Vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin olleet melko lamaannuttavia, on ollut pakko potkia itseään persuksille ja ryhtyä hetimiten järjestelemään mahdollista paluumuuttoa Suomeen.

Aikaisemmissa pitkissä muutoissa on maksumiehenä toiminut aina miehen työnantaja. Niinpä itse ei ole muuttojen eteen tarvinnut – tai edes saanut – laittaa montaakaan tikkua ristiin, sen kun on katsellut päältä, kun kaikki tavarat on pakannut, muuttanut ja purkanut joku muu. Nyt kun mannertenvälinen muutto näyttäisi menevän omasta pussista, on tilanne hieman eri.

Jokaisen laivakontin lisäkuution maksaessa lisää, olemme joutuneet vähentämään omaisuuden määrää merkittävästi. Parin viikon myyntirumban jälkeen on huonekaluista jäljellä enää ruokapöytä tuoleineen, sohvat, sänky, viinitynnyri, vitriini ja yksi pieni lipasto. Takapiha on tyhjentynyt, katos pihakalusteineen on poissa, samoin aurinkotuolit ja ruukkuistutukset. Muuttolaatikoiden määrä on puolittunut myytyäni valtavan määrän erinäistä roinaa pihakirppiksellä ja annettuani loput tavarat hyväntekeväisyyteen.

Tavaramäärää pihakirppiksellä.

Ryhtyessäni valikoimaan tavaroita pidettäviin, myytäviin ja pois annettaviin, ajattelin sen olevan henkisesti kova paikka, mutta toisin kävi. Olo on vain keventynyt tavaramäärän vähentyessä, aivan kuin koko elämässä olisi käynyt pieni muutoksen ja puhdistuksen henkäys.

Vihdoinkin olen saanut laitettua kiertoon hyvällä omallatunnolla kaikki ne tavarat, jotka oli hankittu edellisiin asuntoihin väliaikaisratkaisuina tai jotka pahimmillaan olivat kulkeutuneet Suomesta saakka muuttokuorman mukana kuusi vuotta sitten, eikä niihin sen koomin oltu kajottu. Nyt saivat lähteä taulut, jotka eivät olleet päässeet seinälle enää vuosikausiin, huonekalut, jotka olivat jääneet jälkeen edellisiltä asukeilta, tarjoiluastiat, joita ei lopulta käytetty edes juhlissa sekä petivaatteet ja verhot, joiden kuosista en koskaan oikein pitänyt. Yllätyin itsekin, kuinka paljon ylimääräistä roinaa nurkissa oikeastaan oli, vaikka olen jo vuosia kuvitellut laittaneeni kaiken turhan kierrätykseen.

Tavaramäärää odottamassa kierrätysautoa.

Sen sijaan, että olisin surrut tavaroista luopumista, olen kohdistanut kaiken surun ja yleisen surkeuden ehkä ylitseampuvastikin viherkasveista luopumiseen. Kun eräänä aamuna juoksulenkiltä palattuani huomasin pöydällä nipun seteleitä ja totesin banaanipuuni lähteneen uuteen kotiin, vaivuin puoleksi tunniksi sohvankulmaan itkeskelemään kohtalon kurjuutta. Niin kai se on, että vaikka miten koittaisi olla reipas, löytää pahaolo aina jonkin väylän ulos päästäkseen. Ja hyvä niin. Sen verran koville banaanipuusta luopuminen kuitenkin otti, että mandariinipuun ja orkideat aion antaa ystävilleni ”muka-hoitoon”.

Banaanipuu. Nyyh.

Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut luopua ihan kaikesta. Olemme päättäneet pitää kaikki laadukkaammat huonekalut, uudemmat astiastot, rakkaimmat sisustustavarat ja kyllä, suuren osan joulukoristeista. Vaikka tavaraa on paljon annettu ja myyty pois, on jäljelle jäänyt takuulla kaikki mitä uuden kodin perustamiseen aikanaan tarvitaan.

Nyt vaan tarvitaan se uusi koti. Tai edes se uusi kotimaa, näin aluksi.