Nyt kun kohu pikajuoksijoiden rasvaprosentin ympärillä osoittaa vihdoin laantumisen merkkejä, uskallan varovasti kirjoittaa omasta juoksemisestani, vaikkakaan se ei ole ammattimaista – saati sitten pikajuoksua nähnytkään. Joku ehkä muistaa, että juoksuharrastukseni on ollut melkoisessa vastatuulessa koko kevään ja alkukesän, mutta kaikista hankaluuksista huolimatta keksin ottaa seuraavaksi liikunnalliseksi tavoitteekseniduathloniin treenaamisen. Niinpä niin. Kuningasidea ihmiseltä, joka ei käytännössä pystynyt juoksemaan enää laisinkaan.

Lenkillä maalaismaisemissa Ylivieskassa

 

Koska olen tunnettu pakonomaisesta tarpeestani hakata päätäni seinään, ryhdyin ratkomaan niitä asioita, joiden ounastelin liittyvän juoksemisen sietämättömään vaikeuteen. Vaikka kylmä-/kuumahoito olikin auttanut oireisiin melko hyvin, oli aika tehdä jotakin myös ongelman aiheuttajalle. Ensin suurennuslasin alle joutivat lenkkarit. Sen hetkiset, vuoden vanhat Saucony Triumph 9 -juoksukengät olivat alunpitäenkin tuntuneet saman mallin edellistä versiota kovemmilta ja epäilin nilkkojeni ja säärien kipeytymisen johtuvan puutteellisesta iskunvaimennuksesta. Niinpä marssin lenkkariostoksille ja tuntia myöhemmin, useampaa lenkkariparia sovitettuani, löysin viimein etsimäni. Olo oli varmasti sama kuin Tuhkimolla, paitsi että lasikengän sijaan jalkaan sujahti uskomattoman pehmoinen, mutta tukeva, kaikin puolin miellyttävän tuntoinen New Balance 1080 V3 -juoksulenkkari.

Uudet New Balancen lenkkarit ja suomalaista designia olevat Footbalancen custom-pohjalliset

 

Uusien lenkkareiden lisäksi ostin myös mittatilaus-pohjalliset, joiden tarpeellisuuden tajusin katsoessani jalka-analystin ottamaan hidastekuvaa juoksustani juoksumatolla. Tunsin lähes fyysistä kipua katsoessani kuinka oikea jalkani osui matolle ulkosyrjä edellä ja näytti muljahtavan oudosti. Auts, auts ja vielä kerran auts. Aloin vähitellen ymmärtämään miksi päiväni alkoivat huonosti aina, kun nousin sängystä oikealla jalalla.

Jalka-analyysilla selvitettiin millainen kenkä ja pohjallinen olisi minulle paras

 

Myöhemmin kotona lattialla istuessani ja lenkkareita keskenään vertaillessani, tulin kurkanneeksi vanhoja lenkkareita sammakkoperspektiivistä. Ja voi kauhistus. Oikean jalan lenkkari oli menettänyt joustonsa täysin kantapään alta ja painunut lyttyyn. Auts, auts ja auts. Soimasin itseäni siitä, etten ollut huomannut asiaa aikaisemmin, vaikka olinkin pyöritellyt lenkkareita käsissäni ja tutkinut pohjien kulumista. Eli uudet lenkkarit saapuivat talouteen kreivin aikaan, vain muutama päivä ennen Suomeen lähtöä.

Vanhat lenkkarit ja lyttyyn painunut oikean jalan kenkä

 

Aloitin juoksuharjoittelut uusilla lenkkareilla maltillisesti. Mutta eipä kestänyt montaakaan lenkkiä, kun nilkka toisensa jälkeen alkoi taas jäykistyä kesken hölkän. Purin hammasta ja olin jo työntää lenkkarit ja juoksutrikoot saunanpesään, kun kelloni alkoivat vihdoin soida. Vinkkejä ongelman mahdolliseen ratkaisuun oli sadellut pikkuhiljaa sieltä täältä, mutta en tyhmyyttäni ollut niitä tajunnut. Lenkkareiden väsähtäminen kantapäiden kohdalta, kivuton juokseminen aina ylämäessä, miehen sinnikäs inttäminen ja lopulta muutaman lukijankin vinkkaus sai minut vihdoin kokeilemaan uutta juoksutekniikkaa.

Olin aina ajatellut, että ihminen juoksisi luontaisesti sillä tekniikalla, joka hänelle parhaiten sopisi, joten suhtauduin kokeiluun melko nihkeästi. Olin aina juossut harppoen niin, että ensin maahan osuvat kantapäät, joilta paino rullaa ensin päkiälle ja siitä varpaille. Niinpä ajatus päkiäjuoksusta, jossa kantapään sijaan maahan osuu ensin päkiä, tuntui hankalalta ja vähän pöljältäkin. Negatiiviset ajatukset haihtuivat kuitenkin nopeasti, kun kahden ensimmäisen koelenkin jälkeen nilkkoihini tai sääriini ei sattunut laisinkaan, päin vastoin – aikaisemmin syntynyt nilkkakipu alkoi hävitä pikkuhiljaa vaikka juoksulenkit jatkuivat. Ainoastaan pohkeeni olivat muutaman päivän jumissa kuin rankemmankin jalkapuntin jälkeen, mutta pohkeiden tottuessa uuteen askellukseen, olen pystynyt helposti tekemään 6-12 km lenkkejä kivuttomasti neljästikin viikossa.

Uuden juoksutekniikan opettelu ei sitten lopulta ollutkaan niin vaikeaa, joskin sopeutumisessa varmasti auttoi jo valmiiksikin kohtuullisen voimakkaat pohkeet. Aina lenkin alussa keskityn hetken verran riittävän lyhyeen askellukseen ja siihen, että jalka osuisi maahan suurin piirtein vartalon alapuolella ja että ensin maahan tulisi päkiä. Näin kantapään osuudeksi jää lähinnä kevyt hipaisu tienpintaan. Lenkin aikana tarkistan myös useamman kerran, että selkäni on pysynyt suorassa ja lantio hieman edessä, sillä minulla on taipumusta ryhtyä nojailemaan eteenpäin vauhdin hurmassa. Juoksutekniikan muutoksen myötä olen tainnut löytää ratkaisun myös toiseen duathlonin juoksuosuutta vaivanneeseen ongelmaan, hitauteen. Välittömästi tekniikkaa muutettuani huomasin vauhdin kasvaneen ihan itsestään!

 

Täten uskallan vihdoin ja viimein julistaa mystiset jalkaongelmani selätetyiksi, ainakin tällä erää. Hyvä minä!

Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, että toisinaan sinnikkyys palkitaan eikä hanskoja kannata heittää tiskiin heti ensimmäisestä eikä välttämättä toisestakaan vastoinkäymisestä ja että pöljäkin idea saattaa osoittautua ihan kelvolliseksi, kun sitä kokeilee käytännössä.

Kiitos vielä niille lukijoille, jotka vinkkasivat juoksutekniikan tarkastamisesta ja kiitos siipalleni, joka on asiasta vinkkaillut varmasti jo vuoden päivät… öhöm.

Ja tässä vielä kiinnostuneille havainnoillistava video juoksutekniikan muuttamisesta perinteisestä rullaamisesta päkiäjuoksemiseen. Itselleni juuri tämä video sai aikaiseksi sen suurimman ahaa-elämyksen.