Kukkulan kuningatar

Kun aamuisin avaan verhot, näen sen nousevan auringon valossa. Kun tiskaan astioita, näen sen keittiön ikkunasta. Kun nautiskelen elämästä takapihalla, nousee se korkeana horisontissa. Yli kolme vuotta olen katsellut 1700 metrin korkeuteen kohoavaa Saddleback Mountainia kotimme ikkunoista ja lähes yhtä pitkään haaveillut kiipeämisestä sen huipulle.

Siellä se on.

Tilaisuuteni vuorenvalloitukseen koitti viimein, kun tarjosimme muutamalle maailmanympärysmatkalaisellemajapaikan ja sain heidät matkaseuraksi taipaleelle, joka lyhimmillään olisi 26 kilometriä pitkä ja jonka taivallukseen annettiin arvioksi seitsemästä kahdeksaan tuntia.

Suunnittelimme reissua useamman päivän ja tutkimme eri reittivaihtoehtoja. Ongelmaksi tuntui muodostuvan se, että varsinaisen reitin alkupisteeseen oli keskustelupalstojen perusteella mahdotonta päästä henkilöautolla tien huonokuntoisuuden vuoksi. Tämä tarkoitti, että itse reitille päästäkseen pitäisi mennen tullen kävellä ylimääräiset 7,5 kilometriä. Koska vaihtoehtoiset reitit oli maastopalon aiheuttamien sulkujen vuoksi pakko jättää pois laskuista, ei lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin lisätä reittiin ylimääräiset viisitoista kilometriä. Ei paha, mehän olemme Suomesta.

Käveltyämme kilometrikaupalla tuota jenkkien mahdottomaksi kuvailemaa hiekkatietä, kävi selväksi, että jenkkien käsitys huonokuntoisesta tiestä on tyystin eri kuin suomalaisilla. Todellisuudessa tuo hiekkatie oli ensimmäiset viisi kilometriä parempikuntoinen kuin suurin osa suomalaisista mökkiteistä ja täysin ajettava Ferraria korkeammalla henkilöautolla. Eipä auttanut kuin kirota omaa tyhmyyttään ja pistää töppöstä toisen eteen. Lähes puolitoista tuntia myöhemmin saavutimme lopulta varsinaisen vuorille vievän polun ja aloitimme totisen kiipeämisen kukkulalta toiselle kohti Saddleback Mountainia ja sen huippua.

Maisemia matkalta.

Korkeus kasvoi aluksi melko nopeasti kunnes maasto hieman tasaantui. Lähemmäksi huippua tullessa reitti taas jyrkkeni ja pisti pohkeet tekemään tosissaan töitä. Tässä vaiheessa ehkä hitusen kadutti pari päivää aikaisemmin juostu kymppi, joka tuntui edelleen pienenä kivistyksenä pohjelihaksissa. Hieman yllättäen jalat eivät muuten tuntuneet erityisen kipeiltä ja matka taittui jyrkkyydestä huolimatta jopa niin mukavasti, että vähän ennen huippua jätin muun seurueen taakseni ja hölkkäsin kantamuksineni huipulle.

Huipulta näki kauas.

Selfie huipulta. Kotikin on jossain tuolla taustalla, samoin Tyynimeri ja Catalina Island.

Näkymät huipulta olivat sanalla sanoen huikeat. Pakko myöntää, että kolme vuotta kestänyt odottelu aiheutti sen verran suuren tunnemyrskyn, että tirautin lopulta huipulla muutaman onnenkyyneleen. Sieltä ylhäältä näin mäennyppylän, jolla oma kotimme sijaitsee ja kaukana horisontissa Tyynenmeren kuin pystysuorana seinämänä. Lähetin vielä miehelle hehkutukset tekstiviestitse ja pyysin tulla hakemaan seurueemme viitisen kilometriä lähempää polun alkupistettä. Harmiksemme nousussa oli ylimääräisen kävelyn vuoksi kulunut niin pitkä aika, että takaisin oli käännyttävä melkein saman tien, jotta ehtisimme alas ennen auringonlaskua.

Paluumatkalla varjot alkoivat uhkaavasti pidentyä.

Mutta meikäläistä jaksoi vielä hymyilyttää.

Aivan kuten kaikilla reissuilla, myös tällä reissulla tärkeintä olivat eväät. Varasin itselleni mukaan kaksi hiilaripitoista patukkaa, yhden proteiinipatukan sekä pienen pakkauksen meetwurstia, juustoa ja suolakeksejä. Hiilaripatukoista toisen söin nousun aikana, toisen laskun aikana ja gourmeet proteiinipatukoineen säästin vuorenhuipulle nautittavaksi. Juotavaa minulla oli mukanani yhteensä neljä litraa, joista kaksi litraa oli BCAA:lla ja kaksi Gatoradella terästettyä vettä. Näillä eväillä pysyi tahti yllä koko matkan eikä nälkä tai jano päässyt yllättämään.

Paluumatka sujui rivakasti kelloa vastaan taistellessa. Huipulta lähtiessämme tajusimme, että aikaa pimeäntuloon olisi vain vajaa kolme tuntia eikä meillä tietenkään ollut mukanamme kännyköitä kummempia taskulamppuja. Ajatus vuoristopolulla kännykänvalossa kompuroimisesta piti huolen siitä, ettei tahti päässyt hyytymään, vaikka kilometrit alkoivat jo selvästi painaa seurueemme jaloissa loppumatkasta. Yksi valitteli kipeitä nivusia, toinen polvea ja itse kitisin lähinnä jumiutuvista lonkista ja särkevistä jalkateristä. Jotakuinkin samalla hetkellä, kun astuimme ulos metsäiseltä polulta, laski aurinko lopullisesti ja pimeys lankesi ympärillemme. Edessä oli vielä puolen tunnin kävelymatka kanjonissa kulkevalla hiekkatiellä kännykänvalossa. Tässä vaiheessa jalkojani särki jo melkoisen kovasti ja olin siirtynyt robotti-moodiin, jossa jalka siirtyi toisen eteen välittämättä kivusta tai oikeastaan mistään mitä ympärillä tapahtui. Kun yli yhdeksän tuntia ja 35 kilometriä lähdön jälkeen pimeyden keskellä näkyivät autonvalot, oli helpotus melkoinen.

Viimeisistä, melko tuskaisistakin kilometreistä huolimatta, oli reissu kertakaikkisen mahtava. En ollut ennen reissua niinkään huolestunut kuntoni puolesta, sillä olenhan maantiepyöräillyt viime aikoina melkoisesti. Sen sijaan minua huoletti lihasmassani, sillä mitä enemmän on lihasta, sitä suurempi on todennäköisyys, että jokin kohta pettää jossain vaiheessa tai maitohappojen määrä käy sietämättömäksi. Onnekseni säästyin kuitenkin niin krampeilta kuin lihasjumituksiltakin matkan aikana.

Yllätyksenä tuli kuitenkin se, että vaikka kuntoni olisi kestänyt pidemmänkin taipaleen, en yksinkertaisesti ole tottunut taittamaan noin pitkiä matkoja jalkaisin ja tämä tuntui reissun jälkeen koko illan kestävänä poltteena ja särkynä alaraajoissa. Palkkariksi vetäisin Sofian oppien mukaan oluen heti kotiin päästyäni ja ravitsin itseni pizzalla ja buranalla. Nukkumatti vei minut lopulta mukanaan venyttelysession jälkeen jo iltakymmeneltä, mutta yö sujui levottomasti. Heräsin välillä palellen, välillä kuumissani ja vielä aamullakin oloni oli melkein kuin flunssainen.

Kun nyt katselen ikkunasta kohti vuoria, muistan tämän hetken hyvin elävästi.

Nyt päivän kunnolla valjettua, on oloni jo lähestulkoon normaali ja ravaan tämän tästä ikkunassa vilkuttelemassa vuorelle kuin vanhalle tutulle. Me tulemme kohtaamaan vielä monta kertaa!

 

Ps. retkiseurueemme toisen osapuolen version tapahtuneesta voinee lähitulevaisuudessa lukea täältä.

2 kommenttia artikkeliin ”Kukkulan kuningatar

  1. Paluuviite: Pelko olikin turhaa | Onnenpäivä

  2. Paluuviite: Hwy 1 | Onnenpäivä

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s