassa vaatii rauhottelua..palleatyrä,välilevynpullistuma ollut jo parikymppisenä, heikot polvet,lättäjalat..ja si kauhee himo tehä kaikkee 😀

    Tykkää

  2. Oi mitkä lenkkimaisemat 🙂 Minullakin polvi vihloo ikävästi jalkatreeneissä (siis silloin harvoin kun saan raahauduttua niitä tekemään) mutta päkiäjuoksu ei tunnu ollenkaan. Pepun roikkumiseen päkiäjuoksu ei minulla kyllä juuri tehoa, en kai osaa päkiöillä juostessa käyttää pakaralihaksia… 😦

    Tykkää

  3. Minäkin vannon kukkulajuoksujen nimeen! San Diegossa riittää upeilla maisemilla varustettuja mäkiä ja mäkijuoksujen tai -sprinttien jälkeen tietää aina tehneensä. Mahtavaa, että pystyt kuitenkin juoksemaan ja pyöräilemään ja lopetit kyykkäilyn ennen kuin kroppa teki stopin. Oman kehon kuunteleminen ja sen rajallisuuden hyväksyminen on ainakin minulle niin pirun vaikeaa…

    Tykkää

  4. Paluuviite: Kun ei ole niitä Malminkartanon portaita | Onnenpäivä

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s