Vaikka en olekaan erityisen ujo tai arka, on minullakin tilanteeni, joita kammoksun kuin mummo uutta kahvimerkkiä. Minä nimittäin pelkään kuollakseni ryhmäliikuntatunneille menoa.
Trauman syntyajat johtavat juurensa aina 90-luvun alkupuolelle, jolloin ystävieni yllytyksestä lähdin kokeilemaan maalaispitäjään juuri saapunutta villitystä, aerobiciä. Muistan, kuinka seisoin eturivissä ja heiluttelin raajojani mielipuolisesti kaikkiin eri ilmansuuntiin. Liikesarjat olivat mahdottomia muistaa ja rytmi niin nopea, että tahdissa pysyäkseen olisi pitänyt olla piripäinen orava. Selvisin menossa mukana ehkä vartin, jonka jälkeen istahdin traumatisoituneena salin reunalle tuijottamaan musiikin tahdissa vispaavia käsiä, punakoita kasvoja ja villisti pyöriviä poninhäntiä. Pyörrytti.
Viitisentoista vuotta myöhemmin yritin ryhmäliikuntatunnille menoa uudestaan. Ilmoittauduin innostuneena kendon alkeiskurssille, mutta vaikka ensimmäiset viikot vaikuttivatkin lupaavilta, tarvittiin vain yksi flunssainen väliviikko, sitä seuranneet umpihuonot treenit ja minä luovutin – ja trauma sen kuin syveni.
Tuon tapauksen jälkeen uskalsin vasta muutama vuosi sitten kokeilla bikram-joogaa paikallisella joogastudiolla, ja sitäkin puoliväkisin. Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä hidastempoinen bikram-jooga oli lopulta niin hauskaa, että harrastaisin sitä kai vieläkin, jos se täällä perämetsissä olisi mahdollista. Sen sijaan pelko vauhdikkaampia ja haastavampia tunteja kohtaan pysyi ennallaan. Monet kerrat olisin halunnut kokeilla crossfitiä, kehonpainotreenejä tai vaikka jotain itsepuolustuslajia, mutta vetosin aina kustannuksiin ja ajanpuutteeseen. Todellisuudessa kuitenkin ajattelin, että ”en mä kuitenkaan pysty”.
Ostettuani nyt vuodenvaihteessa kuukausikortin Ääneseudun Kuntokeskukseen, kuului tutustumistarjoukseen vapaa osallistuminen ryhmäliikuntatunneille. Todettuani, etteivät tekosyyni enää kelpaisi, uskaltauduin vihdoin hyödyntämään tarjouksen ja kirjauduin sisään ryhmäliikuntatuntien varausjärjestelmään. Klik, klik. Siinä se nyt oli, varaus ensimmäiselle tunnille. Sen verran halusin kuitenkin pelata varmanpäälle, että ensimmäiseksi tunniksi valikoitui syvävenyttely. Päätin, että jos saisin houkuteltua itseni ensin tälle helpolle tunnille enkä karkaisi kesken kaiken, kokeilisin seuraavaksi jotain haastavampaa. Vaikka alkulämmittelyt hyppelyineen toivatkin mieleeni kammottavia muistikuvia lapsuudesta, nautin suuresti itse tunnista. Niin oli aika lunastaa lupaus ja varata paikat astetta haastavammille tunneille, core- ja fascia -treeneihin.
Etenkin ennen core-treenejä jännitti järkyttävän paljon. Vatsaa väänsi ja unohdin tyystin, että olisin koskaan treenannut keskivartaloa, tai oikeastaan yhtään mitään. Nousevan paniikin vuoksi teki mieli perua koko homma ja kun tunnin alkaessa keräilin omalle jumppapaikalleni kahvakuulaa, steppilautaa ja jumppamattoa, halusin todenteolla paeta paikalta. Minä kuitenkin jäin ja tunnin jälkeen taputin itseäni olalle. Selvisin hengissä, pysyin mukana ja mikä parasta, itsetuntoni salli sen, että jäi vielä parantamisen varaakin. Samanlaisilla fiiliksillä poistuin myös hitusen kummalliselta, mutta hyvää tekevältä fascia-tunnilta.
***
Tuntuu ihan pöljältä pelätä näin kovasti jotain treeneihin liittyvää, minä kun kuitenkin olen tätä nykyä varsin liikunnallinen ja hyvässä lihassa oleva ihminen. Todennäköisesti en vaan ole päässyt yli niistä lapsuuden fiiliksistä, kun astmani ja sitä seuranneen rapakuntoni takia jäin aina viimeiseksi kaikissa vähänkään rankemmissa lajeissa. Vaikka muilla elämän osa-alueilla osaan jo suhtautua epäonnistumiseen osana kehitysprosessia ja hyväksyä, että sekin kuuluu elämään, niin liikunnan osalta pelkään epäonnistumista edelleen niin paljon, että jätän mielummin yrittämättä kuin ottaisin sen riskin, että ketuilleen menee.
Nyt kun olen vihdoin saanut niskalenkin kammostani, haaveilen jo seuraavasta askeleesta kohti haastavampia tunteja. Etenkin salini tarjoama kehonpainotreeni houkuttaisi kovasti, mutta samalla se myös pelottaa julmetusti; kehonpainoa kun on tässä tapauksessa melkoisen paljon. Aion kuitenkin tarttua härkää sarvista, sillä jos jätän jotain tekemättä, haluan tehdä sen siksi, etten oikeasti pidä siitä, enkä vain siksi, että epäilen etten pitäisi siitä.
Kohtalotovereita?
Onnenpäivä 
Siis aivan valloittava kuvaus aerobic-tunnista! 😀 Tuosta tulee mieleeni ensimmäinen (ja ainoa) step-aerobic-tunti. Ohjaaja kysyi onko aloittelijoita, olihan niitä, monta! Silti hirveä tahti heti alusta…
Säntäilin päinvastaisiin suuntiin kuin muut, kompastelin ja kaatuilin siihen hemmetin lautaan! Jätin laudan siihen noin 15 min tuskaisen rityksen jälkeen ja lähdin pois.
Siitä asti olen keskittynyt yksilölajeihin. Olen kyllä ollut body-tunneilla ja muilla, jossa ei ole niin askelsarjoja, mutta ei – en kestä vaan niitä muita ja omaa säntäilyäni. 😀
TykkääTykkää
En edes tajua miten voin olla niin HUONO askelsarjoissa. Jotenkin se monen raajan liikuttaminen yhtäaikaa musiikin tahdissa ei vaan niin ole mun juttu 😀 Että juu, semmosille tunneille en enää aio edes yrittää. Mutta jos tunnin kuvauksessa lukee ”ei askelsarjoja” niin hitsit, kyllä mun sitten pitäisi uskaltaa!
TykkääTykkää
Minä en pelkää niinkään ryhmässä liikkumista (lentopalloilijana se tietysti vaikeuttaisi elämää vähän :D), mutta kaverin kanssa! Ei hitto. Minusta ei saa lenkkikaveria kuin kävelylle, juoksemaan tai salille en kaverin kanssa lähde, en edes hiihtämään. Pelkään kamalasti että olen nolo, huono ja hidas. Hassuahan se on, varsinkin kun en ole nolo, huono enkä hidas, joukkueen kanssa teen ongelmitta mitä vaan eikä mokaaminenkaan tunnu missään. Joku vaan jarruttaa että niiden lentopallon ulkopuolisten kavereiden kanssa istun mieluummin sohvalla kuin lähden juoksemaan. Että semmonen ”urheiluvamma” mulla 😀
TykkääTykkää
Joo-o, tiedän tunteen, lähinnä tuon juoksemisen osalta. Harvoin on ollut sellaista juoksukaveria, jonka kanssa menisi edes suurin piirtein samaa tahtia. Meikäläinen varsinkin on tosi helppo juoksuttaa loppuun jo heti lenkin alkumetreillä, jos en saa lämmetä rauhassa omaa tahtia. Mutta salillahan mä sitten käyn melkein aina seurassa, lähinnä nyt tuon miehen kanssa, mutta kuitenkin. Siitä touhusta olen kai jo niin varma, että siellä muut ihmiset ei haittaa yhtään.
TykkääTykkää
Traumoja löytyy, joukkuepeleihin liittyen nimittäin! Olen kotoisin pienestä pitäjästä jossa nuorison vaihtoehdon liikunnan harrastamiselle oli lähinnä jalkapallo tai pesäpallo. Yläasteen liikunnanopettaja (jolla ei ammatillista pätevyyttä työhön edes ollut….) rakasti erilaisia joukkuelajeja yli kaiken: sählyä, jalkapalloa, koripalloa, lentopalloa, ringetteä, pesäpalloa.. Minulta puuttuu täysin kilpailuvietti, pallon perässä juokseminen ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa. Enkä myöskään ollut niissä lajeissa hyvä, semmoinen alipainoinen pätkä niihin aikoihin kun olin. Huono liikunnassa- ajattelu tuli osaksi identiteettiä kunnes lukioikäisenä pääsin naapurikylään aerobic-tunnille. Jestas! Musiikkia! Tanssiliikkeitä! Ei joukkueita! Mahtavaa! Mulla on rytmitajua ja huomasin että on olemassa liikuntalajeja joissa olen kohtuullisen hyvä ja joista ennen kaikkea nautin. Nykyisin polvet ei salli enää kuin satunnaisia ryhmäliikuntatunteja mutta salitreenit ja spinning on tarpeeksi mielekästä puuhaa, niissäkään ei tarvitse kilpailla kuin itsenään vastaan 🙂
Tsemppiä uusien lajien kokeiluun! Kieltämättä voisin itsekin kesällä koota jonkun kivan kaveriporukan kasaan ja pelata vaikkapa sitä pesäpalloa. Siinäpä sitten mokailisin rauhassa, löisin huteja ja keräisin paloja, mutta voisin sanoa pelanneeni! 😀
TykkääTykkää
Mä haluaisin kokeilla yleisurheilua! Se oli sellaista mistä koulussa tykkäsin ja jossain lajeissa olin jopa ihan hyvä (kuulantyönnössä, ylläri). Joukkuelajeista ainoastaan pesäpallo taisi olla mun mielestä oikeasti kivaa. Lentopallo sattui käsiin, koripallon sääntöjä en koskaan oppinut ja jalkapallossa piti juosta ihan liikaa. Sählyä kyllä pelasin ihan vapaa-ajalla poikien kanssa nuorena aikuisena ja se oli kyllä hauskaa, enemmän toki sähläämistä kuin pelaamista.
Ironista muuten, että inhosin kuntosalitunteja kouluaikana 😀
TykkääTykkää
Mee ihmeessä sinne kehonpainotunnille! Jos on yhtään samanlaista kuin mitä olen itse harrastellut, niin on superia. Ei yhtään aerobiccimäistä 😉 Ja sitten joku kaunis päivä tulevaisuudessa kun tuut piäkirkolle ja mä olen taas treenaavien kirjoissa, mennään yhdessä jollekin tunnille.
TykkääTykkää
Joo, mennään! Tosin voipi mennä hetki, ennen ku on asiaa isolle kirkolle, mutta korvan takana on!
TykkääTykkää
Haha voi ei 😦 Näin jumppaohjaajana ei tietenkään koskaan haluaisi kuulla, että joku ei uskalla tunneille mukaan, mutta täytyy silti sanoa, että ymmärrän hyvin, miksei. Se fiilis, ettei pysy mukana tai ei tiedä, mitä tehdä, varmasti tappaa halun yrittää uudelleen. Varsinkin jossain koreografisessa tunnissa.
Mun mielestä USA:ssa on helpompi lähteä tunneille uutena mukaan, koska siellä porukka nyt menee miten sattuu tunneilla eivätkä läheskään kaikki treenaa täysillä, mutta Suomessa on kyllä monesti aikamoinen tekemisen meininki ja kunnon meno päällä heti tunnin alusta alkaen. Mutta juuri sunlaiselle hyväkuntoiselle Suomen meininki on varmasti kivempi kuin pyöriminen vähän sinne päin amerikkalaisella salilla. 😉 Eli rohkeasti mukaan vain, sullahan kuntoa ja lihasta riittää, niin ei kannata pelätä! 🙂
TykkääTykkää
Kyllä mä taidan nuo koreografiset tunnit jättää välistä ja mennä sellaisille tunneille, jossa keskitytään vähän eri asioihin kuin raajojen heilutteluun musiikin tahdissa. Ei sillä, että epäilisin niiden tuntien tehokkuutta, mutta se ei vaan taida olla mun juttu. Ehkä multa puuttuu jonkinlainen heittäytymis-geeni?
TykkääTykkää
Minä olen täysin rytmitajuton tollo, ollut ujo ja arka lapsi, koulussa joukkueeseen valittu viimeisten joukossa. Mutta niin vain huitelen siellä muitten joukossa. Homman ydin on se, että keskittyy vain itseensä ja unohtaa muut. Sellaisille tunneille en mene, missä liikutaan pois omalta alueelta, eli joissa on vaara astua muiden varpaille. Mutta muilla tunneilla, missä en ole vaaraksi muille, annan palaa. Olen täysi rautakanki ja siellä huitelen bodybalancessa, pilateksessa ja venyttelyssä muiden seassa. Olen ottanut homman niin, että ken ehtii minua seurata, ei treenaa itse kunnolla. Ohjaajan tehtävä on taas opastaa porukkaa. Niin vain venynkin joistain paikoin vähitellen millin enemmän. Muut eivät sitä näe,he näkevät vain sen saman rautakangen. Mutta ei se ole keltäänpois,no ehkä jos tunti ontäysi,niin sitten,mutta ei muuten.Spinningillä minäkin aloitin,siinä kun saa tehdä täysin oman tasonsa mukaan ja reviiri on koko ajan oma. Niin että jos viisikymppinen, minnekään suuntaan venymätön, täysin rytmitajuton ja vielä välillä ei edes kuule kunnolla, uskaltaa mennä, niin eiköhän silloin kaikki muutkin uskalla. Yksikään ohjaaja ei ole ajanut pois, vaan aika moni suhtautuu tosi hyvin ja jopa houkuttelee mukaan.
TykkääTykkää
Se on kyllä ihan totta, että ei siellä ehdi seurata mitä muut tekee. No okei, jollain tunnilla taisin kyllä kurkata vierustoverilta, että miten tää homma nyt oikeasti tehdään, kun toisen vierustoverin selkämys peitti ohjaajan, mutta eipä siellä muuten turhia töllistellä. Mulla on muuten joku asenneongelma tuota spinningiä kohtaan. Kai se johtuu siitä, kun on ajanut ihan oikealla pyörällä ihan oikeasti huimissa maisemissa, niin se salissa pyörän päällä istuminen tuntuu vaan niin masentavalta ajatukselta. Toisaalta, pitäisi ehkä kerran kokeilla, niin perustuisi sitten sekin mielipide tietämykselle.
TykkääTykkää
Olen vähän samanlainen, mutta nyt parina viime vuonna olen rohkaistunut menemään pilatekseen ja ilmajoogaan! Ne on juuri sellaisia mahtavia kehonpainotunteja jossa jokainen saa lyllertää oman kehonpainonsa ja hengityksensä tahdissa, eipä ole ainakaan pelkoa painojen tai nopeuden vertailusta kun tarkoituskin on tehdä mahd. hitaasti/omaan tahtiin. 🙂
Mihinkään hyppy-pomppu-tunnille minua ei saa kirveelläänkään ja vähän välillä ahdistaa se pilateksenkin ryhmäliikuntameininki (siis se oheistoiminta: saliin rynniminen, varpaat toisen korvassa, ahdas pukukoppi, iloinen ohjaaja) kun olen tottunut treenaamaan salilla rauhassa vasta iltayhdeksän jälkeen. Hyppy-pomppu-jumpissa olisin varmasti koko ajan nokka aivan toiseen suuntaan kuin kaikki muut, en yksinkertaisesti osaa ottaa ohjeita tarpeeksi nopeasti vastaan. 😀
TykkääTykkää
Paluuviite: Yhtä selätettyä liikuntatraumaa myöhemmin | Onnenpäivä