Käväisimme viikko sitten vanhoilla kotikonnuilla Piilaaksossa ja kun kerran siellä päin olimme, päätin eräänä aamuna verestellä muistoja ja suorittaa aamulenkkini Los Gatosin kukkuloilla kiemurtelevalla Kennedy traililla. Sivuutettuani täysin sen faktan, että polven vammautumisen jälkeen olin ehtinyt juosta tasan kerran, saatoin ehkä hieman yliarvioida nykyisen kuntotasoni ajatellessani, että kyllähän minä nyt jaksan hölkätä koko matkan 760 metrin korkeudessa olevalle huipulle.
Alkumatkasta vielä hymyilytti.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia ylämäkeen jolkoteltuani tuli mieleen ajatus, että olisi ehkä kannattanut syödä aamupalaa ennen lenkille lähtöä. Viitisentoista minuuttia myöhemmin toivoin, että olisin edes edellisenä iltana tankannut jollain muulla kuin pikkuruisilla tapaksilla ja punaviinillä. Askel painoi ensimetreistä alkaen ja tiesin, että vaikka vuosi sitten huippu valloitettiinkin vielä hölkäten, en millään pystyisi siihen tällä kertaa.
”Mää kuolen, mää kuolen, mää kuaaaaleeeeeen…”. Ja kärpäsetkin piirittää.
Jaksoin kai hölkäten aina 500 metriin saakka. Sen jälkeen jatkoin ylöspäin kävellen ja hölkäten vuoronperään. Olin olettanut, että traililla olisi muitakin lenkkeilijöitä, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ristinsielua. Mieleeni tuli tämän tästä alhaalla porteilla olevat varoitustaulut puumista ja vilkuilin levottomasti ympärilleni aina kun kuulin jostain rasahduksen, eli likimain koko ajan. Pian saavutin mutkan, jossa joskus vuosia sitten näimme miehen kanssa villisian. Onneksi ne sentään ovat kasvissyöjiä.
Ehkä paras neuvo ikinä: ”if attacked, fight back”. Enpä olisi hoksannut.
Aamu-usvan hälvettyä hiljaisuus väistyi ja Piilaakson aamuruuhkan äänet alkoivat kantautua ylös vuorille. Huohotukseni lomasta kuulin, kuinka jossain meni paloauto ja taivaalla kaarteli lentokone. Aina kun askellus vaihtui kävelyksi, oli enemmän aikaa katsella ympärille. Maisemat olivat vielä hienommat kuin muistin ja luonto paljon vehreämpää kuin meillä etelässä auringon polttamilla kukkuloilla. En ollut varma olinko pakahtua enemmän ihastuksesta vai uupumuksesta.
Pilvien yläpuolella. Komiaa notta.
Viimeinen mäennyppylä huipulle oli jotakuinkin yhtä raskas, kuin 79 kilon nostaminen penkistä. Oli pakko pysähtyä nyppylän puoliväliin taivastelemaan mäen jyrkkyyttä, ennen kuin jaksoin raahustaa loppumatkan huipulle. Siellä huipulla oikeastaan vasta tajusin, että jalkojen tutinasta huolimatta täältä pitäisi päästä vielä alaskin. Vedin hetken happea, pläräsin Facebookia ja huomasin yhden kaverini käyneen kiipeämässä Malminkartanon portaita. En millään voinut vastustaa kiusausta googlettaa sieltä 760 metrin korkeudesta paljonko Malminkartanon mäellä onkaan korkeutta. Kuulemma n. 90 metriä.
Punaisena ja hikisenä huipulla \o/
Sidoin varmuuden vuoksi rikkinäisen polven ja lähdin paluumatkalle. Ajattelin, että kun nousu kerran kesti tunnin, selviäisin takaisin autolle puolessa. Todellisuudessa paluumatka kesti kuitenkin 45 minuuttia ja kun ylös hölkätessä pohkeet huusivat Hoosiannaa, oli alas tullessa etureisien vuoro veisata virsiä. Toisaalta ihan hyvä niin, sillä jotain pyhän hengen voimia siinä tarvittiinkin, että selvisin takaisin autolle.
Miljoonamiljoonakaupunki jossain tuolla alhaalla.
Kyllähän tässä huippukuntoon on vielä matkaa eikä tämänkertaista suoritusta ainakaan helpottanut se, että joka kerta tälle trailille palattuani olen edelliskertaa viisi kiloa painavampi. Mutta odottakaahan vaan, kunhan vähän tässä treenailen ja kevenen, niin ehkä ensi kerralla Suomessa käydessä rohkenen minäkin näyttäytyä Malminkartanon portaissa.
Katsokaapa muuten, onnistuin tallentamaan GoProlla jotain omituista taivaalla. Onko se UFO? Onko se kummitus? Vai ehkä sielusta irtaantunut hikipisara?
Onnenpäivä 
Tämän uskaltaa varmaan nyt sanoa, kun olet jo alas sieltä mäeltä… Villisika on kaikkiruokainen 😉
TykkääTykkää
Mitääääh, ei voi olla! Sehän on possu! 😀
TykkääTykkää
Nimenomaan. Siathan ovat kaikkiruokaisia, syövät niin juuria, sieniä, viljaa kuin esim. jyrsijöitä, käärmeitä, raatoja ym. 😀 😀
Kateeksi käy lenkkimaastojasi. Pohjanmaan aakeella laakeella ei paljon mäkivetoja tehdä :S
TykkääTykkää
Niin no joo. Niinhän ne tosiaan syövät. Mutta tuskin ne pupuja suurempia elikoita erityisesti metsästää? :O
TykkääTykkää
Ja vieläpä aika aggressiivinen hyökkämään kimppuun, jos pikkupossuja on mukana… 😉
TykkääTykkää
Argh. Josko ne ei kuitenkaan toisen pikkupossun päälle hyökkäisi? (vai olisinko kuitenkin iso sika…)
TykkääTykkää
Olemme menossa/tulossa Kalifornian lomalle toukokuussa. Täytyypä ottaa tämä tämä mäki ohjelmaan Runyon Canyonin lisäksi, ettei loma mene ihan pelkäksi syömiseksi ja lihomiseksi 🙂 Äkkiä kartasta katsottuna taitaa olla ajomatkamme San Francisco-Los Angeles välillä. Osaisitko antaa vinkkiä tarkemmista ajo-ohjeista tai parkkipaikasta?
TykkääTykkää
Tuossapa kartta jossa paikka näkyy: https://goo.gl/maps/brDOA
Tuossa Kennedy roadilla heti trailin alussa on pieni parkkipaikka, mutta auton voi myös jättää tuon Top of the hill roadin varteen. On muuten hieno ajella tuo Kennedy rd, aika massiivisia taloja! Kannattaa ainakin se pari tuntia varata aikaa kukkulan päälle kipuamiselle. Toukokuussa aamusta saattaa vielä olla viileää, mutta päivät lämpenee tosi nopeasti ja juotavat tulee tarpeeseen 🙂
Runyon Canyon on kanssa kiva, sieltäkin olen juttua kirjoittanut tänne: https://onnenpaiva.com/2013/06/28/lahiolenkki-hollywoodissa/
Jos aikaa on enemmän, niin tässä meidän vieressähän on tämä polveni kohtaloksi koitunut eteläisen Kalifornian korkein huippu:
https://onnenpaiva.com/2014/11/23/kukkulan-kuningatar/
Superkivaa reissua!
TykkääTykkää
Oi oot ollut nauttimassa Piilaakson suuren lähiön tunnelmasta pitkästä aikaa! Kyllä täällä kelpaa lenkkeillä, vaikken kyllä itse koskaan lenkkeile, mitä joskus vähän haikkailen. 😉 Valitettavasti kyllä noi meidänkin kukkulat muuttuvat pian keltaisiksi ja pysyvät sellaisina ikuisuuden. En muuten itse koskaan uskaltaisi yksin lähteä tuonne luontoon, kun siellä ei tosiaan paljoa ihmisiä arkisin liiku (paitsi ehkä pyörällä) eikä ainakaan yksin (no okei, kokemukseni perustuu tasan kahteen kertaan, eli ei kannattaisi sanoa mitään vähänkään yleistävää, haha).
Mutta mitä ihmettä, sulla oli toimiva netti siellä huipulla?? Mä alan olla vakuuttunut, et mun puhelimessa ja liittymässä (iki-ihana t-mobile) on vain jotain pahasti vialla, koska mulla on vain harvoin kukkuloilla kenttää tai nettiä… Riippuu toki paikasta, mutta silti.
ps. Se Nuts’n Moren toffee-juttu on HYVÄÄ! Oli sit pakko kokeilla… Eli et joudu oikeuskanteen eteen. 😉
TykkääTykkää
Kerran vuodessa tulee näemmä käytyä sillä suunnalla 🙂 Mä lenkkeilin aika paljon siellä lähiöissäkin, lähinnä siis Almadenissa missä asuin, mutta sitten myös näillä traileilla, Kennedy traililla ja Quicksilver parkissa, joka oli juoksumatkan päässä kotoa. Jännä muuten, että mua ehkä enemmän siellä pelotti juosta kadulla kuin luonnossa. Siellähän näkee tosi vähän ihmisiä kävelemässä ulkona ja minä sitten sain osakseni aina vähän turhan paljon ”huomiota”. Täällä etelässä taas jännittää enemmän nuo luonnon elikot kuin ihmiset 😀
Mulla on AT&T:n liittymä (numero edelleen San Josen suuntanumerolla :D) Se toimii hyvin pätkien siellä huipulla ja vaihtelevasti matkalla sinne. Mutta tuosta huipulta jos lähtee vielä eteenpäin kukkuloille samoilemaan niin sinne se muistaakseni katkeaa kyllä. Ja jos on vähänkään katvetta niin kenttiä ei kyllä ole. Siksi se varmaan toimii juurikin tuolla huipulla. Mutta siis joo, yleisesti ottaenhan känny-yhteydet tässä maassa on ihan pepparista, mutta AT&T ehkä siellä vähiten syvältä olevien joukossa.
TykkääTykkää
Kyllä se vaan kateeksi käy! Itse olen suunnitellut kesäiselle Kalifornian-matkalleni muutamankin mäkivedon, yritän ylipuhua myös ystävääni mukaan – tämä Piilaakson trail tuntuu nyt houkuttelevalta, vaikka pääosin LA County-OC County -akselilla tulenkin olemaan. Tuntuu sitä paitsi, että pitää sitä viimein vuorellekin kiivetä – tai ehkä kammeta itsensä. Mieleeni juolahti myös, että kompressiotrikoista tai -säärystimistä voisi ehkä olla hyötyä moisissa urakoissa – oletkohan ehkä mäkiä juoksennellessasi tai kävellessäsi kokeillut niitä? Itse olen päässyt kompressiohifistelyn (it’s a word!) makuun loikkatreenin merkeissä toistaiseksi vain pari kertaa, mutta jonkinlaista helpotusta koen kompression kyllä tuovan.
Voisin muuten suositella pientä trailia siellä teidän suunnallanne – SoCalissa siis, ei ihan naapurissanne sentään. Diamond Barissa (Snoop Doggin kotikaupungissa, hah!) sijaitseva Steep Canyon Trailhead on aivan mahtava lenkkeilykohde. Se ei ole juoksulenkiksi varsinaisesti järin pitkä, mutta olen vetänyt sen omilla lenkeilläni joskus juosten (lue: hölkäten) kahdesti putkeen ja voin sanoa, että siinä huutaa hoosiannaa koko jalkaosaston lisäksi pumppuparka – ja oikeastaan ihan koko nainen. Mahtavaa siis!
TykkääTykkää
Jos oikein kunnolla haluatte kiivetä, niin kiivetkää täällä meillä olevalle Saddleback mountainille: https://onnenpaiva.com/2014/11/23/kukkulan-kuningatar/
Toki täytyy muistaa, että täällä on kesällä KUUMA ja tuollaiselle pidemmälle kiipeilylle pitää vettä ottaa mukaan melkoinen määrä.
Mä muuten juoksen aina kompressiotrikoissa ja -säärystimissä. Mulla on ollut aika paljon ongelmia jalkojen kanssa ja nyt kun olen siirtynyt päkiäjuoksijaksi niin etenkin säärystimet tulevat todella tarpeeseen 🙂
TykkääTykkää
Paluuviite: Hwy 1 | Onnenpäivä