Ryhmäliikuntatrauma

Vaikka en olekaan erityisen ujo tai arka, on minullakin tilanteeni, joita kammoksun kuin mummo uutta kahvimerkkiä. Minä nimittäin pelkään kuollakseni ryhmäliikuntatunneille menoa.

Trauman syntyajat johtavat juurensa aina 90-luvun alkupuolelle, jolloin ystävieni yllytyksestä lähdin kokeilemaan maalaispitäjään juuri saapunutta villitystä, aerobiciä. Muistan, kuinka seisoin eturivissä ja heiluttelin raajojani mielipuolisesti kaikkiin eri ilmansuuntiin. Liikesarjat olivat mahdottomia muistaa ja rytmi niin nopea, että tahdissa pysyäkseen olisi pitänyt olla piripäinen orava. Selvisin menossa mukana ehkä vartin, jonka jälkeen istahdin traumatisoituneena salin reunalle tuijottamaan musiikin tahdissa vispaavia käsiä, punakoita kasvoja ja villisti pyöriviä poninhäntiä. Pyörrytti.

Viitisentoista vuotta myöhemmin yritin ryhmäliikuntatunnille menoa uudestaan. Ilmoittauduin innostuneena kendon alkeiskurssille, mutta vaikka ensimmäiset viikot vaikuttivatkin lupaavilta, tarvittiin vain yksi flunssainen väliviikko, sitä seuranneet umpihuonot treenit ja minä luovutin – ja trauma sen kuin syveni.

Tuon tapauksen jälkeen uskalsin vasta muutama vuosi sitten kokeilla bikram-joogaa paikallisella joogastudiolla, ja sitäkin puoliväkisin. Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä hidastempoinen bikram-jooga oli lopulta niin hauskaa, että harrastaisin sitä kai vieläkin, jos se täällä perämetsissä olisi mahdollista. Sen sijaan pelko vauhdikkaampia ja haastavampia tunteja kohtaan pysyi ennallaan. Monet kerrat olisin halunnut kokeilla crossfitiä, kehonpainotreenejä tai vaikka jotain itsepuolustuslajia, mutta vetosin aina kustannuksiin ja ajanpuutteeseen. Todellisuudessa kuitenkin ajattelin, että ”en mä kuitenkaan pysty”.

030216_1

Ostettuani nyt vuodenvaihteessa kuukausikortin Ääneseudun Kuntokeskukseen, kuului tutustumistarjoukseen vapaa osallistuminen ryhmäliikuntatunneille. Todettuani, etteivät tekosyyni enää kelpaisi, uskaltauduin vihdoin hyödyntämään tarjouksen ja kirjauduin sisään ryhmäliikuntatuntien varausjärjestelmään. Klik, klik. Siinä se nyt oli, varaus ensimmäiselle tunnille. Sen verran halusin kuitenkin pelata varmanpäälle, että ensimmäiseksi tunniksi valikoitui syvävenyttely. Päätin, että jos saisin houkuteltua itseni ensin tälle helpolle tunnille enkä karkaisi kesken kaiken, kokeilisin seuraavaksi jotain haastavampaa. Vaikka alkulämmittelyt hyppelyineen toivatkin mieleeni kammottavia muistikuvia lapsuudesta, nautin suuresti itse tunnista. Niin oli aika lunastaa lupaus ja varata paikat astetta haastavammille tunneille, core- ja fascia -treeneihin.

Etenkin ennen core-treenejä jännitti järkyttävän paljon. Vatsaa väänsi ja unohdin tyystin, että olisin koskaan treenannut keskivartaloa, tai oikeastaan yhtään mitään. Nousevan paniikin vuoksi teki mieli perua koko homma ja kun tunnin alkaessa keräilin omalle jumppapaikalleni kahvakuulaa, steppilautaa ja jumppamattoa, halusin todenteolla paeta paikalta. Minä kuitenkin jäin ja tunnin jälkeen taputin itseäni olalle. Selvisin hengissä, pysyin mukana ja mikä parasta, itsetuntoni salli sen, että jäi vielä parantamisen varaakin. Samanlaisilla fiiliksillä poistuin myös hitusen kummalliselta, mutta hyvää tekevältä fascia-tunnilta.

***

Tuntuu ihan pöljältä pelätä näin kovasti jotain treeneihin liittyvää, minä kun kuitenkin olen tätä nykyä varsin liikunnallinen ja hyvässä lihassa oleva ihminen. Todennäköisesti en vaan ole päässyt yli niistä lapsuuden fiiliksistä, kun astmani ja sitä seuranneen rapakuntoni takia jäin aina viimeiseksi kaikissa vähänkään rankemmissa lajeissa. Vaikka muilla elämän osa-alueilla osaan jo suhtautua epäonnistumiseen osana kehitysprosessia ja hyväksyä, että sekin kuuluu elämään, niin liikunnan osalta pelkään epäonnistumista edelleen niin paljon, että jätän mielummin yrittämättä kuin ottaisin sen riskin, että ketuilleen menee.

Nyt kun olen vihdoin saanut niskalenkin kammostani, haaveilen jo seuraavasta askeleesta kohti haastavampia tunteja. Etenkin salini tarjoama kehonpainotreeni houkuttaisi kovasti, mutta samalla se myös pelottaa julmetusti; kehonpainoa kun on tässä tapauksessa melkoisen paljon. Aion kuitenkin tarttua härkää sarvista, sillä jos jätän jotain tekemättä, haluan tehdä sen siksi, etten oikeasti pidä siitä, enkä vain siksi, että epäilen etten pitäisi siitä.

 

 

Kohtalotovereita?