Tovin koivuista putoavia lehtiä ikkunan läpi katseltuani, oli pakko myöntää, että syksy on tullut, vaikka auringossa vielä t-paidassa tarkenisikin. Oli aika tarttua ensimmäistä kertaa tänä vuonna haravan varteen ja ryhtyä siivoamaan syksyn jälkiä pihamaalta.

Tonttia reunustavan pensasaidan alustaa putsatessani, kulki aidan takaa kaksi kikattavaa pikkutyttöä sateenvarjoineen. Ihmeteltyäni sateenvarjojen merkitystä tällaisena kauniina syyspäivänä, kertoivat he leikkivänsä vesisadetta nyt kun ei oikeasti sada, tietysti.

Kysyttyään olemmeko juuri muuttaneet ja vastattuani myöntävästi, he tiedustelivat onko meillä lapsia.
– Ei ole, vastasin. – Asumme tässä aivan kahden.
Toinen tytöistä käänsi katseensa maahan ja töni jalallaan pikkukiviä. – Mutta teillä olisi monta lastenhuonettakin.

Sillä hetkellä oli sydän vähän särkyä. Seisoin suuren talon pihamaalla harava kädessä ja tunsin hetkellisesti kai yhtä suurta pettymystä kuin ne uuden leikkikaverin toivossa olleet pikkutytötkin.

Vaikka lapsettomuus tähän saakka on oma valinta ollutkin, tulee toisinaan hetkiä, jolloin tuo valinta kouraiseen sydänalasta. Että miksei minulle koskaan ole tullut sitä tunnetta, että nyt. Miksei minun elämääni ole koskaan sitä pientä sopinut? Ja vaikka kuinka kovasti olen halunnut haluta, niin se ei vaan ole riittänyt. Väkisinkin sitä katsoo itseensä ja miettii, että mikäköhän se minussa on vialla.

***

Pikkutytöt säikähtävät kirjavista paidoista kiinnostunutta ampiaista ja juoksevat kiljuen karkuun sateenvarjot keikkuen. Arvaan, että hetkellinen pettymys unohtunee viimeistään siinä kolmannen askeleen kohdalla uusia seikkailuja kohti viilettäessä.