Keväästä ja suomikoti-ikävästä

Syvä huokaus.

Se on taas se aika vuodesta, kun ikävä kotimaahan pulpahtelee pintaan tämän tästä ja kostuttaa siinä sivussa vähän silmäkulmiakin. Facebook on alkanut pikkuhiljaa täyttyä kavereiden jo melko kesäisistäkin kuvista, joita katsellessa näen talven horroksesta heräilevää luontoa sekä ihmisiä, joilla on silmissään aivan uudenlaista elämäniloa.

Kevät on aina ollut lempivuodenaikani. Vaikka sää saattaa vielä pitkään olla melkein mitä tahansa, on kevään ensimmäisissä lämpimissä auringonsäteissä aivan oma taikansa. Voisin katsella loputtomasti ensimmäisten lämpimien tuulenhenkäysten rytmissä huojuvia, elämänsä alkutaipaleella olevia koivunlehtiä, ihastella kaikkialle ilmestyviä, luontoäidin luomia kukka-asetelmia ja seurata katseellani korkealla liitäviä muuttolintuja aina niin kauan, kunnes niskani alkaa särkeä.

Olen kokenut suomalaisen kevään viimeksi kuusi vuotta sitten ja voi olla, että aika on kullannut osan muistoista, etenkin ne sellaiset, joita värittävät kellariin nousseet tulvavedet ja kesken työmatkan yllättävä räntäsade. Mutta silti, kaipaan sitä niin paljon, että sattuu. Toki kesää ja rantakelejä odotellaan kovasti täälläkin, mutta talven ja kesän väliin jäävä kevätaika ei ole lainkaan yhtä dramaattinen kuin Suomessa. Kevät saapuu täällä aina ikään kuin varkain ja lopulta on melko mahdotonta sanoa mihin talvi päättyi, mistä kevät alkoi ja joko se on ohi.

Myöskään ihmisistä ei täällä huomaa vuodenajan vaihtumista kuten Suomessa. Kun kevätauringon herättämää suomalaista voisi hyvin verrata ensi kertaa kevätlaitumille pääsevään lehmään, jää täkäläisissä ihmisissä se yht’äkkinen, suupieliä kohottava virtapiikki uupumaan. Tämä tietysti johtuu siitä, etteivät Kalifornian ihmiset ole koskaan talvihorrokseen vaipuneetkaan, mutta tavallaan se on juuri se juttu, mikä meistä pohjoisen ihmisistä tekee niin mielenkiintoisia. Se dramatiikka ja luonne, joka kulkee samassa syklissä luonnon kanssa. Sitä muutosta kaipaan nyt vähän itsessänikin.

Suomikoti-ikävääni ei ainakaan helpota se, että olen tehnyt alustavan päätöksen jättää tänä vuonna käymättä Suomessa. On helppoa sanoa, että tule käymään niin ikävä helpottaa, mutta tosiasia on se, että Suomi on täältä käsin katsottuna kaukomatkakohde eikä sinne lähteminen ole kovin yksinkertainen asia, niin ajallisesti kuin rahallisestikaan. Joten, ellei tässä nyt yllättäen ilmesty sponsoria matkaunelmiani kustantamaan tai tapahdu jotain muuta ihmettä, on tämän vuoden matkakassa jo taidettu hassata toisaalle ja edessä on ensimmäinen vuosi, jolloin en käy Suomessa laisinkaan.

Että nauttikaa te siellä siitä keväästä ja eloon heräämisen tunteesta. Minä koitan täällä Kaliforniassa päästä yli ikävästäni syömällä suomalaista suklaata. Josta muuten tulikin juuri mieleeni kesän uutuusjäätelöt, joita en nyt pääse maistelemaan. Voi rutto.

Kuvituksena räpsyjä Suomesta viime kesänä.