Kun pääsimme viime kesänä muuttamaan vihdoin ja viimein uuteen kotiin, rohkenin pyytää ennakkoperinnöksi äitini vanhaa mankelia, josta olin salaa haaveillut jo vuosikausia. Sen suurempia neuvotteluja ei pari vuosikymmentä tyhjänpanttina seisseen vempeleen omistussuhteen vaihdokseen vaadittu, ja niin tuo 70-luvun värinen kone löysi uuden elämän kodinhoitohuoneemme pöydältä.

Ja ette kuulkaa usko miten mahtava tuo vehje on!

Sen lisäksi, että mankelointi itsessään on terapeuttista ja mankeloituihin lakanoihin pujahtaminen lähes taivaallista, ei monikaan asia tuota tällaiselle järjestysnatsille sellaista nautintoa kuin siistit liinavaatekaapit. Rakastan siistejä pinoja, mutta inhoan silittämistä, joten pyrin mankeloimaan kaiken minkä mankeli vaan voi sisäänsä niellä – liinavaatteet, pöytäliinat, koristetyynyjen päälliset sekä verhot. Eikä tässä vielä kaikki. Koska minä oikeasti pidän mankeloinnista ja olen ehkä vähän neuroottinenkin, mankeloin myös ohuemmat keittiöpyyhkeet, leivontaliinat sekä kyllä – jopa saunan persaluset.

Nyt kun olen oikein mankeloinnin makuun päässyt, tuntuu ihan hullulta, että Iltasanomat on listannut mankelin yhdeksi lähinnä museoon kuuluvista asioista. Päinvastoin, sanon minä. Mankelin kuuluisi olla joka kodin vakiovaruste, siinä missä pyykkikoneen ja kuivausrummunkin.

Todennäköisesti olen kyllä maailman ainoa ihminen, joka mankeloi saunan istuinaluset, mutta en kai sentään ole ainoa nuoremman sukupolven edustaja, jonka kodista löytyy mankeli? Enhän?