Talvijuoksua

11/02/2016 / A. K. Nikkinen / 8 kommenttia

Pari kuukautta sitten, lenkkareita matkalaukkuun sulloessani, minä tiesin, että jos jotain, niin aivan erityisen paljon tulisin kaipaamaan Kalifornian mäkisiä ja aina kesäisiä juoksumaastoja. Kun lentokone laskeutuisi, olisi joulukuisessa Suomessa vastassa talvikelit ja asia huoletti minua melkoisesti. En nimittäin koskaan ennen ollut juossut talvella ja olin huolissani astmaatikon keuhkoistani, jotka eivät muistikuvieni mukaan juurikaan pitäneet hengästymisestä pakkassäässä.

Pakkasista ei juurikaan ensimmäisillä juoksulenkeillä tarvinut huolehtia, sillä lämpötila pysyi tiukasti plussan puolella ja maastot lumettomina. Kun pakkasta ja lunta sitten alkoi tulla, tajusin, ettei astmani ollutkaan ongelmistani suurin. Jäiseksi tamppautunut lumi oli niin liukasta, ettei tielle ollut mitään asiaa juoksulenkkarit jalassa. Talven liukkaus oli asia, jonka olin unohtanut tyystin. Voi kökkö.

110216_2

Kävin hypistelemässä urheiluliikkeissä nastallisia juoksulenkkareita ja taisinpa vähän rakastuakin kevyen tuntoisiin Salomonin Spikecrosseihin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin hinta, joka esti kättäni kurottamasta kireäksi vedettyjen kukkaronnyörien välistä pankkikortille. Harmittelin kauppaan jääneitä kenkiä päivätolkulla, kunnes kohtalo puuttui peliin. Halpa-Hallissa pyöriessäni löysin hyllystä kenkiin kuin kenkiin sujautettavat irtonastat. Koska mokomilla kapistuksilla oli hintaa vaivaiset viisi euroa, heltisivät kukkaronnyörit ja päätin kokeilla olisiko tällaisesta halpatavarasta mihinkään.

110216_1

Neljä juoksulenkkiä myöhemmin voisin sanoa, että olihan muuten viisaasti sijoitetut viisi euroa! Sen sijaan, että olisin ostanut 140 euron lenkkarit, joilla ei välttämättä olisi juoksukertoja tämän talven aikana kertynyt pariakymmentä enempää, ostin vitosen nastat, joilla sain tuunattua olemassa olevat lenkkarit talvikelpoisiksi.

Sanottakoon kuitenkin sen verran, että saattaa tässä talven aikana joutua ostamaan vielä toiset mokomat, toisen kengän nastoista kun on kumiosa hitusen alkanut rispaantumaan. Siitäkin huolimatta pihi onnistui säästämään pitkän pennin. Eli jos epäröit tällaisten halpojen irtonastojen toimivuutta, niin testattu on, toimii hyvin ja elossa ollaan!

110216_3

Ja niin, mitä niihin keuhkoihin tulee, niin ne kyllä toimivat, kunhan pakkasta ei ole kamalasti yli kymmentä astetta. Ja vaikka keuhkot kovemmassa pakkasessa juostessa vielä toimisivatkin, niin viimeistään sisätiloihin siirtyessä hengitys tuntuu ahdistuvan aina toviksi. Siksi jätänkin juoksulenkit suosiolla välistä kun on enemmän pakkasta ja tyydyn liikkumaan paikasta toiseen kävellen.

Mitenkäs te muut juoksentelijat, juoksetteko talvellakin vai onko juokseminen pelkästään kesäharrastus?

Juoksuterapiaa

06/08/2015 / A. K. Nikkinen / 7 kommenttia

Kuluneen kuukauden aikana on liikunta näytellyt elämässäni huomattavasti pienempää roolia kuin normaalisti ja etenkin salitreenaaminen on kärsinyt melkoisen inflaation. Elon ollessa henkisesti varsin raskasta, on ollut pakko löysätä fyysistä puolta, etenkin kun ensimmäisinä viikkoina ruoka-aika jäi välistä tämän tästä eikä unikaan riittänyt aamuyön tunteja pidemmälle.

Yritin kyllä aluksi pitää salirytmistä kiinni, purkaa surua tankoihin ja limppuihin, mutta salin reipas ilmapiiri lähinnä ahdisti. Siellä iloisten kanssatreenaajien ympäröimänä koko touhu tuntui yht’äkkiä täysin merkityksettömältä ja halusin vain kotiin möllöttämään itsekseni. Surkastukoot lihakset ja kadotkoon voimat, ei niistä tässä tilanteessa ole kuitenkaan apua.

Salitreenaamisen sijaan olen ryhtynyt huomaamattani juoksemaan entistä ahkerammin. Yksin juokseminen luonnossa on tuntunut hyvältä; olen saanut olla rauhassa ilman ihmisten kohtaamista eikä minun ole tarvinnut ylläpitää teennäistä small talkia, jonka mukaan menisi ihan helvetin hyvin. Aamuisen usvan ympäröimät kukkulat ovat ottaneet vastaan niin itkut kuin naurutkin, ylämäet taltuttaneet kiukkuni ja maisemat tarjonneet sanatonta lohtua. Ja niin on jokaisen lenkin päätteeksi kotiin tullut hieman pirteämpi, selkeämmin ajatteleva ja positiivisempi nainen.

On ollut pienoinen ihme, että penikkani ovat kestäneet juoksemista näinkin hyvin. Parhaimpina viikkoina olen kyennyt juoksemaan neljäkin lenkkiä, mikä on krantuille jaloilleni todella paljon, myös kilometreinä. Juoksijana olen nimittäin vähän sellainen, että alle kymmenen kilometrin lenkille en viitsi edes lähteä ja mieluiten juoksen sitäkin enemmän. Parhaiten olen saanut ehkäistyä penikkakipuja välttämällä asfaltilla juoksemista sekä kävelemällä hyvän tovin lenkin aluksi ja sen päätteeksi. Myös huolellinen pohkeiden venyttely on päkiäjuoksijalle välttämättömyys eikä muustakaan venyttelystä ja foam rollaamisesta ole ollut varsinaisesti haittaa.

Että kyllä, huolimatta suuresta intohimostani salitreenaamista kohtaan, turvaudun silti hädän hetkellä juoksemiseen ja luonnossa samoiluun. Mikäs teidän muiden terapialaji on?

Kuvat: Eräs haastava lenkkipolku lähikukkuloilla.

Kyykkylakossa

27/03/201527/03/2015 / A. K. Nikkinen / 5 kommenttia

Lopulta oli sitten pakko nostaa kädet pystyyn. Kyykkäykset on nyt kyykätty, tai ainakin siihen saakka, kunnes polvi joko kokee ihmeparantumisen tai sitten leikellään kuntoon. Mutta tässä tilassa kuin se nyt on, en sitä enää uskalla kyykkäämällä kiusata.

Vammautumisensa jälkeen polvi kyllä kesti pari kuukautta jalkatreenejä ja kyykkäämistä kuten vanhoina hyvinä aikoina, kunhan pysyttelin sumokyykyissä ja varoin liian tiukkaa polvikulmaa. Muutama viikko takaperin päätin kuitenkin kokeilla ihan oikeaa kyykkyä. Virhe. Kolme sarjaa ja polvi ilmoitti vihlaisuna, että annahan tyttö olla viimeinen kyykky. Eipä tulisi meikäläisestä Lampeniuksen Lindaa.

Ja onhan tämä nyt muutenkin paljon siistimpää kuin kyykkääminen!

Koska polvi oli ollut jo tovin täysin oireeton ja olin pystynyt palaamaan sekä juoksun että pyöräilyn pariin, tuo vihlaisu ja sitä seurannut päiväkausien jatkuva pieni kipuilu säikäytti todenteolla. Nimittäin ne neljä kuukautta, jolloin en voinut ajaa pyörällä tai juosta, olivat minulle yhtä henkistä ja vähän fyysistäkin kidutusta. Siksi päätin, että kyykyt saavat toistaiseksi jäädä tekemättä. En halua enää ottaa pienintäkään riskiä, että polven tila pahenisi enkä pystyisi juoksemaan tai pyöräilemään. Että jos se nyt sitten hajoaa lopullisesti, niin hajotkoon mieluummin tehdessä sitä, mitä oikeasti rakastan.

Täydellinen lenkkipolku niin kauan kun ei astu kalkkarokäärmeen päälle.

Niinpä otin aikalisän koko jalkapuntista ja suuntasin jalkapäivänä salin sijaan ensimmäiselle oikein kunnon juoksulenkille polvivammautumisen jälkeen. Koska halusin lenkiltä jotain jalkapunttiin verrattavaa rasitusta ja kevyttä vatsahapon makua suuhun, suuntasin lähikukkuloilla kiemurtelevalle reitille. Matka alkoi kumpuilevalla ja pikkuhiljaa ylöspäin nousevalla polunpätkällä, joka parinkymmenen minuutin jälkeen taittui jyrkkään nousuun. Mäen jyrkkyydestä kertonee jotain se, että ohitin hölkäten viisi eteenpäin matelevaa maastopyöräilijää. Oli kuuma, pusikoissa suhisi ja sihisi ja aurinkorasva kirveli silmiä. Parikymmentä minuuttia superjyrkässä ylämäessä puuskutettuani saavutin vihdoin kukkulan huipun. Olo oli aika uskomaton, sillä vielä jokunen kuukausi sitten pidin epätodennäköisenä sitä, että kykenisin ylipäätään enää juoksemaan. Ja nyt en vain juossut – minä valloitin kukkulan!

Oli siellä muitakin kuin minä.

Tuollainen sotki edellä.

Tällainen punainen mörkö juoksi perässä.

Saattaa kuulostaa hassulta, että polvi kestää moista juoksentelua, muttei kyykkäämistä. Päkiäjuokseminen ei kuitenkaan tuntuisi rasittavan polveani juurikaan. Alamäetkin tuntuvat paremmalta mikäli hölkkään hitaasti kuin jos kävelisin. Toki joudun kuulostelemaan polven tuntemuksia jatkuvasti ja esimerkiksi pyöräillessä käytän toisinaan polven alapuolelle tueksi kiristettävää hihnaa. Mutta näillä mennään nyt. Ei tule vanhuus yksin ei.